Voiko Eurooppa pelastaa ihmisoikeudet?

Essee on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2025.

Donald Trumpin uudelleenvalinnan jälkeen Euroopassa on herätty vaatimaan maanosaa johtamaan ihmisoikeuksien globaalia puolustamista, koska Yhdysvallat näyttää pettäneen asian ja vajonneen transaktionaaliseen omien etujensa varjeluun. Maan lähetystöt ovat saaneet ohjeet olla puuttumatta isäntämaiden yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Vierailullaan ihmisoikeusrikkomuksista kritisoidussa Saudi-Arabiassa toukokuussa presidentti Trump suorastaan pilkkasi edeltäjiensä yrityksiä vaikuttaa maan tilanteeseen. Samaan aikaan YK, ihmisoikeusinstituutioiden kotipesä, ennestään heikko ja hajaantunut, saattaa lähivuosina kohdata aidon eksistentiaalisen kriisin suurvaltablokkien ja etelän ja pohjoisen välisissä ristiriidoissa. Euroopan näkökulmasta ihmisoikeudet ja kansainvälinen sopimusjärjestelmä ovat uhattuina.

Mutta onko Euroopasta pelastamaan ihmisoikeudet?

Ainakin se kokee sopivansa tehtävään.

Useimmat eurooppalaiset vannovat ihmisoikeuksien nimiin ja katsovat niiden olevan universaaleja, onhan ne kodifioitu YK:n yleismaailmalliseen julistukseen vuodelta 1948 ja moniin myöhempiin sopimuksiin ja lainsäädäntöön. Niitä pidetään osana demokraattisen poliittisen järjestelmän kivajalkaa.

Niinpä ihmisoikeudet on sisällytetty Euroopan unionin perusasiakirjoihin ja politiikkoihin ja niiden toteutumista edistetään jo nyt ahkerasti unionin yhteisessä ja jäsenmaiden ulkopolitiikassa. Myös yrityksiltä vaaditaan ihmisoikeuksien kunnioittamista, mistä EU:n yritysvastuudirektiivi on yksi esimerkki.

Ihmisoikeudet ovat eurooppalaisen historian tuote.

Ajatus kaikille kuuluvista, luovuttamattomista ihmisoikeuksista kumpuaa syvältä Euroopan historiasta. Sen ensimmäisiä ilmenemismuotoja voi löytää kristinuskon sanomasta, jonka mukaan kaikki syntyvät jumalan edessä samanlaisina ja yhdenvertaisina, mutta kauempaakin ajasta, esimerkiksi stoalaisessa käsityksessä ihmisten tasavertaisuudesta.

Keskiajan skolastiikassa ja erityisesti Tuomas Akvinolaisen ajattelussa jumalan luomasta järjestyksestä johdettiin luonnolliset oikeudet, joiden katsottiin rajoittavan esimerkiksi hallitsijan valtaa alamaisiinsa nähden. 1500- ja 1600-luvuilla ja valistuksen aikana luonnollisten oikeuksien käsitettä kehitettiin Länsi-Euroopassa eteenpäin tavalla, joka sittemmin johti modernin ihmisoikeuskäsityksen syntyyn.

Aatehistoriallinen evoluutio oli läheisesti yhteydessä Euroopan poliittiseen kehitykseen. Hallitsijoiden vallan määrittämisestä ja rajaamisesta riideltiin ja sodittiin vuosisatojen ajan.

Ajatus luonnollisista oikeuksista kuninkaiden ja keisarien yläpuolella antoi alamaisille välineitä näihin kiistoihin. Merkkipaaluja olivat muun muassa kuninkaan valtaa Englannissa rajoittanut Magna Charta (1215) ja myöhemmin Yhdysvaltojen vuoden 1776 itsenäisyysjulistus sekä Ranskan vallankumouksen yhteydessä 1789 annettu Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus.

YK:n ihmisoikeuksien julistus ja sitä seuranneet kansainväliset säädökset huipensivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kehityksen. Jakamattomilla ja kaikille kuuluvilla ihmisoi- keuksilla on nykyään uskonkappaletta muistuttava asema eurooppalaisessa ajattelussa.

Niiden toteutumista pidetään yhteiskunnallisen edistyksen mittarina ja niitä sovitellaan jatkuvasti uusiin ilmiöihin ja tarpeisiin, joita ovat esimerkiksi oikeus internetiin tai kattavaan perustuloon.

