Ollapa kuin Esko tai Aulikki
Onnellisuuden tavoittelu on petollista puuhaa ja altistaa monenlaiselle mielipahalle.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Viime kesänä saimme kaksi uutta perheenjäsentä, kissanpennut Eskon ja Aulikin. Niiden puuhia on ollut mukava seurata.
Pienet kissat ovat loputtoman kiinnostuneita asioista, joihin en itse jaksaisi kiinnittää huomiota. Ne tunkevat touhukkaina väliin, kun solmin kengännauhoja, moppaan lattiaa tai vaihdan lakanoita sänkyyn.
Arki on niille ehtymätöntä leikkiä. Ne eivät tylsisty itseensä tai maailmaan, eivät haikaile sellaista, mitä niiltä puuttuu.
Filosofi John Gray sanoo kirjassaan Feline Philosophy, että onnellisuus on kissoille luontainen olotila. Ne ovat tyytyväisiä elämäänsä sellaisenaan. Olla kissa on niille kaikki.
Toisin on ihmisten laita. Ihmiset sietävät huonosti arjen soljumista. He haikailevat jotain parempaa, kuvittelevat, että olisivat tyytyväisempiä, jos saisivat arvostetumman työn, hienomman asunnon tai viehättävämmän puolison.
”Kun ihminen sanoo tavoittelevansa onnellisuutta, hän kertoo rivien välissä olevansa onneton”, Gray kirjoittaa.
Onnellisuuden tavoittelu synnyttää nälän, joka ei lähde syömällä. Saatan olla tänään tyytyväisempi kuin eilen, mutta se ei riitä, koska huomenna asiat voisivat olla vielä paremmin. Tulevaisuus karkaa päivä päivältä kauemmas, nykyhetki jää elämättä. Ahdistus hiipii sydänalaan.
Roy Anderssonin elokuvassa Kohti ääretöntä on mieleenpainuva kohtaus. Mies nyyhkyttää täydessä kaupunkiliikenteen bussissa. Nyyhkytystensä lomassa hän sopertaa: ”En tiedä, mitä haluan.”
Kanssamatkustajat ovat vaivaantuneita. Eräs heistä tuhahtaa nyyhkyttävälle miehelle ilkeästi, mutta toinen puolustaa häntä: ”Eikö täällä saa enää olla edes surullinen?” Tuhahtaja vastaa, että miksei mies voi olla surullinen kotonaan, pakkoko sitä on tulla näyttämään muille.
Väitetään, että elämme yksilöllisyyden aikakautta. Voimme vapaasti valita, miten elämme, pukeudummeko klassisesti vai nuorekkaasti, menemmekö taidenäyttelyyn vai lätkämatsiin, matkustammeko Kanarialle vai Karibialle, käytämmekö Pepsodentia vai Colgatea.
Yksilöllisyytemme on kuitenkin näennäistä, sillä ulkoiset normit ja odotukset vaikuttavat valintoihimme. Kuvittelemme itse laatineemme elämämme käsikirjoituksen, vaikka olisimme omaksuneet sen kuuntelemalla ystäviä, työtovereita, presidenttiä, arkkipiispaa, elämäntaitovalmentajia, terapeutteja, poptähtiä, kirjailijoita, filosofeja, mainostajia.
Anderssonin elokuvan nyyhkyttävä mies ei kenties ole surullinen siksi, ettei tiedä, mitä haluaa. Ehkä hänen ahdinkonsa kumpuaa siitä, ettei hän tiedä haluaako sitä, mitä hänen pitäisi elämänsä käsikirjoituksen mukaan haluta voidakseen olla onnellinen.
Kanssamatkustajien vaivaantuneisuutta lisää se, että he tunnistavat nyyhkyttävässä miehessä arkkityypin. Hän möläyttää julki asian, joka kalvaa meitä kaikkia elämän hauraina hetkinä. Haluanko oikeasti sitä, mitä tavoittelen? Tekeekö se minut onnelliseksi? Pitäisikö jättää kaikki ja aloittaa uudestaan?
Elokuvan kohtaus kiteyttää muutamassa välähdyksessä ihmisenä olemisen ahdistuksen myöhäiskapitalistisessa maailmassa. Istumme kaikki samassa ruuhkabussissa, samojen kysymysten riivaamina.
Vanhan hokeman mukaan onni syntyy ihmisen sisällä, jos on syntyäkseen. Tämä ajatus periytyy antiikin filosofiasta. Stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot korostivat kukin omalla tavallaan tyyneyden merkitystä. Onnen tila oli ataraksia, aineellisen maailman huolista etääntynyt mielenrauha.
