Yhä pidempi koulutaival
Suomalaiset saattavat pian aloittaa esikoulun jo viisivuotiaina ja opiskella 19-vuotiaiksi saakka. Oppivelvollisuus kuumentaa taas.
Kun istuva hallitus aloitti kautensa, kirjailija ja opettaja Arno Kotrolla oli asiaa tuoreelle opetusministerille Li Anderssonille (vas).
”Tässä voi käydä huonosti”, Kotro kirjoitti avoimessa kirjeessään. Hän tarkoitti aikeita pidentää oppivelvollisuutta. Antti Rinteen hallitus oli ilmaissut aikovansa pidentää oppivelvollisuuden myös toiselle asteelle, mahdollisesti 18-vuotiaaksi asti. Nyt velvollisuus päättyy käytännössä silloin, kun on käynyt peruskoulun loppuun eli yleensä 16-vuotiaana.
Uudistusta perusteltiin sillä, että se parantaisi koulutuksen tasa-arvoa ja auttaisi erityisesti niitä nuoria, jotka jäävät ensin lukion ja ammattikoulun ulkopuolelle, sen jälkeen työelämän.
Monia kiinnosti kuitenkin eniten, maksettaisiinko oppikirjat ja parturisakset jatkossa julkisista varoista. Entä lukiolaisten tietokoneet? Velvoittavan opetuksen on oltava myös maksutonta.
”Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat”, Kotro jatkoi.
Opettajia oli alkanut huolettaa, että rahat menisivät kirjoihin ja tukitoimia tarvitsevat tipahtaisivat edelleen pois koulutuksen piiristä.
”Oppivelvollisuusiän nosto ei ratkaise niitä ongelmia, jotka ovat nuorten pahoinvoinnin taustalla, vaan se määrittää osaamisen vähimmäismäärän, jonka yhteiskunta edellyttää ihmisten hankkivan”, Andersson kirjoitti takaisin.
Hallitus ei siis perustellut tavoitettaan vain pudokkaista huolehtimisella vaan myös tarpeella lisätä osaamista ja tasoittaa eroja.
Kotro ei ollut ainoa tuohtunut.
”Tämä uudistus kuuluu sarjaan ’Koulu-uudistukset, joiden järkisyitä on hankala maailmalla suomalaista koulutusta seuraaville selittää’. Erityisesti kun koko joukko asiantuntijoita on esittänyt hyvät perustelut miksi tämä on järjetön idea”, kirjoitti professori Pasi Sahlberg Twitterissä.
Sahlberg on Suomen tunnetuimpia koulutuksen asiantuntijoita, työskennellyt muun muassa Harvardissa ja Maailmanpankissa.
Ongelmaa kriitikotkaan eivät kiistäneet.
Työelämän muuttuessa ne, joilla ei ole edes yhtä tutkintoa, pärjäävät entistä huonommin.
Oppivelvollisuusiän nostosta on puhuttu moneen otteeseen. Viimeksi sitä yritettiin 2014. Silloinkin epäiltiin, että kustannukset nousevat eikä pakko ratkaise nuorten ongelmia.
Lukuvuonna 2017–2018 peruskoulun jätti kesken 510 oppilasta. Määrä on kansainvälisesti vertailtuna olematon. Nykyinen oppivelvollisuus toimii.
Suurempi ongelma ovat ne, jotka eivät saa peruskoulun jälkeen toisen asteen opiskelupaikkaa, ja vielä suurempi ne, jotka jättävät sen kesken.
Ammatillisen koulutuksen on keskeyttänyt viime vuosina noin kahdeksan prosenttia opiskelijoista, lukion taas noin kolme.
Ammatillisen koulutuksen keskeyttäneet naiset vaihtavat useammin johonkin muuhun koulutukseen, miehillä koulutus keskeytyy usein kokonaan. Myös peruskoulun keskeyttäneistä kaksi kolmesta on poikia.
Nykyisistä 25-vuotiaista 16 prosentilla ei ole toisen asteen tutkintoa. Heistä kaksi viidestä on kokonaan koulutuksen ja työelämän ulkopuolella.
Tähän hallitus haluaisi puuttua.
Pudokkaiden joukko on kuitenkin sekalainen. Monella on oppimisvaikeuksia, mutta isolla osalla peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo on yli seitsemän. Se on melko hyvin. Osalla maahanmuuttajataustaisista opiskelijoista ongelmana on riittämätön kielitaito.
Opiskelupaikan valinta itsessään voi olla vaikeaa. Ammattitutkintoja on satoja. Yleissivistävän peruskoulun jälkeen voi olla hankala tietää, sopisiko datanomiksi vai hevostenhoitajaksi.