Valtaosa elää maissa, joissa ihmisoikeudet eivät ole kovin korkealla arvohierarkiassa.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin Suomen ja EU:n itärajan taakse niin maailma on aivan toinen.

Kristillisen kirkon jakauduttua 1000-luvun alussa itäisen, ortodoksisen haaran yhteys läntiseen keskusteluun heikkeni. Venäjällä 1200-luvulta alkaneen ja lähes 250 vuotta kestäneen mongolivallan aikana yhteiskunta kehittyi hyvin erilaiseksi kuin lännempänä.

Mongolit orjuuttivat miljoonia valloittamiensa alueiden asukkaita ja rajoittivat muun muassa talonpoikien liikkumista, mikä edisti Venäjän myöhempää maaorjuutta. Hallinto rakennettiin hierarkkisen keskusvallan ja väkivaltaisen kontrollin varaan.

Ortodoksinen kirkko ei suojannut alamaisia hallitsijoita vastaan, vaan se päinvastoin muodosti tyrannien kanssa teokratian ja maallisen vallan nykyäänkin hyvinvoivan liiton. Jo mongolit olivat sallineet ortodoksisen kirkon verraten vapaan toiminnan, kunhan se ei häirinnyt vallanpitäjiä.

Maaorjuus purettiin paperilla 1860-luvulla, mutta käytännössä paljon myöhemmin. Absoluuttinen monarkia päättyi nimellisesti vuoden 1905 vallankumouksessa, mutta käytännössä se on jatkunut bolševistisen ja Stalinin Neuvostoliiton ja nyttemmin Vladimir Putinin Venäjän pidäkkeettömänä valtana.

Venäjä kehittyi – Venäjäksi. Sen historia ei koskaan tukenut ihmisoikeuksien kaltaisen käsitteen kehittymistä ja omaksumista, kapeaa länsimielistä sivistyneistöä lukuun ottamatta. Yksilöillä ei ollut eikä katsottu olevan samanlaisia oikeuksia tai arvoa varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Kollektiivin arvo kävi yksilön arvon yli: kansan, valtion, äiti Venäjän, ortodoksisen yhteisön, puolueen…

Oman maan valtaa ja voimaa suhteessa muihin arvostetaan Venäjällä yhä tyyliin ”vihatkoon kunhan pelkäävät”, yksilön oikeuksia ei. Keskustelu ihmisoikeuksien universaaliudesta sellaisen hallinnon yhteydessä, joka tälläkin hetkellä tapattaa kansalaisiaan näiden hiljaisella hyväksynnällä laittomassa, puhtaan vallanhimon takia aloitetussa hyökkäyssodassa, on jo ajatuksena absurdi.

Kiinan historia puolestaan on leimallisesti kontrolliin pyrkivän, alueellisten keskusten itsenäistymistä ja miljoonia alaisiaan pelkäävän keskusvallan historiaa. Yksilön tarpeista kumpuaviin uskonnollisiin tai yhteiskunnallisiin liikkeisiin on perinteisesti suhtauduttu kielteisesti.

Vallanpitäjien sallimia keinoja olla oppositiossa tai eri mieltä hallinnon kanssa on ollut niukasti, mitä usein pidetään osasyynä lukuisiin talonpoikais- ja muihin kapinoihin. Kommunistinen puolue jatkaa tätä perinnettä, pelkää vainoharhaisesti kansan tyytymättömyyttä ja virittää siksi kontrollijärjestelmiään yhä täydellisemmiksi.

Kiinalaisessa yhteiskunnassa ja oikeusjärjestelmässä perusyksikkö on historiallisesti ollut yksilön sijaan yhteisö tai perhe. Esimerkiksi joissain valtiollisissa rikoksissa perhe joutui oikeusvastuuseen virheen tehneen jäsenensä lisäksi. Toisaalta oikeuslaitos ei juuri puuttunut tai tuntenut mielenkiintoa perheen sisäisiin asioihin.

