Epäiltynä Alpo Rusi

Alpo Rusi
Teksti
Karri Kokko
supo

Äitienpäivänä 2002 suojelupoliisi kutsui professori Alpo Rusin kuulusteluihin. Rusia epäiltiin törkeästä vakoilusta. Alkoi painajaismainen kesä. Rusin kertomus julkaistiin SK:ssa 37/2002.

Teksti Alpo Rusi
SK 37/2002

Kevät 2002 muistetaan Suomessa kauniista ilmoista. Jo huhtikuulla jäät lähtivät eteläisen Suomen järvistä.

Ihmisten maailma oli entisensä. Sen huomasin aamulla 19. huhtikuuta, kun avasin sähköpostini. Toimittaja Olli Ainola pyysi soittamaan.

Pahat aavistukset tulivat mieleeni. MOT on erikoistunut rikosten selvittelyihin. Toimitus etsii etenkin isokenkäisten oletettuja tai huomaamatta jääneitä rötöksiä.

Soitin Ainolalle.

»Ikävä asia. Olisiko aikaa keskustella?» hän sanoi.

Käsitin, että tämä mies oli nyt päättänyt pelästyttää »uhrinsa» perin juurin.

»Tavataan heti.»

Mieleni oli sekaisin. Ajoin nopeasti Yleisradion Ison Pajan eteen. Ainola nousi autooni ja aloitimme keskustelun.

Sain tietää, että minua epäiltiin vakoilusta.

30 vuotta taaksepäin

Olisin Ainolan saaman tiedon mukaan toiminut DDR:n agenttina vuosina 1975-77 ollessani Hampurissa varakonsulina.

Hän sanoi jonkin nimen, agentin peitenimen, muistaakseni »Hartman», joka ei sanonut minulle mitään.

Totesin Ainolalle, että en ole urani aikana ollut tekemisissä minkään maan tiedustelupalvelun kanssa, en myöskään DDR:n tiedustelun kanssa.

En ole ulkoministeriön tehtävissä koskaan tavannut ketään DDR:n diplomaattia. Muutaman kerran muistelin käyneeni DDR:n edustuston vastaanotolla Helsingissä.

En myöskään ole koskaan antanut ainuttakaan asiakirjaa vieraan vallan diplomaatille. Se on jo itsesäilytysvaiston kannalta perusasioita diplomaatin ammatissa.

Totesin myös, että Hampurissa ei tapahtunut mitään erityistä. Se oli konsulaatti, jossa hoidin konsuliasioita ja tuurasin pääkonsulia. Sanoin olevani valmis vaikka heti menemään julkisuuteen, jos se on tarpeen.

Minulla ei ole peiteltävää. Kirjassani Mariankadun puolelta olin selostanut kielteisiä kokemuksiani suomalaisista stalinisteista ja DDR:stä, jossa käväisin syyskuussa 1971. Menetin varman stipendin Suomi toisessa maailmansodassa -projektissa 1972.

Mistä olisin saanut motiivin olla vakooja itäisen Saksan hyväksi? Olin jo vuonna 1969, ensimmäisen opiskeluvuoteni syksyllä, vaatinut nuordemarina Neuvostoliiton tuomitsemista Prahan kevään murskaamisesta. Ilman menestystä.

Olin nyt, huhtikuussa 2002, palannut kolmekymmentä vuotta taaksepäin.

Mielettömiä väitteitä

Ainola ei näyttänyt reagoivan sanomaani juuri mitenkään. Hän kyllä sanoi tai antoi ymmärtää, että selitykseni on riittävä.

Jos jotain uutta ilmenisi tai hän vielä minua epäilisi, hän ottaisi yhteyttä. Näin ainakin uskoin hänen tarkoittavan.

Vaadin häntä kertomaan, mistä hän oli saanut tietonsa. Kysyin, oliko suojelupoliisi vuotanut hänelle tietoja.

»Eihän lähteen tarvitse olla Supo», vastasi Ainola.

Erosimme. Mistä Ainola oli saanut mielettömät väitteensä?

Toukokuussa olin Rovaniemellä lopettelemassa lukukautta. Sen verran ajattelin asiaa, että kerroin siitä ulkoministeriön valtiosihteerille Antti Satulille.

Olen kesään 2003 asti virkavapaalla ulkoasiainneuvoksen virasta. Kertasin, mitä olin Ainolalle sanonut. Ajattelin että se siitä.

Näin uskoin Satulinkin ajattelevan. Hän tuntee minut. Olimme yhdessä olleet virkamiesryhmässä, joka valmisteli Suomen EU-jäsenyyttä kymmenen vuotta aiemmin.

Supo soittaa

Äitienpäivä oli kaunis ja lämmin. Maalasin maaseutukotiamme Pornaisissa. Nautiskelimme ihanasta päivästä. Ajelimme kaupunkiin illan suussa.

