Joulukinkku: Se oli eläessään yhtä älykäs kuin 5-vuotias lapsi
Hankimme koiralle joululahjoja, mutta kannamme joulupöytään sitä älykkäämmän sian.
Maria istuu takapenkillä ja sanoo: älä pysäytä ihan talon eteen.
Hän hyppää kyydistä ja käy piilottamassa asuntonsa avaimen helsinkiläisen pientalon pihalle siltä varalta, että hänet pidätetään tänä iltana.
Siinä tapauksessa pitäisi soittaa vanhemmille, että avain asuntoon on kukkaruukussa, viitsisittekö hakea koiran hoitoon.
Marian koiralla on hauska nimi, mutta sitä ei voi kertoa. Sen perusteella joku saattaisi arvata omistajan oikean nimen.
Maria, kuski ja etupenkillä istuva nainen panevat puhelimensa lentokonetilaan. Tästä matkasta ei haluta jättää sijaintitietoja.
Koira tapittaa onnellisen näköisenä Marian puhelimen taustakuvana. Se on yksi Suomen noin 650 000 lemmikkikoirasta, joiden poseeraukset vievät muistitilaa isäntien älylaitteissa.
Suomalaiset rakastavat eläimiä. Hellät tunteet näkyvät esimerkiksi Petsie-nettifoorumilla, jossa keskustellaan koirien joululahjoista:
”Peppi tarvitsisi uuden toppamanttelin.”
”Tupu sai herkkujen lisäksi pinkin Cuzin.”
”Nyyti on kovin innoissaan paketeistaan.”
”Adi sai pantaan timanttisen sydännimikyltin.”
”Paketissa on Caralle musta kultakuvioinen puolkurkkari ihanalla pehmeällä nahkavuorella.”
”Ostin muistaakseni M&M:stä erittäin ison luun, semmosen puolmetrisen.”
M&M on Musti ja Mirri, Skandinavian suurin eläinkauppaketju. Erittäin iso luu on todennäköisesti Trick&Treat Xmas -jättikeppi, somistettu punaisella rusetilla ja väännetty kävelykepin muotoon niin, että se muistuttaa piparminttuista joulutikkaria.
Adventtiaika on Mustille ja Mirrille tärkeä sesonki siinä missä muillekin vähittäiskaupoille. Koirien joulukalenterit ja tonttulakit loppuivat useista myymälöistä jo joulukuun ensimmäisellä viikolla.
Taantuma ei näy yrityksessä, joka julistaa jokaisen koiran oikeutta pysyä lämpöisenä. Sen sijaan ”lemmikkien tärkeä asema perheenjäseninä” on auttanut kaksinkertaistamaan liikevaihdon neljässä vuodessa.
Kun käännytään hiekkatielle, auto hidastaa vähän. Kaikki tähyilevät vasemmalle. Pihapuuhun viritettyjä jouluvaloja lukuun ottamatta tilallisen talo on pimeä, mutta naapuritalon yläkerrassa palaa vielä valo. Kello on vasta puoli kaksitoista.
Paras aika saapua olisi aamuyöllä, yhden ja viiden välillä.
Ei auta kuin odotella autossa ja juoda energiajuomaa, kunnes naapurikin nukkuu.
Kuski, jota kutsutaan tässä Antiksi, on jo edellisenä päivänä etsinyt kartasta sopivan parkkipaikan muutaman sadan metrin päästä kohteesta, umpeen kasvavalta metsätieltä.
Hän kaivaa repusta tietokoneen. Sille on ladattu maanmittauslaitoksen sivuilta otettu ilmakuva alueesta.
Pellolta näyttäisi olevan hyvä näkyvyys joka suuntaan. Kesällä vahdille pitäisi valita suojaisampi tarkkailupaikka metsästä, mutta joulukuun pimeydessä pellolla olevaa ihmistä ei huomaa kukaan.
Tänään vahtina on Maria. Hän on pakkautunut toppavaatteisiin.
Joskus täytyy värjötellä kolmekin tuntia pakkasessa supattamassa viestejä radiopuhelimella.
Vihreä, jos kaikki on hyvin.
Keltainen, jos jostain kuuluu lähestyvän auton ääntä.
Punainen, jos on äkkiä poistuttava paikalta.
Musta, jos on jäänyt kiinni.