Kristinusko muutti asetelmat. Enää ihminen ei voinut löytää rauhaa sisältään, vaan ainoastaan Herrasta. Maallisten ilojen ja nautintojen tavoittelu oli syntiä, ja synnin tiellä kulkevat olivat matkalla ikuiseen kadotukseen. Vain Kristusta seuraamalla saattoi päästä taivaan iloon: ”Kärsi nyt, niin saat kirkkaimman kruunun!”
Tuonpuoleisen onnen ajatus lohdutti, koska elämä oli päivittäistä olemassaolon taistelua. Välillä halla korjasi viljaa, välillä taudit tappoivat lapsia. Leipä piti hankkia otsa hiessä, eikä sitä silti riittänyt tarpeeksi.
Olot kohentuivat parempien maatalousmenetelmien ja uudenlaisten lääkkeiden ansiosta. Samalla nousivat valistuksen aatteet. Miksi haikailla kuolemanjälkeistä paratiisia, kun tiede avaa väylät parempaan maailmaan jo tässä ajassa poistaessaan nälkää ja sairauksia?
Valistus teki ihmisestä elämänsä herran. Adam Smith ja Jeremy Bentham nostivat onnellisuuden tavoittelun erottamattomaksi osaksi ihmisluontoa, ja tuo periaate kirjattiin myös Yhdysvaltain perustuslakiin. Ihanteena oli henkisestä alaikäisyydestä itsenäiseen järjenkäyttöön vapautunut ihminen, joka kulkee riemurinnoin kohti uusia hengen elämän voittoja.
Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Pascal Brucknerin mukaan oikeus onneen vaihtui länsimaisissa yhteiskunnissa 1900-luvun aikana velvollisuudeksi onneen.
Taustalla vaikutti teollisuusyhteiskunnan muuttuminen kulutusyhteiskunnaksi. Vanha kapitalismi perustui välittömän tyydytyksen lykkäämiseen. Jos halusi ostaa talon, auton tai purjeveneen, piti rehkiä ja säästää.
Kaikki meni uusiksi, kun luottomarkkinat avautuivat kuluttajille Yhdysvalloissa 1930- ja Euroopassa 1950-luvulla. Talon, auton tai purjeveneen saattoi ostaa velaksi lainapaperit allekirjoitettuaan.
Koska halut ja tarpeet oli mahdollista toteuttaa välittömästi, ne myös piti saada toteuttaa välittömästi. ”Olet sen arvoinen”, sanovat mainokset tänäkin päivänä.
Nykymuotoinen kapitalismi ei toimisi, jos ihmiset eivät hankkisi luotolla tavaraa, johon heidän käteisvaransa eivät riitä. Tunnollisina kansalaisina olemme sisäistäneet kulutuskulttuurin toimintaperiaatteet osaksi elämämme käsikirjoitusta. Vaihtoehtoinen, ei-materialistinen elämäntyyli vaatisi tietoista irtiottoa, lauman ulkopuolelle jättäytymistä.
Paradoksaalisena voi pitää sitä, että kulutuskulttuurin imperatiivit noudattelevat 1960-lukulaisten kapinallisten iskulauseita: ”Haluamme kaiken, tässä ja nyt!”, ”Kuolema tylsyydelle!”, ”On kiellettyä kieltää!”
Kapinallisten sukupolvi kuvitteli kaatavansa vallitsevan systeemin, mutta tasoittikin tietä pidäkkeettömälle konsumerismille. ”Tavoiteltiin vapautta, saatiin mainoksia. Libidon sijasta pääsi valloille shoppailun himo”, Bruckner kirjoittaa teoksessaan Perpetual Euphoria.
Ostamalla ostettu onni on kaukana antiikin filosofien tavoittelemasta mielenrauhasta.
Uutta hienoa matkapuhelinta hankkiva tuntee suurinta tyydytystä hetki ennen kuin saa sen käteensä. Hipelöidessään ostostaan seuraavana päivänä hän tajuaa sen muuttuvan parissa, kolmessa vuodessa rihkamaksi. Hänen tekee kenties mieli parahtaa: ”En tiedä, mitä haluan.”
Tai ehkä hän tarttuu onnellisuusoppaisiin, jotka lupaavat monimutkaisiin eksistentiaalisiin pulmiin yksinkertaisia ratkaisuja: viittä, kymmentä tai viittäkymmentä askelta hyvään elämään.