Kiinassa lakeja ei ole koskaan mielletty alkuperältään jumalallisiksi, kuten juutalais-kristillisessä perinteessä. Ne eivät siis ole tulleet vallanpitäjien yläpuolelta. Päinvastoin, lait ovat olleet hallitsijoiden oman asemansa ja yhteiskuntarauhan turvaamiseksi antamia määräyksiä. Ei siis ole ihme, että niistä ei juuri ole ollut turvaamaan alamaisten oikeuksia. Tätä vahvistaa se, että valtion virkamieskunnalla on läpi Kiinan historian ollut merkittävä valta myös lakien tulkinnassa ja toimeenpanossa.

Kiinan suhtautuminen länsimaisesti ymmärrettyihin ihmisoikeuksiin ja niiden yleismaailmallisuuteen on ollut vähintään nihkeä. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta neuvoteltaessa maan edustajat muistuttivat toistuvasti, että kansainvälisten sopimusten ja julistusten tulee heijastaa muutakin kuin lännen todellisuutta.

Sittemmin Kiina on sitoutunut lähinnä itselleen sopiviin osiin ihmisoikeusagendasta ja pyrkinyt valjastamaan käsitteen palvelemaan omia globaaleja tavoitteitaan. Esimerkki tällaisesta tavoitteesta on oikeus kehitykseen, johon vedoten on ollut helppo pitää esillä länsimaiden velvoitteita kehittyviä maita kohtaan. Yksilöiden, erityisesti omien kansalaistensa, poliittiset oikeudet Kiina on mieluummin jättänyt huomiotta.

Venäjä ja Kiina eivät ole poikkeuksia. Ei tarvita kovin paljon karttapallon pyörittelyä ja maiden tarkastelua sen päättelemiseen, että suurin osa ihmisistä elää valtioissa, joissa ihmisoikeudet eivät ole kovin korkealla arvohierarkiassa.

Vain noin 20 prosenttia maailman ihmisistä elää liberaaleissa demokratioissa, jotka ylläpitävät ihmisoikeuksiin kuuluvia poliittisia oikeuksia. Yksilö on usein alisteinen yhteisölle (esimerkiksi valtio, puolue, perhe, klaani), oikeudet riippuvat rodusta, uskonnosta, kansallisuudesta, sukupuolesta tai vastaavasta tekijästä, ja jo se, mikä määritellään oikeudeksi (esimerkiksi oikeus liikkua, avioitua ja erota vapaasti tai vapaus ilmaista mielipiteensä) vaihtelee.

Sellaista omaa aatehistoriaa ja poliittista historiaa, joka olisi johtanut ihmisoikeuksien kaltaisen käsitteen syntyyn ja siihen sitoutumiseen, ei useimmissa maissa ole.

Kun Euroopan etsikkoaika on ohi, mitä sen pitäisi tehdä?

Ihmisoikeudet kodifioitiin nykyisiin kansainvälisiin sopimuksiin ja instituutioihin ajankohtana, jolloin läntinen maailma oli taloudellisen ja poliittisen voimansa huipulla. Toinen maailmansota oli juuri päättynyt länsimaisten demokratioiden voittoon.

Euroopan osuus globaalista bruttokansantuotteesta oli 1950-luvun alkaessa ostovoimalla mitattuna noin 40 prosenttia, USA:n samaa luokkaa. Voitto sodassa, jälleenrakennus ja talouden kasvu voimistivat läntisten valtojen valtaa, itsevarmuutta ja -tietoisuutta. Suuri osa Afrikkaa ja Aasiaa oli yhä Euroopan maiden siirtomaina ja palveli niiden etuja.

Uusi maailmanjärjestys, YK ja monenkeskiset instituutiot rakennettiin pitkälti länsimaiden aloitteesta ja ehdoilla.

Jo tuolloin ihmisoikeussopimukset olivat Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisille maille vain papereita, joita allekirjoitettiin sen verran kuin niille sopi. Monelle vähäisemmälle ja myös myöhemmin itsenäistyneelle maalle niissä puhutut asiat olivat tuontitavaraa, joka hyväksyttiin, koska oli pakko, tai koska siitä oli hyötyä. Vastalahjaksi oli saatavilla poliittista, taloudellista tai sotilaallista tukea tai kehitysyhteistyön rahavirtoja.

