Kukaan ei halua heitä

EU

Helmikuun lopussa kymmenettuhannet pakolaiset matkustivat Turkin ja Kreikan rajalle. He uskoivat pääsevänsä Eurooppaan.

Teksti
Aurora Rämö
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mies on kietoutunut kukkakuvioiseen huopaan. Se on vedetty pään yli suojaksi. Yö on kostuttanut matalien aitojen ympäröimän puistikon nurmen nihkeäksi ja kylmäksi. Patjana on pahvilaatikko.

Viereinen mies makaa beigessä kääreessä, kolmas sinisessä. Heitä on neljä, seuraavassa rivissä taas neljä, vähän matkan päässä kuusi. Kevyet kantamukset on vedetty lähelle. Kahden litran vesitonkka, Niken treenikassi.

Istanbulin Fatihin kaupunginosassa, Aksarayn puistossa, on pakolaisten kokoontumispaikka. Yksi viidestä.

Helmikuun viimeisinä päivinä isolta tieltä oli lähtenyt ilmaisia busseja Turkin ja Kreikan rajalle. Turkin valtion maksamia, sanottiin.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli ilmoittanut, että raja Eurooppaan on auki.

Kolmen päivän päästä bussikyydit loppuivat. Kaikki eivät ehtineet mukaan.

Nuoret miehet pitävät kokousta penkeillä ja kaiteilla. Tupakoivat, selaavat puhelimia, jakavat eväitä. Naiset ja lapset saavat viettää yöt läheisessä moskeijassa.

He odottavat. Bussia, viestiä, EU:n päätöstä, jotain.

Viereisellä kioskilla myydään suklaapatukoita ja pelastusliivejä.

 

Pakolaisia kerääntyi Aksarayn puistoon lstanbuliin. Sieltä pääsi pikkubusseilla Edirnen rajakaupunkiin.
Pakolaisia kerääntyi Aksarayn puistoon lstanbuliin. Sieltä pääsi pikkubusseilla Edirnen rajakaupunkiin.

Rajalla ei ollut edes vessoja, kun Emir saapui sinne maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

Avustusjärjestön kenttäpäällikkö oli soittanut hänelle edellisenä iltana Istanbuliin. Voisiko hän lähteä heti? Tulla Edirnen rajakaupunkiin.

Hätätilanne.

Pakolaisia oli menossa rajalle paljon, Emir oli nähnyt uutisista. Syyrian armeija oli tappanut 33 turkkilaista sotilaista ilmaiskussa Idlibissä, Syyrian luoteisosassa, ja Erdoğan oli kostanut avaamalla rajan Kreikkaan. Kiristi ehkä eurooppalaisilta tukea Bašar al-Assadia vastaan.

Nyt Turkissa asuvat syyrialaiset yrittivät yli, maalta ja mereltä. Sen verran Emir tiesi.

25-vuotias Emir oli työskennellyt viisi vuotta pakolaisia avustavassa järjestössä mutta ei ollut aiemmin joutunut kriisioloihin.

Vaikka ei Edirnessä kriisiltä näyttänyt.

Se on pieni ja sievä kaupunki, vain yksi kävelykatu, jossa myytiin värjättyä hattaraa ja ilmapalloja.

Emir ja kolme kollegaa jättivät vaihtovaatteensa viiden tähden vaaleapintaiseen hotelliin sisääntulotien varteen. Aluksi kartoitetaan tilanne, kenttäjohtaja ohjeisti, sitten ryhdytään hankkimaan avustustarpeita.

Rajalle oli kymmenen minuutin ajomatka. Ensin piti ylittää silta, Évrosjoen haaran päällä kulkeva tukeva kivikaari.

Penkalla, amfiteatterimaisessa portaikossa ja soraisella maalla istui kymmeniä, satoja ihmisiä, röykkiöittäin. Bussikuskit heittelivät laukkuja tavaratiloista.

Toisella puolella jokea, Hanedan-ravintolan terassilla, paikalliset söivät ja joivat olutta, katselivat. Huoltoaseman pitäjä, ikäihminen, yritti auttaa jakamalla ilmaisia vesipulloja.

Emir kollegoineen jatkoi tietä, jonka molemmin puolin virtasi ihmisiä. Kulkijoilla oli valtavasti kantamuksia. Vedettäviä matkalaukkuja, jätesäkkejä, makuupusseja, nyssäköitä selässä ja olalla ja pään päällä. Käsissä roikkuvia lapsia.

Ovatko ne ottaneet kaiken mukaansa?

Pari kilometriä ennen rajaa oli kyltti: Pazarkule. Turkin ja Kreikan maarajanylityspiste.