Elämäntaitoteollisuus keskittyy palvelemaan tärkeintä kohderyhmäänsä, hyvin toimeentulevia ihmisiä. Se on porvarillistanut käsitykset onnellisuudesta kytkemällä toisiinsa onnen ja aineellisen menestyksen.
Onnellisuus ei ole enää sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa kertomusta seuraavat tunnista sinua sellaiseksi.
Onnellinen ihminen on innostunut ja energinen, tekee uutterasti töitä, nauttii laajan ystäväpiirinsä suosiota ja menee elämässään eteenpäin. Lähiöyksiössä vuokralla kituuttavan pienituloisen on vaikea ilmentää tällaisia hyveitä.
Vallalla oleva positiivisuuden kulttuuri tuo mieleen Voltairen lausahduksen, jonka mukaan optimismi on julma oppi, jolla on lohdullinen nimi. Yksilöllisten valintojen autuaaksi tekevää voimaa julistavassa maailmassa onneton ihminen ei ole vain onneton vaan ennen kaikkea epäonnistunut tulemaan onnelliseksi.
Yhteiskunnat voivat olla vapaita, tasa-arvoisia ja demokraattisia, mutta voivatko ne olla onnellisia?
Suomi on sijoittunut Maailman onnellisuusraportissa kärkeen neljänä viime vuotena. En kuitenkaan ole huomannut, että moinen menestys olisi synnyttänyt suurta riemua. Julkisesta keskustelusta kuvastuu ansiotta palkittujen kiusaantuneisuus: ”Ihan kiva, että huomioitte, mutta mahtoikohan tämä mennä oikein?”
Ettäkö kylmässä ja pimeässä Pohjolassa sijaitseva melankolinen maa on maailman onnellisin?
Jos elämä hymyilee, miksi suomalaiset syövät valtavia määriä mielialalääkkeitä ja sortuvat alkoholismiin ja itsemurhiin? Miksi vauraimmat ja välkyimmät muuttavat kiireen vilkkaa ulkomaille paremman palkan ja matalamman verotuksen perässä?
Miksi kiroamme synnyinmaatamme marraskuun loskan ja maaliskuun rännän lävitse tarpoessamme?
Maailman onnellisuusraportin tieteellinen todistusvoima ei ole järeä. Sen ytimessä on eri maiden kansalaisille tehtävä kysely, jossa vastaajat arvioivat elämäänsä asteikolla nollasta kymmeneen. Nolla tarkoittaa huonointa mahdollista ja kymmenen parasta mahdollista elämää.
Suomalaiset ovat kenties niin nöyriä, etteivät vaadi mahdottomia lätkäistäkseen kyselyyn hyvät pisteet.
”Onnellinen yhteiskunta edellyttää altruismia, ja vaatii taakseen kulttuurin, joka kannustaa altruismiin”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard kirjassaan Can We Be Happier?
Layard kuuluu niihin, joiden mielestä onnellinen yhteiskunta ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan myös sellainen, jota kohti pitää pyrkiä. Hän on vaikuttanut Maailman onnellisuusraportin taustahahmona.
Vaikka nykyiset sukupolvet ovat edellisiä vauraampia, ne eivät ole merkittävästi tyytyväisempiä elämäänsä. Layard syyttää onnellisuuspotentiaalin hukkaamisesta itsekästä ja kilpailuhenkistä maailmanmenoa. Se kasvattaa uskomaan, että voin voittaa vain, jos joku toinen häviää. Äärimmäistä egoismia vahvistaa sosiaalisen median poseerauskulttuuri.
Onnellisen yhteiskunnan luominen vaatii havahtumista siihen, että voimme kaikki paremmin, jos teemme yhteistyötä sen sijaan että kampitamme toisiamme.
Vain kovanaama vastustaa Layardin hahmottelemaa lempeämpää, altruismista palkitsevaa kulttuuria.
Mutta onko onnellisuus liian abstrakti ihanne yhteiskunnalliseksi päämääräksi?
Onnellisuudelle ei ole yhtä kiistatonta määritelmää, kirkkoisä Augustinuskin luetteli aikanaan sille kolmesataa alalajia.
Eikö kannata tyytyä tavoittelemaan kouriintuntuvia asioita? Parantaa koulutusta, huolehtia sosiaaliturvasta, suojella luontoa, edistää kestävää kehitystä. Kun politiikka toimii monien eikä harvojen hyväksi, onnellisuuskin kenties lisääntyy.
Politiikan ei tarvitse olla jaloa, riittää kun se on järkevää.
Ihanteellisinkaan yhteiskunta ei voi poistaa elämän traagisuutta, joka kumpuaa siitä, että tiedostamme menettävämme lopulta kaiken, mistä iloitsemme.