Tässä rakennuksessa on kaksi ovea. Antti kokeilee tien puoleista sisäänkäyntiä, josta eläimet aikanaan lastataan kuljetusautoon. Jos ovi olisi lukossa, nyt lähdettäisiin kotiin. Aktivistit eivät koskaan murtaudu mihinkään. Antti ottaa olkalaukusta suojatossut ja -haalarit, jotka vedetään vaatteiden päälle. Sitten hän avaa sikalan oven.
Kun koira avaa lahjapaketin ja löytää sieltä jättikepin, se ei tiedä tekevänsä sitä siksi, että erään tarinan mukaan kolme tietäjää vei suitsukkeita ja mirhamia talliin.
”Mutta kyllä koirista on yleensä kiva saada uusia esineitä, herkkuja tai leluja”, sanoo biologi Helena Telkänranta.
Koira nauttii, kun sille tutut ihmiset ovat hyvällä tuulella ja kotona leikkimässä sen kanssa. Nautinnon tunne syntyy samassa osassa aivoja kuin ihmisen ilo vaikkapa konvehdista.
”Aivojen limbinen järjestelmä, jossa tunteet syntyvät, on kaikilla nisäkkäillä hyvin samantyyppinen”, Telkänranta sanoo.
Hän on koonnut tutkimustietoa eläinten tunteista ja älystä syksyllä ilmestyneeseen kirjaansa Millaista on olla eläin.
Vielä 1950-luvulla ajateltiin, että sellaiseen kysymykseen olisi mahdotonta vastata. Eläintutkija B. F. Skinner kirjoitti, että eläinten kyvystä tuntea ja ajatella ei voi sanoa oikein mitään varmaa: vaikka koira näyttäisi olevan mielissään, kun se järsii lahjaluuta, sitä ei voi tieteellisesti mitata.
”Ei voi mitata” ei ole johtopäätös, johon ihmisen kaltainen utelias laji tyytyy.
Vieläkään ei ole saatu yhtään eläintä kertomaan, että sähköpiiska sattuu, tunnen turhautuvani, kun ei ole mitään tongittavaa, tai syntyypä myönteisiä tuntemuksia, kun saan sukeltaa mutalammikkoon kuumana päivänä.
Monenlaisilla muilla keinoilla on kyllä osoitettu, että eläimet tuntevat. On käytetty sykemittareita, lämpökameroita, aivokuvausta ja tarkkailtu käyttäytymistä.
Vuonna 2012 joukko neurotieteilijöitä julkaisi niin sanotun Cambridgen julistuksen, jossa todettiin, että hyvin todennäköisesti myös muilla nisäkkäillä kuin ihmisillä on tietoisuus.
Eläimet hahmottavat myös aikaa, päätteli puolestaan tšekkiläinen tiedemies Marek Špinka.
Hän testasi ajantajua 12 sialla, jotka vietiin ruokittavaksi kahdesti päivässä. Ruokapaikkoja oli kaksi. Toisesta karsinasta pääsi ulos kirmailemaan puoli tuntia ruokinnan jälkeen, toiseen täytyi jäädä neljäksi tunniksi. Karsinat merkittiin erilaisilla symboleilla sen mukaan, miten pitkä aika niissä piti viettää.
Aamupäivisin siat pakotettiin jompaankumpaan, mutta iltapäivällä kokelaat saivat vapaasti talsia ruokailemaan kumpaan tahansa karsinaan.
Kahden viikon kuluttua oli muodostunut kaava. Melkein kaikki siat valitsivat iltapäivisin ruokapaikan, josta pääsi nopeammin pois.
”Sika on paljon älykkäämpi eläin kuin koira, joka ei tuollaisesta testistä todennäköisesti selviytyisi”, Helena Telkänranta sanoo.
Eivät siat sentään niin älykkäitä ole, että ymmärtäisivät, mitä on kiroilu. Sitä, miksi niille kiroillaan, ei ymmärtänyt myöskään lokakuisen MOT-jakson äärelle kerääntynyt tv-yleisö. Ohjelmassa näytettiin kuvamateriaalia neljältä suomalaiselta teurastamolta.
Aktivistien piilottamille videokameroille oli tallentunut esimerkiksi kohtaus, jossa työntekijä käyskentelee sikojen keskellä kädessään terävä esine, ilmeisesti injektioruisku. Työntekijä naureskelee käytävää pitkin kävellessään ja käy aina välillä tökkäämässä sikaa ruiskulla naamaan.
Nähtiin myös, millaisia konsteja työntekijät keksivät hoputtaakseen eläimiä tainnutuspisteelle. Yksi konsti oli koivukeppi: ”Sillä kun lyö kiveksille niin ne lähtee”, teurastamotyöntekijän kuultiin sanovan.
