Pyhä koulussa

Miten uskontoja pitäisi opettaa?

Antti Rinne
Teksti
Vappu Kaarenoja
Kuvitus
Klaus Welp

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Enkeli ilmoitti paimenille Jeesuksen syntymästä.”

Nelosluokkalaisille tarkoitetussa uskonnon työkirjassa on tehtävä, jossa pitää erottaa oikeat väittämät vääristä.

On virkkeitä keisari Augustuksen veropolitiikasta sekä Joosefin ja kuningas Daavidin sukulaissuhteista.

Ja tämä enkeliväite.

Enkeleistä ei ole todisteita. Sikäli lauseen jäljessä olevaan ruutuun voisi merkitä kirjaimen V, väärin.

Mutta tekstikirjan luvussa 16 on väliotsikko: ”Enkeli ilmestyy paimenille.” Sen alla kuvaillaan jouluyötä Betlehemissä.

Yhtäkkiä pimeydestä loisti suuri valo, ja paimenet näkivät enkelin, joka sanoi: ’Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.’”

Jos Aarre-sarjan kirjaa uskoo, oikea valinta on O: enkeli ilmoitti.

 

Toisessa Aarre-kirjan tehtävässä kehotetaan oppilasta kuvittelemaan, että hän on toimittaja. Toimittaja sattuu paikalle, kun Jeesus parantaa halvaantuneen. ”Kirjoita uutinen ja piirrä kuva.”

Seuraavassa tehtävässä tutkitaan Markuksen evankeliumia ja vastataan kysymykseen: ”Missä kaupungissa Jeesus paransi halvaantuneen miehen?”

Lähtökohta tuntuu olevan, että Jeesus tosiaan paransi halvaantuneen miehen.

Ekaluokkalaisille kerrotaan pääsiäisestä. Tyhjän haudan äärellä opetuslapset ymmärtävät: ”Jee-sus oli nous-sut kuol-leis-ta.”

Kilpailevan kustantamon Sydän-sarjassa Jeesus ilmestyy opetuslapsille ilmoittamaan, ”että hän oli voittanut kuoleman”.

Sanoma Pro ja Otava ovat suurimmat oppikirjakustantamot ja ainoat, jotka ovat julkaisseet kaksi vuotta sitten voimaan tullutta uutta opetussuunnitelmaa toteuttavat alakoulun uskonnonkirjat.

Lukijaa ei tylsistytetä hokemalla, että Raamatun mukaan Jeesus paransi halvaantuneen tai että kristityt uskovat kuolleista nousemiseen.

Eikä tarvitse. Opettaja voi kertoa evankelisluterilaisen uskonnon tunnilla asioita, jotka ovat ”kristillisestä näkökulmasta totta”, niin kuin Saila Poulter sanoo.

Poulter on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, tutkinut etenkin uskonnon opetusta.

Vielä päiväkodeissa katsomuskasvatus on kaikille lapsille yhteistä.

Koulussa tilanne muuttuu. Oppilaat jaetaan ryhmiin sen mukaan, mihin kirkkoon heidän vanhempansa kuuluvat. Kun luterilaiset istuvat luokassa oppimassa totuuksia kristillisestä näkökulmasta, muslimit poistuvat luokasta oppimaan, mikä on islamilaisesta näkökulmasta totta.

Islamin oppilaita on evankelisluterilaisuuden ja elämänkatsomustiedon oppilaiden jälkeen eniten.

Niiden lisäksi Suomen kouluissa opetetaan muitakin totuuksia: ortodokseille, katolilaisille, adventististeille, juutalaisille, bahaille, buddhalaisille, hare krishnoille sekä Herran kansa ry:n uskontoon uskoville kaikille omiaan.

Kunhan uskontokunta on rekisteröity ja oppilaita vähintään kolme, koulu järjestää opetuksen.