Nyt tämä lännen, erityisesti Euroopan, etsikkoaika on ohi. Euroopan osuus maailman tuotannosta on 14–15 prosentin luokkaa ja laskeva, sen väestö vanhenee ja EU jäsenvaltioineen on jäämässä yhä pahemmin suurvaltojen puristuksiin taloudellisesti, sotilaallisesti ja teknologisesti.

Eurooppa on myös sisäisesti ristiriitainen. Sen ääni ei enää kuulu eikä sen yhteiskunta kelpaa malliksi kuten ennen. Samaan aikaan Yhdysvallat näyttää kääntyvän sisäänpäin tai kiinnostuvan ulkomaailmasta vain kun sen omat kapeasti määritellyt edut vaativat.

Jos ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus tai ylipäätään kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja kanssakäymisen arkkitehtuuri neuvoteltaisiin uudelleen nyt, ne näyttäisivät hyvin erilaisilta. Itse asiassa juuri siihen Kiina, Venäjä ja monet globaalin etelän maat pyrkivätkin.

Miten siis Euroopasta nykyisellään ja nykytilanteessa olisi ihmisoikeuksien puolustajaksi, saati pelastajaksi?

Entistä pontevampi diplomatia tai kansainvälisen ihmisoikeustyön lisärahoitus ei välttämättä riitä – ja niitä on yritettykin jo vuosikymmenten ajan. Eurooppa saattaa joutua uudelleenarvioimaan tapaansa ymmärtää ihmisoikeudet, ja siinä samalla oman asemansa.

Ensimmäinen askel voisi olla sen tunnustaminen, että ihmisoikeudet eivät ole universaaleja: eivät asiantilana, arvoina eivätkä tavoitteina. Ne ovat eurooppalaisia arvoja, jotka Eurooppa on kohottanut nykyiseen asemaansa ja vienyt muualle maailmaan, kun siihen on ollut tilaisuus.

Samalla on viety käsitystä siitä, miten yhteiskunnat ja kansainvälinen yhteistyö pitäisi järjestää, hallinnon toimia ja yksilöt huomioida. Mukana on ollut myös aimo annos omahyväisyyttä, onhan taustalla vakaumus sen tietämisestä, mikä on hyväksi kaikille, ja lisäksi moraalisesti miellyttävä ajatus muiden auttamisesta kehittymään paremmiksi – eli eurooppalaistyyppisiksi yhteiskunniksi.

Kansainvälisessä politiikassa virheelliset, pinttyneet oletukset vastapuolen lähtökohdista voivat olla hyvin haitallisia. Yhdysvaltain entinen Venäjän-suurlähettiläs Michael McFaul on kertonut (The Washington Post 26.1.2022), miten vuonna 2011 Venäjän silloinen pääministeri Putin ilkkui Yhdysvaltojen silloiselle varapresidentille Joe Bidenille tavatessaan hänet Moskovassa: ”You look at us and you see our skin and then assume we think like you. But we don’t.”

Viestiään vahvistaakseen Putin veti etusormensa päätä pitkin poskensa vaaleaa ihoa. Tapaamisen aihealue oli tietenkin paljon laajempi, mutta Putinin letkautus olisi hyvinkin sopinut pelkästään ihmisoikeuksiin.

Arvomaailmojen eroja ei kuitenkaan näe, jos niitä ei halua nähdä. Toisinaan vaikuttaa, että vasta Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, satojentuhansien sen omien kansalaisten läntisestä näkökulmasta mieletön tapattaminen ja vammauttaminen, on saanut edes osan lännestä tunnustamaan arvopohjien perustavanlaatuisen erilaisuuden.

Samoin voisi olla hyvä pohtia, onko ihmisoikeuksien kunnioittaminen sittenkään samastettavissa yhteiskunnallisen hyvän ja edistyksen kanssa.

Ihmisoikeuksia voi universaalien arvojen kristallisoituman sijasta pitää vain yhtenä lopputuloksena muiden joukossa prosessissa, jossa erilaiset historiat ja tapahtumaketjut eri puolilla maailmaa ovat johtaneet toisistaan poikkeaviin arvohierarkioihin ja yhteiskunnallisiin todellisuuksiin.

Tästä näkökulmasta näitä lopputuloksia ei voi laittaa järjestykseen paremmuuden tai edistyksellisyyden mukaan. Ne ovat kaikki yhtä tosia ja yhtä hyviä. Jollei sitten ota juuri omia arvojaan kaiken lähtökohdaksi ja mittatikuksi.

