Katkera paluu
Yksi pakenee Iraniin, toinen katoaa jäljettömiin, kolmas päätyy Pöytyälle. Vuosi Afganistaniin pakkopalautettujen turvapaikanhakijoiden elämässä.
Kabul, heinäkuu 2017. Kirkas aamuaurinko paistaa unettomiin silmiin Hamid Karzain kansainvälisellä lentokentällä. Matkalaisten ryhmä on juuri kävellyt lentokoneesta pitkän yölennon jälkeen. He ovat Suomesta pakkopalautettuja entisiä turvapaikanhakijoita.
Lentokentän parkkipaikan kaaoksessa Suomesta palautetut on helppo tunnistaa – he ovat pukeutuneet länsimaalaisiin vaatteisiin, heillä ei ole paljon matkatavaroita, eikä kukaan ole heitä vastassa. Palaajat seisovat hämmentyneinä paikallaan – jotkut vihaisina, jotkut peloissaan. Perinteisiin shalwar kameez– asuihin pukeutuneet taksikuskit kyselevät, mihin heillä on matka.
Suurin osa ei tiedä. Osa on Kabulissa ensimmäistä kertaa eläessään.
”Täällä on perhe”, yksi palautetuista nuorista miehistä huikkaa. Nuori silmälasipäinen nainen kantaa vauvaa isän etsiessä jotain repustaan.
Siirtolaisuusjärjestö IOM:n edustaja saapuu paikalle ja alkaa hoputtaa tulijoita kohti autoa. Monilla Euroopasta karkotetuista ei ole vahvoja siteitä Afganistaniin, he ovat kasvaneet Iranissa pakolaisina. Jotkut ovat myyneet talonsa Afganistanissa voidakseen maksaa ihmissalakuljettajille, toiset taas ovat kotoisin vaarallisista maakunnista, jonne palaaminen ei tule kysymykseen. Ainoa vaihtoehto on mennä IOM:n hätämajoitukseen, jossa tulija saa viipyä kaksi viikkoa.
Suomi on palauttanut yli 200 turvapaikanhakijaa Afganistaniin sitten vuoden 2016, kun maat solmivat kiistanalaisen sopimuksen pakkopalautuksista. Vaikka palautettavan kotialue olisi todettu turvattomaksi, on päätetty, että maan sisäinen pako Kabuliin on mahdollista. Sinne voidaan palauttaa myös muualta Afganistanista kotoisin olevia ihmisiä.
Väkivallan kierre on kuitenkin kiihtynyt pääkaupungissa, ja siviiliuhrien määrä kasvaa. Amnesty Internationalin mukaan Kabul on Afganistanin vaarallisin alue. Reach-järjestön tekemän tutkimuksen mukaan suurin osa Euroopasta palautetuista afgaaneista päätyy pakenemaan maasta uudelleen turvallisuustilanteen sekä huonojen työllistymismahdollisuuksien vuoksi.
IOM:n vierastalo on kaukana keskustasta Kabulin länsilaidalla, aivan kuuluisien Baburin puutarhojen vieressä. Metallisten porttien takana tulijat tutkitaan tarkasti, eikä ketään päästetä vierailulle ilman IOM:n kirjettä. Talossa ei ole tilaa monelle palautetulle. Alakerrassa on pieni keittiö ja jokaisessa huoneessa kaksi sänkyä.
Tänne ovat Suomesta päätyneet kaksi nuorta miestä, 19-vuotias Zaki Hussaini ja 21-vuotias Baran Nazruddin, sekä perhe, johon kuuluvat isä Mohsen Qasemi, 29, äiti Elahe Saheb Nazar, 22, ja yksivuotias vauva Elena.
Perhe asuu pienessä huoneessa, jonka ikkunat antavat takapihalle. Elena makaa pienellä patjalla lattialla. Tytön käsivarret ovat punaisten hyttysenpistoksien peitossa.
”Hyttyset häiritsevät Elenaa. Hän ei ole tottunut tähän”, Qasemi sanoo kattotuulettimen huristessa taustalla.
Qasemi ja Nazar saivat Elenan asuessaan Suomessa. Tyttö ei ole Suomen kansalainen, sillä kansalaisuutta ei voi saada automaattisesti vain syntymäpaikan perusteella; sitä pitää erikseen hakea.
”Kaikki paperimme jäivät Suomeen. Meille ei annettu aikaa edes pakata Elenan vaatteita”, Qasemi kertoo.
