Vielä uskonnonopetuksesta: yhteinen katsomusaine kaikille?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Kimmokkeen siihen antoi hallituksen tuntijakopäätös. Päätös on aiheuttanut hämmennystä. Siihen sisältyy kaksi keskenään rinnakkaista ja osittain ristiriitaista viestiä.

Opetusministeri Jukka Gustafsson (sd) painottaa koulun kasvatustehtävää. Peruskoulu on paikka, jossa lapset sosiaalistetaan kulttuurin yhteisiin arvoihin. Toisten erilaisuuden kunnioittaminen nähdään arkisena taitona, jota koulu voi muun muassa draaman keinoin edistää. Paradoksi on, että tavoitteisiin pyritään vähentämällä uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetusta.

Suomen Kuvalehden pääkirjoitus (SK 27/2012) leimaa poliittiset päättäjät tyhmiksi. Rakentavampaa olisi tunnustaa, että kymmenen vuotta sitten käyttöön otettu oman uskonnon opetuksen toteuttamisperiaate ei voi saavuttaa kaikkia niitä tavoitteita, joita modernille uskonnonopetukselle on asetettu. Muissa Pohjoismaissa opetetaan kaikille oppilaille yhteistä uskontotietoa, jonka opetuksen tavoitteet ja sisällöt vastaavat suomalaista uskonnonopetusta paremmin muun muassa Euroopan neuvoston suosituksia. Uskonnonopetusta on viime vuosina pidetty lähes kaikissa Euroopan maissa erittäin tärkeänä oppiaineena, jolla on keskeinen rooli demokratian edistämisessä ja kansalaisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen lisääjänä. Pääkirjoittajan suuttumus uskonnon- ja elämänkatsomustiedon oppituntien vähentämisestä on oikeutettu.

Yhteinen katsomusaine antaa välineet ihmiskunnan yhteisen kulttuuriperinnön ymmärtämiselle ja kykyä toteuttaa perusopetuslaissa tavoitteeksi asetettua eettisesti vastuullista ihmisyyttä. Myös oppilaat, joiden oma tai vanhempien maailmankuva ei rakennu uskonnon kautta, tarvitsevat yleissivistystä uskonnoista. Myös uskontokuntiin kuuluvien lasten ymmärrys lisääntyy siitä, että myös ilman uskontoa on mahdollista rakentaa eettisiä järjestelmiä ja muuta inhimillistä kulttuuripääomaa.

Jotkut pitävät Suomen mallia erinomaisena, sillä se ankkuroi voimakkaasti positiiviseen uskonnonvapauteen. Tämä on kuitenkin helppo asettaa kyseenalaiseksi. Opetus ei ole kaikilla oppilailla samanarvoista laadullisesti tai jatko-opintojen kannalta. Pienryhmäuskontojen mukaiselle uskonnonopetukselle ei ole tukenaan vahvaa ylipistollista tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Ainereaaliin on mahdollista osallistua vain evankelisluterilaisessa ja ortodoksisessa uskonnossa sekä elämänkatsomustiedossa. Oman uskonnon opetuksen nimissä lapsille ja nuorille saatetaan opettaa käsityksiä muun muassa naisten paikasta julkisessa elämässä, jotka muiden oppiaineiden tunneilla esitettynä aiheuttaisivat välittömästi julkisen skandaalin. Samanlaisia käsityksiä voi tulla ilmi muun muassa suhtautumisessa ehkäisyyn ja homoseksuaalisuuteen.

Merkille pantavaa on, että valtaväestön uskonto – luterilaisuus – on vastustanut miltei kaikkia naisen asemaa edistäviä yhteiskunnallisia uudistuksia. Kirkon on helpompi siunata kauppakeskuksia kuin homopareja. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että aikuisilla on vapaus harjoittaa uskontoa, joka rajoittaa sen piirissä toimivien ihmisoikeuksia. Julkisen koulun tehtäviin ei voi kuulua tällaisen hyväksyminen tai vahvistaminen.

Modernin uskonnonopetuksen tavoitteet toteutuvat parhaiten yhteisessä oppiaineessa. Suomessa tämä on jo ymmärretty. Helsingin Eurooppa-koulussa opetetaan kaikille oppilaille yhteistä uskontotietoa, jota varten eduskunta on säätänyt lain ja opetushallitus vahvistanut opetussuunnitelman. Kuka Suomessa oikeasti vastustaa koulun ja sen oppilaiden edun mukaista oppiainetta? Valitettavasti syntyy epäily, että syynä on luterilaisen kirkon tyypillinen tapa jarruttaa yhteiskunnallista kehitystä. Aiheellista on kysyä: onko yhteisen katsomusaineen vastustamisessa viime kädessä kyse kirkon edusta vai haitasta?

Lue myös
Miksi uskonnonopetusta vastustetaan?