Eri uskontojen yhteisopetusta järjestetään noin 50 koulussa. ”Laittomuuksia!” Opetushallituksesta kommentoidaan.

Kolme vuotta sitten Kirkkonummella etsittiin sopivaa henkilöä opettamaan ortodoksiuskontoa ruotsiksi. Sellaista ei tahtonut löytyä.

Peruskoulun uskonnon aineenopettajaksi tullaan suorittamalla maisterintutkinto. Tutkintoon pitää sisältyä 60 opintopisteen verran pedagogisia opintoja ja saman verran opintoja uskonnosta, jota opettaa.

Islamin opettajaksi on voinut pätevöityä vuodesta 2007 lähtien, mutta heistä on silti pula. Päteviä islamin opettajia on noin 20, arviolta kymmenes tarpeesta.

Buddhalaisuuden opettajaopinnot Helsingin yliopistossa lopetetaan kahden vuoden päästä resurssipulan takia, Herran kansa ry:n uskoa ei ole yliopistossa koskaan opetettu.

Kun pätevää opettajaa ei löydy, koulut kääntyvät uskonnollisten yhdyskuntien puoleen. Ne lähettävät opettajan – usein muodollisesti epäpätevän mutta uskon opinkappaleet hyvin tuntevan. Epäpätevää opettajaa ei voi palkata virkaan, määräaikaiseksi tuntiopettajaksi kyllä.

Kirkkonummella päädyttiin toiseen ratkaisuun. Kun sopivaa ruotsinkielistä ortodoksiopettajaa ei löytynyt, ortodoksi- ja luterilaisperheiden lapsia alettiin opettaa samassa ryhmässä. Toteutettiin niin sanottua Kulosaaren mallia.

Helsinkiläisessä Kulosaaren yhteiskoulussa on järjestetty kaikille yhteistä uskonnonopetusta jo viisi vuotta. Tällä hetkellä siellä opiskelee yhdessä luterilaisia, ortodokseja, muslimeita, katolilaisia ja elämänkatsomustiedon oppilaita.

Vastaavia kokeiluja näyttäisi alkaneen ympäri maata. Turun kasvatus- ja opetuslautakunnan pöytäkirjasta käy ilmi, että ”muutamissa turkulaisissa peruskouluissa on käynnissä kokeilu, joissa normaalisti eri katsomusaineissa olevia oppilaita on yhdistetty samaan oppilasryhmään”.

Siksi opetusneuvos Pekka Iivosen kommentti yllättää: ”Ei ole kokeiluja.”

Iivonen on töissä Opetushallituksessa. Hän vastaa uskonnonopetuksesta.

”Opetusministeriö ei ole myöntänyt ainuttakaan kokeilulupaa kouluille uskonnonopetuksen mallin muuttamisesta.”

Uskonnonopetuksen professori Arto Kallioniemi Helsingin yliopistosta on kuitenkin arvioinut, että yhteisopetusta järjestetään noin viidessäkymmenessä koulussa. Jos kokeilu on väärä termi, millä sanalla järjestelyjä sitten kutsuisi?

”Laittomuuksia”, Iivonen sanoo. ”Ne ovat aika pitkälle lain mukaista opetusta toteuttamattomia malleja.”

”Millään opetuksen järjestäjällä ei ole oikeutta tehdä esimerkiksi oppiainetta nimeltä uskontotieto tai panna kaikkia opiskelijoita hallinnollisesti yhteen.”

 

Kirkkonummella ortodoksiperhe valitti yhteisopetuksesta.

Perusopetuslain mukaan jokainen oppilas osallistuu ”oman uskonnon opetukseen”. Tämä ei vanhempien mielestä toteutunut.

Vuosi sitten syksyllä aluehallintovirasto antoi päätöksen. Kirkkonummen tapa opettaa on laiton, virasto totesi. Jokaiselle omaa uskontoaan.