Sitten tiesulku. Emirin työkaveri sanoi ikkunasta järjestön nimen. Poliisi ei kysynyt papereita, huitoi vain eteenpäin.

Jos keskusta oli kuin mikä tahansa turistikohde puolipilvisenä sunnuntaina, Pazarkule näytti kaatopaikalta. Ihmiset makasivat tienposkeen levitetyillä huovilla tallottujen vesipullojen ja hylättyjen ryysyjen keskellä.

Oksankarahkoista, muovista ja kankaista rakennetut asumukset notkuivat tuulessa.

Paikalla oli jo kaksi paikallista järjestöä ja YK:n työntekijöitä.

Noin viisituhatta pakolaista, ne arvioivat Emirin järjestölle. Turkin viralliset luvut rajalla olijoiden määrästä olivat kymmenkertaiset, mutta ne eivät mitenkään voineet pitää paikkaansa, sen näki heti.

Silti, viisituhatta ihmistä eikä vessoja.

Turkin valtapuolue AKP oli toivottanut pakolaiset tervetulleiksi. He olivat vierailijoita, guests.

Vaikka Emir oli ensimmäistä kertaa kenttätöissä, pakolaisten tilanteen hän kyllä tunsi.

Hän on kotoisin etelästä, Turkin ja Syyrian raja-alueelta. Sinne syyrialaiset pakenivat, kun kansannousu alkoi arabikeväänä 2011.

Huhtikuussa 2011 rajan ylitti 252 pakolaista. Viisumia ei tarvittu.

Kaksi kuukautta myöhemmin syyrialaisia oli 7 000, vuoden päästä 24 000.

Turkin valtapuolue AKP oli toivottanut tervetulleiksi. Kaikki ne, jotka eivät ole onnellisia kotonaan, voivat tulla, silloinen ulkoministeri Ahmet Davutoğlu oli sanonut.

Elokuussa 2012 pakolaisia oli jo 80 000.

Tai ei heitä pakolaisiksi kutsuttu vaan vierailijoiksi. Guests. Se oli tärkeää.

Ankarassa oli päätetty, että Turkki avaa rajansa naapurimaasta paenneille, mutta vain siihen saakka, kunnes tilanne rauhoittuu.

Sitten kaikki palaavat kotiin. Niin turkkilaisille sanottiin.

Vierailijoille tarjottiin väliaikaista suojelua. Se on eri asia kuin turvapaikka tai pakolaisstatus.

Turkki on kyllä allekirjoittanut Geneven kansainvälisen pakolaissopimuksen, joka velvoittaa turvapaikkamenettelyyn, mutta sen sopimuksessa on poikkeus. Turvapaikkaa Turkista voivat hakea vain Euroopasta paenneet.

Muiden kohtelusta Turkki säätää itse. Se perusti ensimmäisen maahanmuuttovirastonsa vasta vuonna 2013.

Syyrialaiset saavat rekisteröityessään henkilökortin, jota varten otetaan biometriset tunnisteet. Kimlik oikeuttaa terveydenhuoltoon, koulupaikkaan ja työlupaan. Laki jättää mahdollisuuden perua sen koska tahansa.

Köyhimmät jäävät leireille, joita perustettiin Turkin ja Syyrian rajalle, lähelle Emirin kotipaikkakuntaa. Yhdeksän vuoden aikana niissä on asunut enimmillään noin joka kymmenes tulija, nykyään vain kaksi prosenttia.

Leiritön pakolaispolitiikka, Turkin systeemiä kutsutaan.

Syyrialaisia on nyt Turkissa yli kolme ja puoli miljoonaa. EU on maksanut Turkille miljardeja, jotta se pitäisi pakolaiset omana taakkanaan.

Muunmaalaiset – afganistanilaiset, iranilaiset, pohjoisafrikkalaiset – mukaan luettuna pakolaisia on yli neljä miljoonaa, enemmän kuin missään muualla. Sitten ovat vielä ne, jotka eivät ole rekisteröityneet.

 

Toimittajat kuvasivat maaliskuun alussa vain toisiaan Edirnessä. Heidät määrättiin joka päivä kauemmas rajasta.
Toimittajat kuvasivat maaliskuun alussa vain toisiaan Edirnessä. Heidät määrättiin joka päivä kauemmas rajasta.

14-vuotias irakilaispoika kertoo, että hän ja isä ovat suvun ainoat eloonjääneet, sitten siskoja onkin neljä, sitten kreikkalaiset ovat ampuneet kohti, seuraavassa tarinassa jo osuneet.