Qasemi vaikuttaa hermostuneelta ja varautuneelta. Hän ei juuri puhu talon muille asukkaille, Nazruddinille tai Hussainille. Elena ja Nazar viettävät suurimman osan ajasta huoneessa.
Syy perheen eristäytyneisyyteen selviää pian.
Nazar ja Qasemi eivät ole naimisissa. Jos tieto tästä leviäisi afgaanien keskuudessa, heitä syytettäisiin aviorikoksesta, mikä voisi johtaa vakaviin seurauksiin vanhoillisessa maassa.
Qasemi on alun perin Ghaznin maakunnasta ja Nazar Daikundista. Mutta he molemmat ovat viettäneet melkein koko elämänsä Iranissa Mashhadin kaupungissa paperittomina pakolaisina.
”Tapasimme toisemme Iranissa. Hänen perheensä ei hyväksynyt meidän suhdettamme”, Qasemi sanoo viitaten Nazariin.
Qasemi ja Nazar päättivät maksaa salakuljettajalle, matkustaa Eurooppaan ja yrittää saada Suomesta turvapaikan.
”Olen vienyt hänet ja lapsen hänen perheeltään. Afgaanikulttuurissa näin ei saisi tapahtua. Hänen serkkujansa asuu vielä Afganistanissa, ja jos he saavat tietää, että olemme täällä, meidän henkemme on vaarassa”, Qasemi kertoo.
”En ole käynyt ulkona sen jälkeen, kun tulimme tänne”, hän jatkaa. ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä voisin tehdä. En tunne paikkoja ja katuja täällä.”
Qasemi ja Nazar haluaisivat palata Iraniin, siellä on turvallisempaa.
”Jos joku tulee ja ampuu sinut täällä, kukaan ei tutki mitä tapahtui.”
Mutta Iraniin ei mennä noin vain. Afgaaneille ei anneta viisumia helpolla, ja salakuljettajat vaativat noin 2 500 euroa pelkästä rajan ylityksestä.
”Olen tehnyt töitä koko ikäni. Käytin kaikki säästöni päästäkseni Eurooppaan. Miten voisin palata Iraniin? Minulla ei ole rahaa. Täällä minulla ei ole ketään eikä mitään.”
Qasemi haluaa jatkaa Turkkiin. ”Iranissa täytyy piileskellä kuin varas.”
Käytävän päässä asustavalla Zaki Hussainilla on erikoisempi tarina. Hän oli vielä alaikäinen, kun hän saapui Suomeen Iranin kautta hakemaan turvapaikkaa. Hussaini on orpo ja kuuluu vainottuun šiialaiseen hazara-vähemmistöön, kuten suurin osa Suomeen saapuneista afganistanilaisista turvapaikanhakijoista.
Hussainin velipuolet myivät hänet orjatyöhön maakiistan vuoksi hänen vanhempien kuoltua. Mutta perhe, jossa hän työskenteli, halusikin tappaa hänet, jotta maakiista saataisiin loppumaan.
”Yksi perheen pojista kuului Talebaniin”, Hussaini sanoo. Tämän vuoksi hän päätti paeta Iraniin. Elämä alaikäisenä paperittomana pakolaisena oli vaikeaa, joten hän päätyi jatkamaan matkaa Eurooppaan.
Suomessa Hussaini päätyi lopulta Loimaalle, jossa hän tutustui eläkeläispariskuntaan Helvi ja Veikko Klemettiin. Heistä tuli Hussainin suomalainen perhe yli vuoden ajaksi. Kahden kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Hussaini kuitenkin pakkopalautettiin Kabuliin.
Tapauksesta nousi kohu Suomessa, sillä Hussaini oli palautuspäivän aamuna saanut hallinto-oikeudesta täytäntöönpanokiellon maastapoistoon. Hänelle oli myönnetty työperusteinen oleskelulupa. Se oli liian myöhäistä, Hussaini istui jo koneessa Kabuliin.
Hussaini on peloissaan Kabulissa. ”Minua saatetaan tulla etsimään täältä”, hän sanoo.
”En tunne ketään täällä. En ole koskaan ollut Kabulissa.”
Nyt hän jakaa huoneen Baran Nazruddinin kanssa vierastalossa.
Nazruddin on kotoisin pohjoisesta Badakhshanin maakunnasta. Viime vuosina monet tämän ennen rauhallisen maakunnan alueista ovat joutuneet Talebanin valtaan.
”Olin töissä rakennustyömaalla, kun Talebanin jäsenet tulivat ja pyysivät minua liittymään heihin. En suostunut”, Nazruddin sanoo.