Erityisesti ammatillisten opintojen oppilaitokset ovat suuria, kontaktiopetusta on leikkausten jälkeen niukasti. Oppisopimuskoulutusta on vähän, monessa muussa maassa työnantajat ovat innokkaampia osallistumaan nuorten koulutukseen. Opiskelijoilta vaaditaan itsenäisyyttä.
Lukioiden tukitoimet vaihtelevat suuresti. Jos opiskelu takkuaa, tukiopetusta tai muuta apua voi olla vaikea saada.
Kaikkia näitä ongelmia on yritetty ratkoa, ja tukimuotoja on kehitetty. On valmistavia luokkia ja kymppiluokkia, mutta ei kaikille. Lisää resursseja kaivattaisiin edelleen.
Nyt pelätään, että oppivelvollisuuden pidentäminen vie rahat. Ne jaetaan tasan kaikille, ja vähän jää niille, joilla on ongelmia.
Opettajien ammattijärjestö OAJ on esittänyt oppivelvollisuusiän nostamista jopa 19 ikävuoteen asti.
Jos oppivelvollisuusikää nostettaisiin 18 vuoteen, sen pitäisi kattaa suurin osa kolmevuotisesta toisen asteen koulutuksesta.
Mikäli kuitenkin käy kymppiluokan ja menee sen jälkeen ammattikouluun, joka jää kesken, uusikin oppivelvollisuusikä loppuu kesken, muistuttaa Helsingin yliopiston tutkija Mira Kalalahti.
”En usko, että pidentäminen itsessään takaa mitään.”
Kasvatustieteessä koululla nähdään neljä yhteiskunnallista merkitystä.
Usein puhutaan lähinnä ensimmäisestä, tietojen ja taitojen opettamisesta. Sujuva englanti, medialukutaito, prosenttilaskut, pesäpallon säännöt.
Toinen on valikointi. Yhteiskunnassa tarvitaan erilaisia osaajia. Arvosanat ja keskiarvorajat ovat välineitä, jotka antavat osviittaa kunkin vahvuuksista ja avaavat ja sulkevat erilaisia reittejä.
Kolmas tehtävä on kasvattaa lapset osaksi yhtenäistä kansakuntaa. Välttää syrjään sysäytyminen ja haitallisten erojen syveneminen.
Neljättä opettajat korostavat harvoin. Se on varastointi. Koulu on muun ohella myös säilö.
Joutilaita nuorten, varsinkin poikien, ryhmiä on haluttu välttää. Sama pätee nuorempiinkin: on käytännöllistä, että kaikki seitsemänvuotiaat ovat päivät tallessa jossakin, vaikka eri syystä kuin 16-vuotiaat.
Oppivelvollisuuden pituudesta puhuminen on usein hankalaa siksi, että keskustelijat painottavat eri asioita. Yksi puhuu syrjäytymisestä, toinen työelämän vaatimuksista – ja osa vain haluaa nuoret valvottuun säilöön.
Esikoulusta kiisteltiin vuosikymmeniä, kunnes tehtiin yllättävä havainto: esiopetukseen osallistui jo melkein koko ikäluokka. Aivan vapaaehtoisesti.
Oppivelvollisuuden pituus ei virallisesti ole muuttunut sitten 1970-luvun.
Käytännössä koulutie kuitenkin alkaa nykyisin jo kuusivuotiaana, sillä esikoulu on pakollinen. Kyse on esiopetusvelvollisuudesta.
Esikoulusta kiisteltiin vuosikymmeniä. Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on aloitettu koulunkäynti myöhään.
Tutkimustieto osoitti, että esiopetus parantaa koulunkäynnin valmiuksia. Silti tätäkin pakkoa vastustettiin: maaseudulla kuljetukset olisivat kalliita ja turhia, lasten pitäisi antaa olla lapsia.
Kiista jatkui, mutta 2010-luvun alussa tehtiin yllättävä havainto: esiopetukseen osallistui jo melkein koko ikäluokka. Aivan vapaaehtoisesti.
Ulkopuolella oli vain muutama prosentti. Heidän uumoiltiin asuvan pitkien matkojen takana esimerkiksi Lapissa ja olevan muun muassa saamelaisia ja romaneja.
Kun opetusministeriö selvitti asiaa, kävi ilmi, että arvaukset olivat pielessä. Kyse oli sekalaisesta joukosta.
Mukana oli muun muassa yksityisissä päiväkodeissa olleita kaupunkilaislapsia, joille ei ollut järjestetty esikoulua, ja ulkomailla asuneiden perheiden jälkikasvua. Osa taas tuli suurista perheistä, joissa oli pienempiä sisaruksia kotihoidossa.