Aksarayn puistossa Istanbulissa iPhone kiertää ringissä. Miehet tungeksivat ja huutavat toistensa päälle, läpsivät pienempiä edestä.

Rajalta on lähetetty video. Kreikan puolelta.

Pimeässä kuvassa näkyy mellakka-aitojen edessä seisovia kypäräpäisiä rajavartijoita. Osa on kyyristynyt polviasentoon. Savua, paljon savua, leimahduksia ammuksista, hälytysajoneuvojen ääntä. Toisella puolella aitaa vain tyhjää.

Ihan kuin Idlibissä, joku sanoo.

Miehet ovat katsoneet paljon videoita, niitä tulee päivittäin.

14-vuotias irakilaispoika selittää olleensa rajalla ja tulleensa takaisin. Kertoo ensin, että hän ja isä ovat suvun ainoita eloonjääneitä, sitten siskoja onkin neljä, sitten että kreikkalaiset ovat ampuneet kohti, seuraavassa tarinassa ovat jo osuneet. Lopulta poika ei osaa sanoa edes kotikaupunkinsa nimeä.

Muut ovat tottuneet tällaiseen, olemaan luottamatta puheisiin: monet keksivät, liioittelevat, kertovat perättömiä, vaihtavat tarinaa kuulijan mukaan. He uskovat vain videoita.

Turkin yleisradio TRT leikkaa pätkiä, joissa kuvataan Évrosjoesta nousevia pakolaisia. Heiltä on riisuttu vaatteet. Kreikan rajavartijat ovat panneet kahlaamaan takaisin Turkkiin keskellä kylmää yötä, pelkissä alushousuissa. Rahat ja puhelimet on viety. Paljaissa rintakehissä näkyy pahoinpitelyn jälkiä.

TRT ei levitä videota, jossa turkkilainen poliisi huutaa bussin etuosassa ULOS. Farsia ja arabiaa puhuvat matkustajat vastustavat, bussi ei ole Kreikan rajalla vaan keskellä ei mitään. Mitäs lähditte, matka päättyy tähän, poliisi huutaa ja osoittaa aseella.

Kohtelevat kuin eläimiä, algerialainen poika manaa puistossa, ne mitkä olivat ennen ihmisoikeuksia ovat nykyään pelkkiä unelmia. Pojan kasvoissa on vielä jälkiä murrosiän aknesta.

Vakavailmeinen syyrialainen nyökkää. Ensimmäinen asia, jonka Euroopasta näkee, on verijäljet ystävien selässä, Abdulla sanoo.

Kun Abdulla tuli Turkkiin kuusi vuotta sitten, oli toisenlainen aika. Se oli ennen kesän 2016 terrori-iskuja, ennen avoimemmaksi käynyttä vihamielisyyttä.

Eivät turkkilaiset ole koskaan kannattaneet avointa rajaa – jo syksyllä 2012, kun pakolaisia oli vasta 80 000, yli puolet oli sitä mieltä, ettei syyrialaisia olisi pitänyt päästää maahan. Mutta ei turkkilaisilta kysytty.

Sen sijaan turkkilaiset kysyivät yhä useammin pakolaisilta: Mitä sinä täällä teet, mikset jäänyt sotimaan maasi puolesta?

Ketä vastaan, Abdulla olisi halunnut sanoa, jos olisi osannut kieltä. Isisiä, Assadia, Venäjää, Yhdysvaltoja, kaikkia niitä? Ei se ole hänen sotansa.

Abdulla asui Ankarassa, Şanlıurfassa, Sinopissa, Gaziantepissä. Muutti töiden perässä. Pimeitä töitä kaupoissa, ravintoloissa, rakennuksilla. Työlupaa ei kannattanut hankkia, se on työnantajalle hankalampaa: se maksaa. Yrityksen pitäisi palkata jokaista syyrialaista kohden viisi turkkilaista.

Muutamaa tuntia aikaisemmin EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkein edustaja Josep Borrell on sanonut tv:ssä, ettei rajalle tule mennä. Turkki käyttää pakolaisia poliittiseen painostukseen. Raja ei ole auki, eikä ole aukeamassa.

The New York Times kirjoittaa Kreikan laittomasta pakolaissäilöstä, jonne ylityksessä onnistuneet viedään. He eivät pääse Ateenaan tai Lesbokselle. Säilö on kuin vankila.

Silti puistossa odottavat haluavat lähteä.

He uskovat, että raja voi avautua koska tahansa. On oltava jatkuvassa valmiudessa.