Kunnan päättäjät tutustuivat päätökseen – ja nyt yhteisopetus taas jatkuu. Kirkkonummen neljästä ruotsinkielisestä koulusta kolmessa on ortodokseille ja evankelisluterilaisille yhteiset uskonnon tunnit.

Ruotsinkielisen opetusjaoston puheenjohtaja Tony Björk sanoo, että päätöksen jälkeen kunnassa ”tarkistettiin ja selvitettiin perinpohjaisesti, mitkä jaksot voidaan opiskella yhdessä”.

Tultiin siihen tulokseen, että suurin osa voidaan.

Kaikille uskonnoille buddhalaisuudesta katolilaisuuteen on omat opetussuunnitelmat. Niitä on noudatettava. Suunnitelmat ovat kuitenkin väljiä. Tekstiä on noin puolitoista liuskaa per uskontokunta koko yhdeksänvuotisen peruskoulun ajalle.

Kulosaaren yhteiskoulun rehtori Lauri Halla sanoo, että väljyyden ansiosta ”laittomuudet” voidaan välttää: ”Kun siellä on löysyyttä, pystymme painottamaan niitä asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille.”

Kulosaaressakaan ei opeteta aivan kaikkea kaikille yhdessä. Evankelisluterilaisten opetussuunnitelmaan kuuluu kirkkohistoria, muut opiskelevat sillä aikaa muuta.

Silloin tällöin eri uskontokuntien oppilaat saatavat saada eri tehtävämonisteet. Enimmäkseen ollaan silti yhdessä.

”Missään ei ole määritelty, miten koulun pitää opettaa sisällöt oppilaille”, Halla sanoo. ”Ei ole sanottu, että täytyy olla äänenpitävä seinä välissä, että voidaan opettaa eri uskontoja.”

Kulosaaressa yhteisopetusta on helpottanut se, että koulussa ei ole alaluokkia. Yläasteen ja lukion oppimäärissä painottuu eri uskontoihin tutustuminen. Enkelivaihe on ohitettu.

Rehtorin mielestä on luonnollista, että muut koulut seuraavat perässä.

”Katsomusaineiden opetus nykymuodossa on tullut tiensä päähän.”

 

Helsingin yliopiston Saila Poulterin mielestä koulujen ratkaisut ovat purkkavirityksiä. Ongelma tulisi setviä yhteiskunnan tasolla.

”Meillä on tämä kulttuurien moninaistuminen ja maallistumiskehitys. Kuitenkin uskonnonopetuksen malli on pysynyt periaatteiltaan ihan samana 1920-luvulta lähtien.”

Vuonna 2003 tehtiin pieni uudistus perusopetuslain pykälään. Poistettiin määre ”tunnustuksen mukainen” sanan uskonnonopetus edestä.

Muutos ei koskettanut mitenkään opetuksen sisältöä, Poulter sanoo.

Suomessa ei ole ollut tapana kauheasti ohjeistaa opettajia. Periaate on ollut, että koulutetaan opettajat hyvin ja annetaan heille vapaat kädet tehdä työtään parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhdistelmää on pidetty yhtenä selityksenä suomalaisten hyvälle koulumenestykselle.

Koska opetustyylit vaihtelevat, on vaikea sanoa mitään yleispätevää siitä, millaista uskonnon opetus käytännössä on.

Saila Poulter on ollut tutkijana seuraamassa opettajia, jotka aina aloittavat uskonnon tunnin virrellä. Sitten on opettajia, jotka suorastaan välttelevät Jeesusta. Jos oppikirjassa on tarina Jeesuksesta myrskyssä, opettaja saattaa alkaa puhua myrskystä. ”Että kuinkas moni teistä oppilaista on joskus ollut myrskyssä.”

Sitten jutustellaan siitä.

Uskonto on matematiikan, äidinkielen ja taideaineiden lisäksi ainoa kouluaine, jota opetetaan läpi peruskoulun, ala-asteen ensimmäiseltä luokalta yläasteelle saakka.