Syrjäseuduilla vanhemmat kyllä kuljettivat lapset eskariin ja pitivät sitä tärkeänä.
Uudistus kaikkia koskevasta esiopetuksesta oli toteutunut itsekseen. Vanhempien asenteet olivat muuttuneet.
Lainsäädäntö muuttui vuonna 2015 vain vastaamaan olemassa olevaa käytäntöä. Ei vastustusta, ei juuri mitään lisäkustannuksia.
Nyt on alettu puhua viisivuotiaista.
Syksyllä 2019 lähes kolmasosa viisivuotiaista on mukana maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeilussa. Tavoitteena on nostaa varhaiskasvatukseen osallistuvien määrää, joka on pienempi kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa.
Samalla selvitetään esiopetuksen laajentamista kaksivuotiseksi. Jo edellinen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) toivoi uudistusta.
Aikaisella puuttumisella halutaan tasoittaa heikompien tietä. Esimerkiksi lasten matemaattisissa taidoissa on jo ennen esikoulua selkeitä eroja. Kouluun mentäessä erot kasvavat ja jäävät herkästi pysyviksi.
Jalkapuu odotti, jos ei mennyt kouluun. Kirkko valvoi suomalaisten oppimista ennen varsinaista koululaitosta. Kirkkokuri rankaisi vielä 1800-luvun puolivälissä opetuksen laiminlyönnistä siinä missä yöjuoksustakin.
Kansakoululaitos laajeni hitaasti. Vuonna 1906 toteutettiin ensimmäinen uudistus, jonka tavoitteena oli saada lapset kaikista yhteiskuntaluokista käymään neljä ensimmäistä vuotta samaa koulua.
Varsinaisesta oppivelvollisuudesta ja kuuden vuoden kansakoulusta säädettiin vuonna 1921.
Koko ikäluokka alkoi olla koolla luokkahuoneissa vasta sotien jälkeen. Silloinkin epäsäännöllisesti, usein työn ehdoilla. Perunnanostolomaa saattoi saada pari viikkoa. Lapsia kouluihin keräämään perustetut koulunkäynninvalvojat toimivat vielä monta kymmentä vuotta.
Vuosien 1957 ja 1958 säädökset pidensivät oppivelvollisuuden kahdeksaan vuoteen. Kansakoulun jälkeen piti jatkaa joko kansalaiskouluun tai oppikouluun.
Peruskoulusta keskusteltiin koko ajan, 1940-luvulta asti. Lopulta vuonna 1972 ensimmäiset peruskoululuokat aloittivat Lapissa. Samalla oppivelvollisuus piteni yhdeksään vuoteen.
Nykyinen vääntö oppivelvollisuudesta on jatkoa keskustelulle peruskoulusta. Peruskoulua ajaneilla oli päämäärä: kaikille tasa-arvoinen mahdollisuus koulutukseen ja koko kansan koulutustaso korkeammaksi.
Uudistusta myös vastustettiin henkeen ja vereen, erityisesti elinkeinoelämän johdon toimesta. Pelättiin, että koko suomalaisen koulutuksen taso romahtaa ja hyvin pärjäävien lasten koulunkäynti kärsii, jos kaikki tuodaan samaan kouluun.
Entinen opetusneuvos Irmeli Halinen työskenteli silloisessa Kouluhallituksessa, kun peruskouluun siirryttiin.
”Suomessa uskottiin aiemmin, että karsimalla ja kilpailuttamalla lapsia saadaan parempia tuloksia ja kaikkein parhaimmat seuloutuvat sieltä esiin”, Halinen sanoo.
Halinen on itse joutunut pyrkimään oppikouluun kymmenenvuotiaana. Osa luokkakaverista yritti, mutta ei päässyt. Toiset eivät saaneet tilaisuutta edes yrittää.
Siihenhän vaikutti sattuma, Halinen sanoo. Jos jännitti niin paljon, ettei pystynyt keskittymään, koulupaikka ja myöhemmät mahdollisuudet lukioon ja korkeakouluihin olivat mennyttä.
Tai sitten vanhemmat päättivät lapsen puolesta. Oppikoulu maksoi, oli esimerkiksi ostettava kirjat.
Peruskoulu lykkäsi jatko-opintomahdollisuuksiin vaikuttavan ratkaisun tekemistä monella vuodella ja vähensi perheiden taloudellisia huolia.
Uudistuksessa tehtiin kuitenkin kompromisseja peruskoulua vastustaneiden kanssa ja alkuun käytössä olivat tasokurssit. Eritasoisten oppilaiden ajateltiin hyötyvän niistä.
”Hyvin pian nähtiin, että se tuotti erityisesti poikien syrjäytymistä, kun pojat valitsivat alimpia kursseja, eivätkä päässeetkään jatkamaan lukioon.”