 

Nelikymmenpäinen pakolaisjoukko yritti rajalle vielä tiistaina 10. maaliskuuta, mutta poliisi oli vastassa ja esti pääsyn.
Nelikymmenpäinen pakolaisjoukko yritti rajalle vielä tiistaina 10. maaliskuuta, mutta poliisi oli vastassa ja esti pääsyn.

Mies oli märkä, hengästynyt. Auttakaa, vaimo, joki, hukkuu… auttakaa! Sillä kertaa ambulanssi ehti ajoissa.

Avustustyöntekijät järjestivät Pazarkulen rajanylityspaikalle ensimmäiseksi ruoanjakelupisteen.

Kaksi matkailuauton kaltaista vaunua. Toisen eteen jono naisille ja lapsille, toisen eteen miehille.

Keittoa ja riisiä riitti tuhannelle ensimmäiselle. Lopuille annettiin keksejä ja leipää, kunnes nekin loppuivat. Poliisi vartioi, ettei kukaan palannut toiselle kierrokselle.

Tuntui pahalta, etteivät monet edes yrittäneet jonottaa. Istuivat vain.

Suurin osa ei ollut syyrialaisia, Emir huomasi heti, vaikka lehdissä oli sanottu niin. Ehkä kymmenen prosenttia, jos pitäisi silmämääräisesti arvioida. Enimmäkseen afganistanilaisia, iranilaisia ja algerialaisia.

Se oli huolestuttavaa. Niiden, joilla ei ole kimlikiä, pitää ilmoittautua kerran viikossa asuinalueensa viranomaisille. Huijaamista varten pitäisi irrottaa sormi: jätä jälki koneeseen tai hakemus kansainväliseen suojeluun raukeaa.

Jos pakolaiset jäisivät rajalle seuraavaksi viikoksi, he eivät pystyisi ilmoittautumaan. Tuskin kimlikin omistavat syyrialaisetkaan olivat hakeneet matkustuslupaa. Jos poistuu alueelta, jolle on rekisteröitynyt, pitää hankkia lupa Ankarasta.

Kollegat kertoivat Emirille, että yöllä oli tullut tappelu. Syyrialaiset olivat syyttäneet afganistanilaisia rettelöinnistä ja asioiden sotkemisesta, sanoneet olevansa oikeutetumpia rajan ylittämiseen. Afganistanilaiset syyttivät syyrialaisia koko pakolaisongelman aiheuttamisesta.

Kesken ruonjaon joku huusi: Kreikan portti on auki!

Jonottajat jättivät tavaransa niille sijoilleen ja ryntäsivät. Vartin päästä he palasivat. Kreikan rajalta oli ammuttu kyynelkaasulla ja vesitykeillä.

Emir kierteli juttelemassa keltainen huomioliivi päällä. Turkin puoleisesta portista, monikerroksisin piikkilangoin suojatusta sinisestä rauta-aidasta, pääsi kulkemaan ei-kenenkään-maalle. Viranomaiset eivät kysyneet papereita, eivät pitäneet kirjaa menijöistä. Kreikan portti pysyi kiinni.

Moni oli tosiaan ottanut kaiken mukaansa. Luopunut asunnosta, myynyt huonekalut, pakannut perheen.

Emir kuuli, että lähikyliinkin oli leiriytynyt ihmisiä. Yrittämään rajajoen yli pimeällä. Heillä ei ollut mitään, ei ruokaa eikä vettä.

Kolme avustustyöntekijää lähti illalla ajamaan pieneen joenvarsikylään, Doiraniin. Pakolaisia oli ainakin kolmesataa. Monien kasvoissa ja käsissä oli ruhjeita ja mustelmia: he olivat jo yrittäneet.

Emir jakoi keksejä ja leipää.

Huopia ei voinut antaa, sillä niissä oli YK:n pakolaisjärjestön logo. Jos sellainen päällä jäisi kiinni Kreikan rajalla, YK:lle voisi tulla ongelmia. Järjestöillä oli lupa toimia vain Pazarkulen alueella.

Emir tekstasi kenttäjohtajalle, että oli hankittava tunnuksettomia huopia. Vai oliko jokin toinen järjestö jo tilannut sellaisia? Kukaan ei ollut päävastuussa. Toiminta tuntui kaoottiselta sähläämiseltä.

Pimeässä parinsadan metrin päässä näkyi liikettä. Heiluttiko joku kättä? Emir ei nähnyt kunnolla. Heilutus lähestyi, juoksi kohti. Mies oli märkä, hengästynyt. Auttakaa, hän huohotti arabiaksi, vaimo, joki, hukkuu… auttakaa…

Sillä kertaa ambulanssi ehti.

 

Vessat tulivat tiistaina, kuusi päivää pakolaisten jälkeen.