Kaikki oli hyvin. Uusi asuntomme odotti. Illallisen valmistelu alkoi. Kuuntelimme musiikkia, kun tyttäreni kännykkä soi.

»Isä, täällä kysytään taas sinua.»

»Suojelupoliisista iltaa. Puhummeko Alpo Rusin kanssa? Meidän on keskusteltava kanssanne menneinä vuosina useiden maiden tiedustelupalvelujen kanssa harjoittamastanne yhteistyöstä. Tulette huomenna heti aamulla Ratakadulle. Voitte ottaa asianajajanne mukaan.»

Nyt putosi maa altani. Tämä on kuin painajaisunessa. En ole koskaan tavannut minkään maan tiedustelupalvelun edustajia, paitsi Kööpenhaminassa 1977.

Päätin, että en ota juristeja mukaani, koska olen syytön. Miten olisin löytänyt aamuksi juristin ja osannut kertoa, mistä soitossa oli kysymys?

Edessä oli painajaismainen yö.

Aamulla menin Ratakadulle. Yksin. Yksinäisempänä kuin koskaan elämäni aikana. Edessä oli kuuden tunnin kuulustelu, uhkaus elinkautisesta vankeudesta. Kolme kuulustelijaa, videointi, hämärä huone.

Ennen kuulustelua minua pidettiin varttitunti odotushuoneessa, jossa ei ollut tuolia. Tarkkailussa. Huoneen katon rajassa oli kamera. Valtiollinen Poliisi.

Kotiryssätön diplomaatti

Mitä sain selville?

Tutkinta koski törkeää vakoilua, joka oli tapahtunut vuosina 1969-77. Minua epäiltiin.
Sanoin, että vuonna 1969 kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin valtiotieteelliseen tiedekuntaan Helsingissä ja aloin »hirmuisen opiskelun».Valmistuin hieman yli puolessatoista vuodessa. Ei siinä putkessa vakoilla.

Sain selville, että olisin muka antanut vuonna 1969 kaksi asiakirjaa. Toinen oli keskustapuolueen puoluehallituksen pöytäkirja ja toinen Saksan ja Suomen kauppasopimus.

En tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Miten opiskelijapoika, nuordemari, olisi päässyt kepun asiakirjoihin? Saati luonut suhteita Itä-Saksaan? Mahdollisella vakoilijalla on siis ollut yhteys ensin keskustapuolueeseen?

Kerroin kaiken, mitä noista vuosista muistin asian kannalta. Ja mistä kysyttiin.

Yksi kokemus nousi ylitse muiden.Vuonna 1977 olin lähetystösihteeri Kööpenhaminassa ja valmistelin presidentti Urho Kekkosen vierailua.

Olin tutustunut neuvostoliittolaiseen diplomaattiin muistikuvani mukaan nuorten diplomaattien klubilla. Olimme syöneet pari lounasta. Oli saunan vuoro.

Saunottelun lopussa Neuvostoliiton diplomaatti yhtäkkiä ehdotti, että antaisin pääministeri Anker Jørgensenin ja Kekkosen keskustelumuistion hänelle.

Tähän loppuivat tapaamiset. Raportoin esimiehelleni tapahtuneesta. En ole koskaan tavannut neuvostoliittolaista tai myöhemmin venäläistä diplomaattia kahden kesken.

Olen ollut kotiryssätön tuosta Kööpenhaminan saunatapaamisesta lähtien. Eikä se kotiryssävaihe ollut kestänyt kuin nuo muutamat kerrat.

Miksi olisin vakoillut?

Poistuin Ratakadulta uupuneena mutta helpottuneena siitä, ettei minua pidätetty. Sekin mahdollisuus oli otettava huomioon. Laki sallii pidätyksen, pitemmän kuulustelun. Melkein mitä vain, mutta ei ehkä hakkaamista. Tämä oli tunne. Olin henkisen raiskauksen uhri.

Sen tajusin, että oli mahdollista, että jotkut paperini Hampurin ajalta oli minulta tavalla tai toisella viety.

Se oli voinut käydä eri tavoin. Joku lähipiirissäni? Taistolaiset olivat sittenkin soluttautuneet Suomen hallintoon? Jokin verkosto Skp:n sisällä välitti informaatiota uudelle mallivaltiolle DDR:lle?

Kysymykset risteilivät mielessäni. Mitä Supo teki vuosina 1969-77?

Kuulustelun jälkeen allekirjoitin pöytäkirjat. Lopuksi tuli allekirjoittaa vaikenemislupaus. Ei mitään kuulusteluista sivullisille. Rajan ylittämisestä seuraa puolen vuoden vankeus.

Ihmettelin tätä, koska Ainolalla oli jo tietoja tutkinnasta ja »epäillystä». No, allekirjoitus oli tarpeen, koska se oli tarpeen.

Suojelupoliisi ei ollut vuotanut. Eipä tietenkään. Joku oli kuitenkin saanut tietoa. Tutkitaan vakoilua ja vakoillaan, siis annetaan luottamuksellista tietoa sivulliselle.