Tasokursseista luovuttiin.
Epäluulo peruskoulua kohtaan jatkui pitkään. Edes ensimmäiset Pisa-tulokset eivät saaneet sitä laantumaan kokonaan.
”Silloinkin vielä, kun 2000-luvun alun tulokset julkistettiin, osa oli sitä mieltä, että niissä täytyy olla jotakin vikaa.”
Muualla teollistuneissa maissa oppivelvollisuutta oli pidennetty ja koulua uudistettu paljon aikaisemmin. Suomessa yhteiskunta modernisoitui samaan aikaan peruskoulu-uudistuksen kanssa, hyvinvointi lisääntyi. Se ruokki koulutususkoa ja luottamusta tasa-arvon hyötyihin.
Kun oppivelvollisuus pitenee, tulot nousevat, työllisyys kasvaa ja nuoret kouluttautuvat entistä pidemmälle.
Kun oppivelvollisuus pitenee, tulot nousevat, työllisyys kasvaa ja nuoret kouluttautuvat entistä pidemmälle. Esimerkit maailmalta kertovat, että vaikutus on positiivinen, joskus suurempi ja joskus pienempi. Erilaisten koulutusjärjestelmien vertaileminen on vaikeaa.
”Ja vaikka pidennyksellä ei olisi mitään positiivisia vaikutuksia työmarkkinamielessä, se voi ehkäistä joidenkin ongelmien syntymistä”, sanoo tutkimusprofessori Tuomas Pekkarinen Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta. Todennäköisyys syyllistyä rikoksiin nousee samoina ikävuosina, kun peruskoulu loppuu.
Uudistuksen hyötyjen ja kustannusten arviointi on vaikeaa.
”Totta kai se tulisi olemaan kallista.”
Eikä oppivelvollisuusikää tietenkään voida nostaa loputtomiin. Kriittistä on Pekkarisen mukaan se, saadaanko yhä useampi suorittamaan toisen asteen tutkinto.
Ikävuosiin sitominen ei ole ainoa mahdollisuus. Oppivelvollisuus voitaisiin säätää myös suoraan velvollisuudeksi suorittaa toisen asteen tutkinto.
Sellaista ei ole muualla tehty.
Ongelmiakin toki olisi. Nytkään kaikki, esimerkiksi vaikeasti kehitysvammaiset, eivät välttämättä suorita tutkintoa, vaikka opiskelisivatkin oppivelvollisuusiän loppuun asti. Ja mitä sitten, jos oppivelvollisuus jäisi kesken, eikä tutkintoa olisi? Saisiko siitä jonkin rangaistuksen tai jäisikö merkintä rekisteriin?
Yksi asia unohtuu uudistamisessa aina, sitä mieltä on kasvatussosiologian ja -politiikan professori Hannu Simola.
Koulua ei voida paloitella ja muuttaa osanen kerrallaan. Koulu on sotkuinen ja kompleksinen.
”Historiallinen oppi on se, että aina jokin muuttuu, mutta harvoin se, mitä on tarkoitettu.”
Koulusta tai uudistuksista ei yleensä ole ihmelääkkeeksi. Yksi koulun suurimmista hyödyistä saattaa olla yksinkertaisesti se, että se ei ole työtä.
Koulu on aina vapaampaa kuin palkkatyö, sanoo Simola. Sen vuoksi siellä on mahdollista kehittyä toisella tavalla kuin sellaisessa työssä, jota ilman koulutusta helposti päätyy tekemään.
”Olen aina ollut skeptinen koulutuksen kaikkivoipaisuutta kohtaan”, Simola sanoo.
Silti hän on varovaisen toiveikas sen suhteen, mitä oppivelvollisuuden pidentämisestä voisi seurata.
Simola on alun perin koulutukseltaan opettaja. Hän kuului peruskoulun ensimmäiseen opettajapolveen ja näki, mikä koulutyössä muuttui, kun kaikki oppilaat piti saada suoriutumaan yhtä lailla: eetos.
Se saattaisi muuttua nytkin.
Oppivelvollisuus ei ole vain nuorta koskeva määräys raahautua kouluun. Se velvoittaa myös kuntia ja oppilaitoksia.
Jos toisen asteen koulutuksesta tulee velvoittavaa, oppilaitoksilla on töitä edessä. Jokaisen perään on katsottava.
”Voi olla, että oppivelvollisuuden muuttaminen pakottaa muovaamaan koulua sellaiseksi, että kaikki tosiaan selviävät lävitse.”
Juttua varten on haastateltu myös kasvatustieteen professori Markku Jahnukaista Helsingin yliopistosta.