52 sinistä bajamajaa näyttivät Emiristä sivistyksen korkeimmalta ilmentymältä.

Turkkilainen kiinteistöyritys Nef kustansi ne hyväntekeväisyytenä. Kunnan tai valtion ei ollut onnistunut toimittaa yhtäkään.

Pakolaisia tuli joka päivä lisää. Sunnuntaina maaliskuun ensimmäisenä päivänä leiri oli ulottunut noin sadan metrin päähän portista, tiistaina se ulottui jo puolen kilometrin päähän.

Leipää, keksejä, huopia, leipää, keksejä, puoli yhdeksästä aamulla kymmeneen illalla.

Sitten järjestötyöntekijöille ilmoitettiin, että Turkin maahanmuuttovirasto ottaisi johdon. Jakelisi määräykset.

Kenttätyöntekijöille perustettiin Whatsapp-ryhmä, jaettaville avustuksille Excel-tiedosto. Ryhdyttiin pitämään aamukokouksia. Saatiin käyttöön varastoja.

Pazarkuleen vievälle tielle pystytettiin kaksi uutta tarkastuspistettä.

Järjestys oli tarpeen, mutta säännöt vaikuttivat muuttuvan mielivaltaisesti.

Joinain kellonaikoina paikalliset pääsivät tuomaan ruokaa, toisina eivät. Toimittajat saivat tulla ensin rajaporteille, sitten ulkomaalaisilta kiellettiin pääsy, sitten turkkilaisilta.

Järjestöt olivat keränneet lahjoituksena kankaita, mutta niitä ei saanut jakaa. Virasto ei halunnut pakolaisten asettuvan, vaikka he olivat jo asettuneet.

Aukean maan vähäisistä puista alkoi olla pulaa. Ne oli revitty ja poltettu lämmikkeeksi. Öisin lämpötila saattoi tippua nollaan.

Keskiviikkona kukaan ei enää päässyt sisään eikä ulos. Leiri ulottui jo kilometrin päähän porteilta. Ihmisiä oli ainakin 20 000.

Torstaina 5. maaliskuuta Pazarkulesta pääsi ulos mutta ei sisään.

Kreikan pääministeri oli jo ilmoittanut, ettei Kreikka ota vastaan yhtäkään turvapaikkahakemusta.

Emiriltä kysyttiin jatkuvasti, milloin sitten.

Tuskin portti aukeaa, hän vastasi. Eihän hän voinut sanoa: kukaan ei halua teitä.

 

Évrosjoen haara erottaa Edirnen kaupungin ja Pazarkulen raja-alueen. Tiistaina 10. maaliskuuta joen yli ei enää päässyt.
Évrosjoen haara erottaa Edirnen kaupungin ja Pazarkulen raja-alueen. Tiistaina 10. maaliskuuta joen yli ei enää päässyt.

Noin tunnin välein minibussien kuskit tulevat Aksarayan puistoon kysymään, joko olisi lähtijöitä. Istanbulista rajalle 150 liiraa, noin 20 euroa.

Puiston miehet kieltäytyvät joka kerta. He tietävät, että kuskit saattavat pysähtyä puolimatkassa ja vaatia lisää rahaa.

Lauantaina 7. maaliskuuta Abdullalle riittää. Hän on nukkunut puistossa kolme yötä, eikä mitään ole tapahtunut. Hän käy ostamassa eväitä.

Kioskinpitäjä on ottanut pelastusliivit pois näytiltä.

Presidentti Erdoğan on käskenyt Turkin rajavartijoita estämään pakolaisia yrittämästä Kreikkaan meren yli. Kreikkalaiset ovat ampuneet kumiveneisiin, yrittäneet upottaa niitä kepein, kaataa ajamalla kovaa vauhtia läheltä.

Abdullan ystävä jo Raqqan ajoilta jää Aksarayhin. Hänellä on vaimo ja kolmevuotias lapsi.

Abdullalla on sinikeltainen teltta ja pikanuudeleita.

Pikkubussin kuski veloittaa 250 liiraa.

Kolmen tunnin kuluttua Abdulla näkee kyltin: Tervetuloa Edirneen!

 

Abdulla vietiin 17. maaliskuuta Edirnen yliopistolliseen sairaalaan kylmettymisen vuoksi. Hän asuu nyt tuttavansa luona Turkin Bursassa.

Emirin nimi on muutettu. Avustustyöntekijät eivät saa puhua järjestönsä viestintäosaston ohi.

Turkki sulki rajansa 18. maaliskuuta koronaviruksen takia. Pakolaisia on viety busseilla Istanbuliin.