Minun oikeusturvani kannalta asiaa ei erityisemmin mietitty. Miksi olisin vakoillut?

Kotiarestiin pariksi viikoksi

Olin käytännössä kotiarestissa seuraavat pari viikkoa. Sen kesti, vaikka koko ajan mielessä takoi, tuleeko pidätys ensi yönä vai seuraavana aamuna. Elämäni kääntyi ylösalaisin.

Mutta elämän oli jatkuttava.

Torstaina 22. toukokuuta puhelimeni soi kello 13.30, kun olin hakemassa vaimoani.

»Tulette huomenna jatkamaan keskustelujamme.»

»Onko jatkettava», kysyin epätoivoisena, koska olin kuvitellut, että kaikesta huolimatta tämän täytyi olla kohdaltani ohitse. Faktat puhuvat puolestaan.

Nyt hermostuin toden teolla. Menin suoraa päätä sielunpaimeneni luo, joka nosti minut pelostani. Luimme Dietrich Bonhoefferin virrestä 600 jakeen neljä. Se lohdutti.

Bonhoeffer kuoli muutamaa päivää ennen amerikkalaisten tuloa keskitysleirillä vuonna 1944. Hän oli saksalainen teologi, joka osoitti, että kaikki saksalaiset eivät olleet natseja. Nyt läheisempi kuin koskaan.

Menin alkuillasta tapaamaan juristiani. Hän valoi uskoa ja luottamusta. Suomi on oikeusvaltio. On vain kestettävä. Sinut on haluttu »uloslyödä», koska olet vielä vaikutusvaltaisessa asemassa. Tai voisit vielä olla.

Seuraavana aamuna menin juristini kanssa Ratakadulle. Nyt toistuivat samat kaavat, mutta ilmapiiri oli toisenlainen. Parempi, vaikka se ei välttämättä merkitse mitään, korosti juristini.

Voi olla taktiikkaa. Mitä vain. Mutta kolmas kuulustelija oli jäänyt pois ja keskustelu päättyi parin tunnin päästä.

Lopuksi oli allekirjoitettava vaikenemisasiakirja. Nyt vaikeneminen kestäisi elokuun 23. päivään. Olin tyrmistynyt, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Keskustelu valotti, mistä oli kyse. Olinko ollut EVA:n kanssa tekemisissä? En ollut, vaikka 1990-luvulla tutustuin Max Jakobsoniin.

Mutta olin kuulemma luovuttanut 88 asiakirjaa DDR:n tiedustelulle. Milloin, mitä? Ei vastausta, paitsi se, että samalla viikolla helmikuussa 1975, kun taistelin hengestäni Helsingissä, olisi joitain asiakirjoja »mennyt yli».

Olin saanut tuolloin matkustuskiellon, koska olin saanut trooppisen taudin Albanian virkamatkalta aiemmin syksyllä.

Vaikka Rooma palaisi

Kaunis kesä alkoi. Nimeni oli esillä eduskuntavaalikaavailuissa, koska olin tukenut vanhaa ystävääni Olli Rehniä keskustan puheenjohtajaksi.

En torjunut, en antanut suostumustani. Ei ollut voimia, ei motivaatiota; maailman asiat olivat yhä kauempana.

Juristini vannotti, että syyttömän on elettävä normaalia elämää, vaikka »Rooma palaisi». Ja niin päätin menetellä. Luin, kirjoitin, tapasin ystäviä. Elämä voittaa. Myös kotiarestissa.

Vihan hallinta on yhtä tärkeää kuin surutyön tekeminen. Tämän sain kuulla tukihenkilöltäni. Kyllä. Kostoa ei kannata hautoa.

Vihaa ei tule kohdistaa itseensä, syyttömään, vaan sinne, jonne se on kohdistettava. DDR:ään, joka on kuitenkin jo saanut kuoliniskunsa.Verkostoon, joka on mahdollisesti nimeni sotkenut vakoilutoimintaansa. Järjestelmään, joka ei kunnioita oikeuksiani.

Elokuun mentyä uutta allekirjoitettavaa ei ilmennyt. Suomi oli muuttunut. Samoin minä. Ulkomaille muutto nousi mieleen.

Maineeni on toistaiseksi loattu. Urani ulkoministeriössä on katkolla. Syytteet elävät elämäänsä, vaikka tuomio puuttuu.

Alpo Rusin juttuja SK:ssa
DDR toimi keskiajan malliin (SK 8/2006)
Holkerin hallituksen salainen agenda (SK 24/2006)
Kuka vuoti tietoja agentti ”Bachille”? (SK 33/2006)
Andropovin asialla (SK 32/2007)

SK:n juttuja aiheesta
Kuka johtaa Supoa? (SK 25-26/2007)
Vakoiluverkoston lonkerot paljastuvat (SK 44/2004)
DDR halusi demarit (SK 39/2004)
Stasin salat julki (SK 33/2003)