Piti tulla kosmopoliittista, tulikin provinsiaalista
Entisissä neuvostotasavalloissa englannin puhumisesta on tullut arvovalta-asia. Yllättäen samaan törmää myös Suomessa.
Tyttäreni on löytänyt Pietarista uuden harrastuksen nimeltään džigitovka. Suomeksi sitä voisi kutsua kasakkaratsastukseksi. Kasakat olivat häikäiseviä hevosmiehiä, jotka loistivat taidollaan Venäjän armeijassa ennen vallankumousta. ”Džigit” on turkkilainen sana, joka tarkoittaa rohkeaa ratsastajaa. Lajiin kuuluu erilaisia temppuja, muun muassa hevosen selässä seisominen ja hyppääminen selästä maahan ja takaisin.
Itse harrastan kouluratsastusta enkä tiennyt tästä lajista mitään. Ratsastusvalmentajamme suositteli džigitovkaa, koska se parantaa tasapainoa. Menimme kokeilemaan. Minulle se oli liian hurjaa, mutta lapsi rakastui lajiin heti.
Olen naureskellut, että nyt tyttäreni kasvatetaan sortajien kulttuuriin. Kun Helsingissä vuonna 1902 hajotettiin uuden asevelvollisuuslain vastustajien mielenosoituksia, ratsastivat kasakat suoraan väkijoukkoihin ja löivät ihmisiä ratsupiiskoilla. He olivat tsaarin lojaali ase muitakin kansaryhmiä vastaan, esimerkiksi juutalaisia.
Kasakkakulttuuri on kuitenkin paljon enemmän kuin nämä esimerkit. Meidän perhettämme kiinnostaa ennen kaikkea hevoset ja ratsastaminen, mutta kasakoiden historia on monimuotoinen. Ennen kaikkea se on kulttuuri. Eräs kollega totesi, että kasakkaratsastus on hyvä lähtökohta lapsen historialliselle sivistykselle.
Koskaan ei voi olla haitaksi oppia jotain toisesta kulttuurista tai kielestä. Tästä olen keskustellut monta kertaa entisissä neuvostotasavalloissa.
Ukrainassa ja myös Georgiassa olen useamman kerran kuullut, että ainoa tapa päästä pois Venäjän vaikutusvallasta on varmistaa, että seuraava sukupolvi ei opi venäjää. Muistan erään keskustelun Lvivissä, ukrainalainen akateemikko vakuutti, että sortajan ajattelutapa on osa kieltä ja niin kauan kun kieli on läsnä Ukrainassa, läsnä on myös sen haitallinen vaikutus.
Keskustelimme venäjäksi, akateemikon äidinkielellä.
Ymmärrän hyvin, että ihmiset haluavat pois entisen valloittajan vaikutuspiiristä. Ymmärrän myös, että ulkopuolinen ei voi täysin ymmärtää, kuinka traumatisoivaa on olla toisen vallan saappaan alla ja kokea, kuinka oma kieli ja kulttuuri syrjäytetään.
Todellisuus on kuitenkin usein monimutkaisempi. Ukrainassa on paljon alueita, jotka ovat aina olleet venäjänkielisiä, esimerkiksi Odessa. Se ei tee niistä vähemmän ukrainalaisia – ne ovat osa Ukrainan monimuotoisuutta. Vuonna 2016 tapasin Odessassa alueen kuvernöörin Mikheil Saakašvilin, joka sanoi, että hyväksymällä venäjäkieliset alueensa Ukraina vahvistaa asemaansa hybridisodassa Venäjää vastaan. Itse hän käytti luonnollisesti venäjää kaikissa keskusteluissa kaupunkilaisten kanssa.
Kielen symbolinen merkitys voi olla niin suuri, että se vääristää ihmisen käsitystä omasta kielitaidosta. Sekä Ukrainassa että Venäjällä tapaan joskus ihmisiä, jotka sanovat, että heille englanti on kuin äidinkieli ja haastattelu voidaan hyvin tehdä englanniksi. Pian huomaa kuitenkin, että venäjäksi haastattelu sujuu paremmin, varsinkin jos haluaa keskustella sävyistä tai tunteista. Äidinkieli on aina eri asia kuin opittu kieli. Mutta englannin osaaminen on arvovalta-asia.
Myös Suomessa englannista on tullut arvovalta-asia. Se on kiusallista – emme ole entinen neuvostotasavalta, mutta tässä asiassa käyttäydymme kuin olisimme.
Pormestari Juhana Vartiainen uskoo, että jos englannista tehdään Helsingissä virallinen kieli, tänne saapuu oitis tuhansia huippuosaajia. Pormestari luulee edustavansa kansainvälisyyttä, mutta paljastaa provinsiaalisuutensa.
Pelko siitä, että Suomea ei pidetä tarpeeksi globalisoituneena, on provinsiaalista.
Vartiaisella on entisillä neuvostoalueilla monta hengenheimolaista. Sieltä löytyy samaa pienen maan kompleksia, huonoa itsetuntoa ja pelkoa siitä, että meitä pidetään takapajuisina.
Juuri se pelko johtaa siihen, että vaikutelma on takapajuinen. Kosmopoliittisuus ei synny siitä, että omat kielet korvataan englannilla.
Se, että jotkut ravintolat Helsingissä nykyään palvelevat englanniksi, mutta ei suomeksi tai ruotsiksi, ei ole kansainvälisyyttä vaan itsekolonialisaatiota.
Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.