Opintojen laajuus määritellään vuosiviikkotunteina. Yksi sellainen tarkoittaa, että ainetta opiskellaan tunti viikossa vuoden ajan. Kaksi vuosiviikkotuntia merkitsee yhtä tuntia viikossa kahden vuoden ajan.

Yhteiskuntaopille on jyvitetty viisi, historialle seitsemän, uskonnolle kymmenen vuosiviikkotuntia.

Kymmenen on paljon, ainakin jos aika käytetään tavalla, joka ”ei ole tätä päivää”. Niin uskonnonopetuksen professori Arto Kallioniemi on nykyistä uskonnonopetusta luonnehtinut.

Kallioniemi kannattaa uutta oppiainetta, kaikille yhteistä katsomusainetta.

Uusi aine tarkoittaisi, että myös alakoulussa uskontoja käsiteltäisiin neutraalisti. Lähtökohta ei voisi olla se, että Jeesus varmasti nousi kuolleista. Muslimeja tuskin voisi panna kirjoittamaan uutista halvaantuneen parantamisesta.

”Sama aikuinen, joka kertoo, että kaks plus kolme on viisi ja Suomi on Pohjoismaa, kertoo Jeesus-tarinoita.”

”Kuulostaa intuitiivisesti kivalta”, Arno Kotro sanoo. ”Että mitä järkeä erotella ihmiset eri luokkiin.”

Kotro on helsinkiläinen elämänkatsomustiedon, filosofian ja psykologian opettaja. Häntä huolestuttavat puheenvuorot yhteisaineesta. Eri uskontojen opetus voitaisiin kyllä yhdistää, siitä vaan. Pulma on siinä, jos elämänkatsomustieto sotketaan mukaan. Niin kuin Kulosaaressa on tehty.

Kotron mukaan uskonnoissa ja elämänkatsomustiedossa on kyse kerta kaikkiaan erilaisista oppiaineista.

”Elämänkatsomustiedossa me pohditaan esimerkiksi sitä, miten Instagram tai tubettajat vaikuttavat meidän maailmankuvaan.”

Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström on kirjoittanut Niin & näin -lehdessä, että juuri tämä on nykymallin ongelma: uskonnon opiskelijat jäävät paitsi muusta kuin uskontoihin kytkeytyvästä eettisestä pohdinnasta. Samalla elämänkatsomustiedon opiskelijat saavat puutteellisen kuvan uskonnoista.

Kotro on samaa mieltä siitä, että uskontoihin perehtymistä saisi olla elämänkatsomustiedossa hieman nykyistä enemmän.

”Mutta nykytilanne on sentään siedettävä. Pahinta olisi se, että siirryttäisiin yhteiseen katsomusaineeseen, joka olisi vahvasti uskontolähtöinen.”

Sellaista esimerkiksi Sami Pihlström ei ole ehdottanut. Hän kirjoittaa, että etiikka ei rakennu uskonnon varaan eikä moraali perustu uskontoon. Siksi Pihlström ehdottaa ”etiikkaa, filosofiaa ja uskontotietoa sisältävää katsomusainetta”.

Kotron mielestä kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta utopistiselta.

Kun peruskoulun tuntijakotyöryhmä vuonna 2010 pohti kaikille pakollista etiikan ja filosofian oppiainetta, kirkko torppasi ajatuksen.

Arkkipiispa Jukka Paarma sanoi pelkäävänsä, että ”katsomusaineiden painopiste siirtyisi [- -] entistä voimakkaammin uskonnottomaan tai jopa ateistiseen suuntaan”.

Uskonnonopettajien liiton mukaan ”teoreettisten filosofisten rakennelmien opettelu, pohdinta ja vertailu ei vielä perusopetuksen päättövaiheessakaan ole oppilaiden kehitystason mukaista.”

Kotro taas ajattelee, että oppilaiden kehitystason mukaista ei ole opettaa ekaluokkalaisille uskontoa.