A-studio haastatteli Suomen sikayrittäjien puheenjohtaja Martin Ylikännöä videoiden herättämistä ajatuksista. Ylikännö ja toimittaja katsovat kohtaa, jossa henkilökunta potkii sikaa saadakseen sen siirtymään haluamaansa suuntaan
Ylikännö: ”Toi nyt on vähän siinä rajoilla.”
Toimittaja: ”Sikaa potkittiin päähänkin.”
Ylikännö: ”Olihan se vähän raju toimenpide. Sinnehän meni.”
Toisessa kohdassa sikoja lastataan ilmeisesti autoon sysimällä niitä eteenpäin ajolevyllä. Työntekijä sähköpiiskaa niitä takaapäin, vaikka siat eivät pääse liikkumaan.
Ylikännö: ”Mä oon sen verran rehellinen, että sanon, että tuo näytti ihan keskiverrolta sian lastaustilanteelta. Jos toi on ongelma, niin meidän täytyy siirtyä tuontilihaan Suomessa.”
Suomessa tuottajan siasta saama kilohinta on alhaisempi kuin Trick&Treat Xmas -jättikepillä: puolitoista euroa kilo.
Kun eläimet teurastetaan puolivuotiaina, kuolleesta eläimestä irtoaa noin 50 kiloa lihaa. Sian arvo on alle sata euroa, ja sillä rahalla se pitäisi ruokkia ja hoitaa teuraskypsäksi niin, että jäisi katettakin.
Maria, joka istuu keskellä eteläsuomalaista kylmää peltoa, sanoo ymmärtävänsä, ettei tuottajilla ole varaa ostella sioille joululahjoja ja että heillä on työssään kovat paineet.
Se, että sikoja hakataan muovilaatikoilla kiireessä, ei hänen mielestään ole ongelman ydin.
Lyönnit ovat vain oire. Varsinainen ongelma on se, että siat nähdään tuotantovälineinä.
Maria viestittää radiopuhelimella, että kuvaajat voisivat olla vähän varovaisempia valojensa kanssa. Ulkona on pimeää, ja sikalassa loistavat kuvausvalot näkyvät ulos asti.
Tämä on helppo keikka verrattuna niihin kertoihin, kun on maattu teurastamopöydän alla piilossa yövartijaa. Jos omistaja heräisi, Maria huomaisi taloon syttyvät valot heti ja ilmoittaisi muille.
Sikalasta ehdittäisiin ulos ennen kuin kukaan olisi paikalla toteamassa, että täällä syyllistytään todennäköisesti julkisrauhan rikkomiseen. Siihen ei syyllistytä siksi, että voitaisiin näyttää yksittäisen tuottajan tekevän työnsä huonosti. Päinvastoin: aktivistit uskovat useimpien tekevän työnsä oikein hyvin, säädösten mukaisesti.
Täällä ei olla näyttämässä, että ihmiset rikkovat eläinsuojelulakia vaan todistamassa, mitä kaikkea laki sallii.
Antti kuvaa sikaa, joka köllöttää emakkohäkissään. Se mahtuu liikkumaan metrin verran eteen tai taakse.
Luonnossa se kuopisi maahan metrin syvyisen kuopan ja kasaisi poikasille lehdistä ja sammalista pehmoisen pesän.
Vielä kymmenen vuotta sitten suomalainen eläinoikeusliike käytti kampanjoissaan materiaalia ulkomaisista tuotantolaitoksista. Se ei ollut kovin tehokasta.
Kuvat irtipureksituista saparoista oli helppo kuitata sanomalla, että Suomessa asiat hoidetaan ihan eri tavalla.
Sveitsiläinen Mark Rissi oli kyllä kuvannut suomalaisia turkistarhoja 1980-luvulla, mutta vain ulkopuolelta. Kamera oli niin painava, että hän ei jaksanut nostaa sitä aidan yli.
Sen jälkeen laitteista on tullut näppärämpiä. Suomalaiset aktivistit ovat käyneet salaa sisällä yli 200 tuotantolaitoksessa: sikaloissa, navetoissa, broileritarhoissa.
Ensimmäiset kuvaukset tehtiin yhdeksän vuotta sitten, ja nykyään näitä reissuja tekee aktivistien mukaan reilu kymmenen ihmistä. Yhteensä neljä kertaa on omistaja päässyt yllättämään. Yksi suomalaisaktivisti on saanut yöllisestä kuvaussessiosta tuomion.
