Miksi uskonnonopetusta vastustetaan?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Maan hallituksen sivistyspoliittinen työryhmä päätti keskiviikkona 27. kesäkuuta perusopetuksen tuntijaosta. Päätöstä valmisteli syksyllä asetettu opetusministeriön ylijohtaja Eeva-Riitta Pirhosen virkamiestyöryhmä, jonka maaliskuussa julkistetut tulokset eivät sisältäneet suuria yllätyksiä. Merkittävin ehdotus oli perusopetuksen vähimmäistuntimäärän lisääminen kolmella vuosiviikkotunnilla. Myönteistä oli, että työryhmä ehdotti oman uskonnon opetukselle peruskoulussa nykyistä tuntimäärää, 11 vuosiviikkotuntia.

Aluksi näytti siltä, että työryhmän ehdotus oli päätöstä vaille valmis. Myöhemmin keväällä kuitenkin alkoi tapahtua. Kulisseissa oli kiivasta vääntöä eräiden oppiaineiden puolesta ja valinnaisuuden vähentämistä vastaan.

Tässä väännössä oman uskonnon opetus joutui tulilinjalle. Kaikki tapahtui hiljaisuudessa, ja niinpä kirkollinen lehdistö (kuten Kotimaa-lehti) pysyi vaitonaisena. Kirkon johto (kirkolliskokous, piispat, kirkkohallitus) luotti siihen, että lobbaus kulisseissa riittäisi.

Viime viikolla opetusministeri Jukka Gustafsson paljasti Helsingin Sanomissa, että uskonto tulisi menettämään 1-2 vuosiviikkotuntia. Keskiviikkoaamuna HS tuki ministeriä otsikoimalla pääkirjoituksensa “Uskonnosta joutaisi tunteja muualle”. Uutissivuillaan lehti käsitteli tuntijakopäätöstä uskonnon osalta asenteellisesti ja kyseenalaistavasti.

Yleisradiokin liittyi uskonnonopetuksen vastaiseen rintamaan julkistaessaan tiistaiaamuna sekä radio- että televisiouutisissa Helsingissä luokanopettajiksi opiskelevien keskuudessa tehdyn kyselyn, jonka mukaan osa opiskelijoista hylkäisi sekä uskonnon että yhteiseen normistoon perustuvan etiikan opetuksen.

Miksi uskonnonopetus herättää yhä tunteita? Miksi suomalainen media nousee sitä vastustamaan? Kysymys on uskonnon vastaisesta aallosta, joka vaikuttaa Euroopassa. Se saa sisältönsä valistuksen humanistisesta aatehistoriasta ja näyttäytyy ateismina ja uskonnottomuutena. Se suhtautuu uskontoihin aggressiivisesti ja ylimielisesti.

Euroopassa syntynyttä tilannetta voi luonnehtia henkiseksi tyhjiöksi tai kulttuuriseksi rappioksi, joka ilmenee perinteisen arvopohjan murtumisena. Tyhjiötä täyttää uusi aatevirtaus, jonka väri on vihreä, ja joka etsii yhteisiä arvoja elinehtojen turvaamiseksi kaikille maapallon ihmisille. Ateistien ja uskonnottomien mukanaolo liikkeessä selittää sen kielteistä suhtautumista uskontoon.

Uskonnonopetuksen pieneltä näyttävä tappio on signaali siitä, minkä aatevirran innoittamina suomalainen poliittinen päätöksenteko ja valtamedia toimivat Euroopan uuden kulttuuriaallon puolesta.

On yllättävää, miten kapeasti opetusministeri Gustafsson näkee uskonnonopetuksen tehtävän. Hänen mukaansa on kysymys arvokasvatuksesta. Opetussuunnitelman mukaan uskonnonopetuksessa tarkastellaan elämän uskonnollista ja eettistä ulottuvuutta oppilaan oman kasvun näkökulmasta sekä laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Uskontoa käsitellään yhtenä inhimillisen kulttuurin vaikuttavana pohjavirtana.

Lisäksi opetussuunnitelma korostaa sekä perehtymistä omaan uskontoon että muihin uskontoihin sekä mahdollisuutta saada tietoja, taitoja ja kokemuksia oppilaan identiteetin ja maailmankuvan rakentamiseen. Opetuksen tavoite on laaja-alainen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Tämä on paljon enemmän kuin arvokasvatus ja etiikan opetus, jotka nekin ovat hyvin tärkeitä uskonnonopetukselle kuuluvia tehtäviä.

Peruskoulun läpikäyvänä tehtävänä on “tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja”. Tässä uskonnonopetus on dynamo, joka varustaa oppilaat hyvään elämänhallintaan. Leikkaus siitä haavoittaa kulttuurimme perustaa.