Sanattomat jäähyväiset

Risto Lindstedt
Ulkomaat 3.5.2007 11:08

lennart meri
On viimeisen palveluksen, läsnäolon ja hyvästijätön päivä Lennart Meren arkulla Tallinnan Kaarlenkirkossa 25. maaliskuuta, valtiollisten hautajaisten aattona.

Teksti Risto Lindstedt, Tallinna
(SK 13/2006)

On puhuttu paljon, muistettu, muisteltu ja kirjoitettu. Ja ehkä kuitenkin se kaikkein painavin ja merkittävin sanomattomaksi jäänyt sana ja puhumattomaksi jäänyt ajatus liikkui siinä hiljaisessa saatossa virolaisten kulkiessa Kaarlenkirkon keskikäytävää arkulle ja sen editse sivuovesta ulos takaisin omaan arkeensa ja toiveisiinsa. Katkeamaton saatto, päivän kestoinen.

On tarvittu pitkät jäähyväiset, koska näihin hautajaisiin liittyy niin paljon yhteen sovitettavaa: henkilökohtainen ja kansallinen, yksityinen ja valtiollinen. Kaikelle tälle täytyi aikansa löytyä. Se vain ei enää ollut Lennart Meren vastuulla näissä Viron ensimmäisissä valtiollisissa hautajaisissa, kolme päivää kestäneessä pitkässä saatossa.

Meren arkku oli perhesaatossa kiertänyt perjantaina Nommella Pilviku 3:n kautta, sen kodin kautta missä presidentiksi tuloakin aikoinaan juhlittiin, ja sieltä Kaberneemin kylään, siihen merenrantataloon, jossa eläkepäiviä vietettiin.

Valon siivellä arkku tuotiin kotikylästä Kaarlenkirkkoon, jossa vainaja odotti kaksi yötä hiljaisuuden lopullista laskeutumista.

Ensimmäisen presidentin, teloitetun Konstantin Pätsin luut tuotiin takaisin karkotuksesta 1990-luvun alussa. Se oli kevyt arkku kantaa, mutta hautaamiseen liittyi kipeän muistamisen menneisyys.

Meren arkku oli raskas, koska sen myötä niin paljon kannettiin, mutta sitä Metsäkalmistossa peiteltäessä oli huominen läsnä, ylihuominen, tulevaisuus. Meren naapureita ovat nyt kansalliskirjailija Lydia Koidula ja kansallislaulaja Georg Ots.

Kokonainen kansakunta on selvinnyt, vaikka harva siihen jaksoi uskoa. Meri oli näitä uskovia, kun historiallinen hetki putosi käsiin. Monien muidenkin käsiin sellainen hetki on pudonnut, mutta ei ole käsissä pysynyt.

Meren kohdalta historiallinen arvio on jo annettu, eikä sitä enää tarvitse vahvistaa kansainvälisissä tuomioistuimissa, sillä on ollut niin eri asia rakastaa virolaisuutta itsessään kuin itseään virolaisuudessa.

Meri kuoli Viron äidinkielen päivänä (ja vaimonsa syntymäpäivänä) ja hänet haudattiin vuoden 1949 kyyditysten, niiden viimeisten, muistopäivänä. Sattumaa tietysti kaikki, kulttuurin ja historian samuuspisteitä niitä etsiville.

Sattumaa ei ollut se, että muistopuheen kirjoitti Jaan Kross, saman maailman lapsia kun ovat. »Siitä huolimatta olit oman aikasi onnellisimpia ihmisiä. Sillä sinä olet luonteeltasi auringon lapsi», hän kirjoitti.

Jos Kross olisi edeltä lähtenyt, olisi myös hän valtiolliset hautajaiset saanut ja muistopuheen olisi pitänyt Meri. Kross tämän hyvin tiesi muistosanoja kirjoittaessaan.

Keskeistä kuoleman kommenteissa on ollut, miten Viro on nyt menettänyt ainoan kansainvälisen poliitikkonsa. Tarkennetun lukuohjeen mukaan Viro on menettänyt ihmisen, jota kuunneltiin suurissa pöydissä suurella voiman äänellä puhuvien keskustellessa tulevaisuuden oikeasta ja väärästä.

Hautajaistilaisuus oli lujalla tavalla kaunis, samanaikaisesti valtiollinen ja yksityinen. Läsnä oli arvokkaita vieraita ja henkilökohtaisia ystäviä. Arvo Pärtin musiikki leijutti ajatuksia tuonilmaisissa.

Valtion vieraat jäivät valtion hoiviin perheen jatkaessa pitkien päivien saattoa Metsäkalmistoon. Oli virolaisillakin kolme presidenttiä Meren hautajaisissa, tosin hieman eri aikamuodoissa elävää presidenttiä: yksi arkussa, yksi virassa ja yksi ensi syksynä virkaan valittava.

Tallinnan kirkkojen kellot soivat, kaksi hävittäjää jylisi yli kaupungin, Harjumäeltä ammuttiin kunnialaukauksia tykillä, Metsäkalmistossa kivääreillä, laivat Tallinnanlahdella huudattivat sireeneitään.

Sen verran pientä poikaa Meressä aina säilyi, että hän olisi tästä kaikesta pitänyt ja hautajaisissaan viihtynyt.

Keskustelu