Mutta sakot ovat halpa hinta sille, että ihmiset näkevät tuotantolaitosten ovien takaa muutakin kuin markkinointimateriaalia, Antti sanoo. Hänestä asian vakavuus oikeuttaa poikkeukselliset tiedonhankintakeinot. Ja mittakaava: Suomessa tainnutetaan vuodessa kaksi miljoonaa sikaa sähköllä tai hiilidioksidikaasulla, jotta ihmiset saisivat kulinaarisia elämyksiä.
Tuskin milloinkaan muulloin Helsingin kaupunginvaltuustossa on kuultu yhtä värisevin äänin pidettyjä puheenvuoroja kuin talvella viisi vuotta sitten. Valtuutetut keskustelivat koulujen kasvisruokapäivästä.
Ilkka Taipale (sd) jakoi lapsuusmuiston siitä, miten isä yritti pakottaa syömään ruusukaalia. Hän selviytyi kulinaarisesti haastavasta tilanteesta uhkaamalla itsemurhalla. Perussuomalaisten ryhmästä kuvattiin aloitetta ”ideologiseksi tuputtamiseksi”.
Kasvissyönti näyttäytyy identiteettinä, ei järkivalintana. Liha on ruokaa. Miksi ihmeessä se ei olisi? Sellaista pohdiskelevat korkeintaan soijamaitoviiksiset sentimentaaliset tytöt, jotka puhuvat yliopistolla Fjällräven-reppu tutisten vuorotellen naisten ja vuorotellen eläinten oikeuksista.
Söpöjen eläinten herkistämät tunteilijat yrittävät viedä makkaran lihaa syövän heteromiehen kädestä.
Tunteita tässä on tarkoituskin herättää. Siinä teurastamovideot olivat erityisen tehokkaita. Jari Sarasvuokin kiihtyi tviittaamaan: Mitä vittua noi mulkut rääkkää noita sikaparkoja?
Tavallisesti sikojen elämä ja kuolema ei liikuta ihmisiä, vaikka tiedemiehet kuinka tekevät julistuksia ja kirjoittavat kirjoja eläimenä olemisesta.
Antti on päivystänyt kymmeniä kertoja eläinoikeusjärjestöjen teltoilla selittämässä, että siat osaavat pelata tietokonepelejä ja ovat älyllisesti suunnilleen 5-vuotiaan lapsen tasolla.
Hän on kysynyt, millä logiikalla koirien tarhaaminen ja teurastaminen on kielletty, mutta sikoja saa lihottaa karsinassa joulupöytään.
Antti ottaa siasta kuvan, jossa se tunkee kärsäänsä aitauksen välistä.
Tunteiden voima on nähty monta kertaa: Välimereen hukkuneista ihmisistä oli puhuttu ajankohtaisohjelmissa asiantuntijoiden suulla kuukausikaupalla. Vasta kuva hiekkarannalle huuhtoutuneesta pikkupojan ruumiista nosti järkytyksen edes lähelle sitä tunnekuohua, jonka Pariisin terrori-iskut aiheuttivat.
Sika katsoo kameraan karsinan aitojen välistä ja heiluttelee viiksiään.
Kun salakuvauskeikan tulokset julkaistaan myöhemmin Oikeutta eläimille -järjestön sivuilla, kuvauspaikkaa ei kerrota netissä. Tieto ei ole olennainen.
Antti kutsuu näitä otoksia ”tutkielmiksi”.
Vain silloin, jos kameralle tallentuu selkeitä laittomuuksia, niistä raportoidaan viranomaisille sijaintitietojen kera. Täällä ei olla ensisijaisesti paljastamassa väärinkäytöksiä tai mittailemassa, onko häkeissä säädösten mukainen määrä neliöitä.
Antti on viime aikoina harjoitellut etenkin potrettimaisten kuvien ottamista.
Kun kolmelta yöllä palataan Helsinkiin, Maria hakee avaimen vanhempien kukkaruukusta ja vie koiran ulos.
Antti aikoo käydä yön aikana otetut yli kaksisataa kuvaa läpi. Jos joukossa olisi onnistuneita ruutuja. Sellaisia, jotka sopisivat vaikka puhelimen taustakuvaksi.
Juttua varten on haasteteltu myös filosofi Elisa Aaltolaa Itä-Suomen yliopistosta ja väitöskirjatutkija Visa Kurkea Cambridgen yliopistosta. Aktivistien nimet on muutettu. He kuvasivat eteläsuomalaista sikalaa joulukuun alussa.