Olemisen haurauden vuoksi voimme olla iloisia ja tyytyväisiä vain jostain huolimatta: huolimatta siitä, että ystävä sairastaa, huolimatta siitä, että korona tappaa lajitovereitamme, huolimatta siitä, että Kiinassa vainotaan uiguureja ja Syyriassa jatkuu sisällissota, sademetsät palavat ja jäätiköt sulavat.
Sigmund Freud epäilee teoksessaan Ahdistava kulttuurimme, että onnellisuus ei ole ihmisen osa. Onnettomuutta tuottavat voimat ympäröivät meitä kulttuurissa, yhteiskunnassa, ihmissuhteissa ja omassa psyykessämme. Voimme kokea intensiivisiä onnen hetkiä, mutta ne tulevat ja menevät.
Miten näin kompleksinen olento voisi rakentaa onnellisuusperiaatteella toimivia yhteiskuntia?
Alinomaa iloiset, riemua pulppuavat ihmiset käpertyvät helposti itseensä. He ovat johdateltavissa ja höynäytettävissä tai käyttäytyvät sosiaalisesti tökerösti sokeina toisten huolille ja murheille.
En ole ikinä tavoitellut onnellisuutta. Ehkä siksi, että se puhuu minulle vieraalla kielellä.
Onnellisuusoppaiden vuoroin lässyttävä ja vuoroin mestaroiva äänensävy herättää riipivän vierauden tunteen. Positiivisesta ajattelusta minut karkottaa sen maaginen juonne, kuvitelma siitä, että tulkintaa muuttamalla maailmakin muuttuu.
Jos johonkin pyrin niin tekemään mielekkäitä asioita. Se vaatii vapaata, kiireetöntä olemista. Olen oppinut, että kun en tee oikeastaan mitään, siinä sivussa valmistuu jotain. Esseitä, romaaneja, lehtitekstejä. Rumia töherryksiä muistikirjaan.
Kun tarkkailen kissojani, jotka leikkivät innon laantumatta samalla pahvilaatikolla viidettä päivää, sisälläni läikkyy ilo ja kiitollisuus siitä, että saan elää niiden seurassa onnen muukalaisena. Olemassaolon angsti ei niihin tartu.
Ihminen sitä vastoin pystyy tekemään myönteisyydestäkin itselleen ongelman. Celine Sugay käy läpi onnellisuuden pimeää puolta käsitteleviä tutkimuksia Positivepsychology.comin artikkelissa.
Alinomaa iloiset, riemua pulppuavat ihmiset käpertyvät helposti itseensä eivätkä hahmota todellisuutta tarkasti. He ovat johdateltavissa ja höynäytettävissä tai käyttäytyvät sosiaalisesti tökerösti sokeina toisten huolille ja murheille. He kieltäytyvät kohtaamasta negatiivisia tunteita, vaikka terveen persoonallisuuden kehittyminen edellyttää surun ja pettymyksen sietämistä.
Äärimmäinen onnellisuus saattaa johtaa addiktioihin, kuten ylensyöntiin tai päihde- ja seksiriippuvuuteen. Pahimmillaan se haittaa oppimista ja luovuutta, koska hyvissä fiiliksissä tikittävät aivot eivät asetu keskittymistä vaativaan ongelmanratkaisumoodiin.
Psykologit vahvistavat, ettei onnellisuusjahti tuota toivottuja tuloksia: ”Mitä enemmän ihminen onnellisuutta tavoittelee, sitä vaikeampi hänen on sitä saavuttaa”.
Kun tuorein Maailman onnellisuusraportti maaliskuussa julkistettiin, eräs Facebook-kaverini pyysi verkostoonsa kuuluvia arvioimaan onnellisuuttaan raportin pisteasteikolla 1–10. Vastasin hänelle: ”Jos en mieti asiaa, olen varmaan tasolla 7–8. Jos taas mietin, putoan tasolle 5–6”. Useimmat muut arvioivat onnellisuutensa yhdeksän vahvuiseksi. Eräs vielä lisäsi, että jos miettii asiaa, joutuu vastaamaan kymmenen ja häpeämään.
Tunsin noloutta inhorealistisesta vastauksestani. Se kaikkosi, kun luin Sugayn kirjoituksesta, että ihannevastaus onnellisuusarviossa ei suinkaan ole kymmenen.
Se on kahdeksan.
Tommi Melender on esseisti, jonka teos Onnellisuudesta (WSOY, 2016) käsitteli onnellisuuden kulttuurihistoriaa.