”Sama aikuinen, joka kertoo, että kaks plus kolme on viisi ja Suomi on Pohjoismaa, kertoo Jeesus-tarinoita. Sen ikäisen lapsen maailma on kyllä–ei-maailma. Ei siinä pysty hirveän metaforiseen tulkintaan.”

Hänestä Suomi ei ole kypsä yhteiselle katsomusaineelle.

”Nykyisillä poliittisilla valtasuhteilla ja kirkon valta ja opettajien virkarakenne huomioon ottaen siitä tulisi uskontoaine.”

 

Poliittiset valtasuhteet ovat ehkä muuttumassa. Mielipidemittausten kärjessä on Sdp.

Kokoomuslainen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen sanoi elokuussa, että uudistuksia uskonnonopetukseen ei ole tulossa. Ei uudistuksille olisi aikaakaan. Vaalit lähenevät.

Demareille lähes pyhässä Forssan ohjelmassa vuodelta 1903 listataan kahdeksantuntisen työpäivän ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lisäksi muita ”puolueen lähimpiä vaatimuksia”.

Kohta 5: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”

Enää ei olla aivan niin radikaaleja. Viime vuoden puoluekokouksessa Sdp hyväksyi aloitteen kaikille yhteisen katsomusaineen edistämisestä.

Arno Kotron onneksi yhteisellä katsomusaineella on muitakin vastustajia kuin evankelisluterilainen kirkko.

Pääkaupunkiseudun ateistien puheenjohtaja manaa kirjoituksessaan, että ”Kulosaari-rutto leviää”. Pelko on sama kuin Kotrolla, uskontojen ehdoilla mentäisiin kuitenkin.

Myös pienemmät uskontokunnat vastustavat. Ne pelkäävät, että opetus olisi kuitenkin enimmäkseen luterilaista. Luokan ainoa hare krishna pantaisiin esittelemään muille omaa uskontoaan, kuriositeettina. Opetusta hare krishna -opista lapsi ei saisi.

Kuinka huolissaan yhteisen katsomusaineen vastustajien pitäisi olla?

Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne ei halua kommentoida asiaa, hänen esikunnastaan ohjataan kansanedustaja Pilvi Torstin puheille. Torsti on vihkiytynyt koulutuskysymyksiin.

”Puoluekokousaloitteet sitoo puoluetta, joten se on se kanta yksiselitteisesti.”

Kanta on siis yhteinen katsomusaine. Sitä Torsti sanoo itsekin kannattaneensa pitkään. Mutta mieli on muuttunut. Torsti on huomannut, että käytännössä täysin tunnustukseton yhteisopetus ei ole vielä mahdollista.

Viime kesänä eduskunnassa äänestettiin elämänkatsomustiedon avaamisesta kaikille. Tällä hetkellä lapsella ei ole asiaa elämänkatsomustiedon tunneille edes vanhempien luvalla, jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon – elleivät erota lastaan kirkosta.

Uudistus ei mennyt läpi.

 

Juttua varten on haastateltu myös mm. Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaista Pete Hokkasta. Suomen Kuvalehti ja Otava kuuluvat samaan konserniin.

Juttua muokattu 8.9.2018 kello 11.08: Korjattu ”kristityt” ”evankelisluterilaisiksi” kohdassa, jossa kerrotaan Kirkkonummen ruotsinkielisten koulujen yhteisestä uskonnonopetuksesta.

Juttua muokattu 8.9.2018 kello 11.57: Lisätty toiseksi viimeiseen kappaleeseen tieto, että kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsi voi kuitenkin osallistua elämänkatsomustiedon tunneille, mikäli vanhemmat erottavat lapsen kirkosta. 

Juttu oikaistu 11.9.2018 kello 11.40: Korjattu Helsingin seudun vapaa-ajattelijat Pääkapunkiseudun ateisteiksi.