Mutta hetkinen; jos ihmisoikeudet eivät ole universaaleja, ja jos niitä ei voi katsoa hyvän yhteiskunnan kriteereiksi, miksi niitä ylipäätään pitäisi puolustaa?

Tämä olisi eurooppalaisia mahdollisesti odottavan uudelleenarvioinnin ja -ajattelun ehkä merkittävin ja vaikein osuus:

Ihmisoikeuksia tulisi puolustaa Euroopan oman edun, ei maailman pelastamisen tai parantamisen takia. Ihmisoikeudet ovat Euroopan arvoja, ja Euroopalle olisi hyödyksi, että mahdollisimman iso osa maailmasta jakaisi ne, maanosan oman turvallisuuden ja sen ympäristön ennakoitavuuden takia. Euroopan pitäisi antaa itselleen lupa olla itsekäs, niin ajattelussaan, toiminnassaan kuin ulkoisessa viestinnässään.

Eurooppa voi joutua määrittelemään uudelleen arvonsa ja suhteensa muihin.

Kautta mantereen on hiljalleen herätty Euroopan kansainvälisen aseman heikentymiseen, mutta ei vielä kunnolla sen seurauksiin. Ihmisoikeuksien universaaliuden julistaminen on viime vuosina lähinnä tarjonnut polttoainetta esimerkiksi Venäjän konservatiiveille ja kansallismielisille, Trumpin Maga-heimolle ja Afrikan demokratia- ja länsivastaisille voimille.

Eurooppa voisi hyötyä, jos se menisi kansainvälisiin neuvottelupöytiin ja tapaamisiin ei opettaen, vaan toisia osapuolia kunnioittaen: Nämä ovat meidän arvomme ja tavoitteemme, teillä on omanne, neuvotellaan, sovitellaan. Kaikkea ei tällaisissa keskusteluissa aina saisi läpi. Kompromisseja pitäisi tehdä. Iso osa maailmaa arvostaisi kuitenkin tällaista lähtökohtaisesti tasa-arvoista lähestymistapaa.

Ajattelutavan muutos olisi eurooppalaisille varmaan äärimmäisen vaikea. Se edellyttäisi omien lähtökohtien, identiteetin ja uskonnon asemaan nostettujen totuuksien kriittistä tarkastelua.

Lisäksi ihmisoikeuksia edistää ja puolustaa pelkästään EU-maissa järjestöjen, hallitusten ja yritysten palveluksessa tuhansien, ehkä jopa kymmenientuhansien asiaansa ja toimintaansa lähinnä moraalinäkökulmalla perusteleva ja sille omistautunut joukko koko- ja osa-aikaisia ihmisoikeusasiantuntijoita, -juristeja ja -neuvonantajia.

Tälle koneistolle ajattelun kääntyminen moraalisesta missiosta oman edun edistämiseen olisi uhka identiteetille ja maailmankuvalle. Odotettavissa olisi varmasti ainakin syytöksiä transaktionalismista ja arvojen myynnistä – presidentti Trumpin nimikin voisi esiintyä.

Mutta onko muutokselle vaihtoehtoja?

Eurooppa voi joutua pakon edessä määrittelemään arvonsa ja suhteensa muuhun maailmaan uudelleen, sopeuttamaan ne nykytodellisuuteen ja asennoitumaan muun muassa ihmisoikeuksiin aiemmasta poikkeavalla tavalla. Vaihtoehdoksi voi jäädä jähmettyminen itsetyytyväisyyteen ja puhdasoppisuuteen, muiden armoille.

Onko siis Euroopasta ihmisoikeuksien viimeiseksi puolustajaksi ja pelastajaksi? Ehkä. Mutta siihen voidaan tarvita huomattavaa muutosta siinä, miten maanosa itsensä ja arvonsa ymmärtää. Paradoksaalisesti: tärkein tarvittava muutos saattaa olla, että Eurooppa pudottaisi ihmisoikeudet ja itsensä korokkeelta, jolle se on ne nostanut. 

Kirjoittaja Tapio Wallenius on filosofian maisteri ja Condes Oy:n toimitusjohtaja. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa Finnfundissa, ulkoministeriössä ja pääministerin kansliassa.

---

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2025. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.