Kuukauden päästä samat miehet näkivät Nazruddinin uudestaan ja yrittivät taas painostaa häntä liittymään. ”He sanoivat, että tiedän mitä tapahtuu, jos kieltäydyn.”
Siitä on nyt kolme vuotta.
Nazruddin päätti paeta Badakhshanista Kabuliin. Kabulista matka jatkui Iraniin, jossa hän vietti kuukauden. Hän pelkäsi kuitenkin, että Iranin viranomaiset karkottaisivat hänet takaisin Afganistaniin, joten hän päätti jatkaa matkaa Turkkiin. Turkissa Nazruddin tutustui muihin pakolaisiin, jotka olivat matkalla Eurooppaan. Hän liittyi heidän joukkoonsa. Kahdenkymmenen päivän päästä he saapuivat Suomeen heinäkuussa 2015.
Suomessa Nazruddin vietti kaksi vuotta. Hän sai kielteisen turvapaikkapäätöksen ja kaikki valitukset hylättiin. Heinäkuisena sunnuntaina hänet laitettiin palautuslennolle Afganistaniin.
Perheeseensä Nazruddin ei ole saanut yhteyttä yli vuoteen. Hän ei tiedä, missä hänen äitinsä on.
”Tilanne on pahentunut Badakhshanissa. Pelkään mennä takaisin. Jos [Taleban] saa tietää, että olen tullut takaisin, he tulevat perääni”, Nazruddin sanoo.
”Neljäntoista päivän päästä meillä ei ole paikkaa, minne mennä. Haluaisin mennä takaisin Iraniin salakuljettajien avulla.”
Kaksi viikkoa vierastalossa vierähtää nopeasti. Qasemi ja Hussaini ovat yrittäneet hankkia tarvittavia asiakirjoja virastoista. Hussaini elättelee toiveita Suomeen palaamisesta.
Hän on saanut kaksi päivää lisäaikaa IOM:ltä. ”En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Pian Hussaini saa puhelun. Hänelle tarjotaan paikkaa Euroopasta palautettuja auttavan Amaso-järjestön turvatalosta.
Qasemi on neuvoton, hän ei tiedä, minne veisi perheensä.
”Huomenna on viimeinen päivä. Ehkä meidän pitää nukkua kadulla”, hän sanoo.
Qasemi käy lopulta tarkistamassa Amason turvatalon. Hän saapuu pettyneenä takaisin. Paikka ei hänen mielestään sovi perheelle. ”Yksin voisin mennä sinne, mutta entä Elahe (Nazar) ja Elena?”
Qasemin rahat alkavat myös loppua. Hän sai 500 dollaria (noin 400 euroa) IOM:ltä palatessaan Kabuliin. Kaikki pakkopalautetut saavat käteistä järjestöltä. Kovin pitkälle ei summa Kabulissa kuitenkaan riitä. ”Minulla on vain 2 000 afgaania jäljellä (noin 24 euroa)”, hän sanoo.
Hussaini on päättänyt mennä Amason vierastaloon. Hän on onnistunut saamaan itselleen kansallisen henkilökortin eli tazkiran sekä Afganistanin passin, jota hän tarvitsee, jos aikoo palata Suomeen.
Hussainia ovat koko ajan neuvoneet hänen suomalaiset tukijansa Loimaalta. Seuraavaksi on vuorossa viisumin hankkiminen. Tehtävä on vaikea, sillä Suomen lähetystö Kabulissa ei myönnä viisumeita afgaaneille.
Nazruddin on päättänyt lähteä etsimään perhettään Badakhshanista. Hän on pakannut laukkunsa ja yksi vierastalon asukkaista on juuri leikannut hänen hiuksensa.
Hänen on määrä hypätä pohjoiseen menevään bussiin seuraavana päivänä. Nazruddinin mukaan reitti kulkee läpi vaarallisen Kunduzin maakunnan, jossa Taleban pitää hallussaan monia alueita.
Eikö häntä pelota Talebanin uhka? ”Sillä ei ole väliä”, Nazruddin sanoo ja katsoo pois.
Aikaisin seuraavana aamuna Nazruddinilta tulee puhelu. Hän on juuri noussut bussiin. Sen jälkeen hänestä ei kuulu enää mitään.
Qasemin perhe on saanut lisäaikaa. He saavat olla vierastalossa vielä viikon. Se riittää asioiden järjestelemiseen.
Muutaman päivän päästä Qasemi soittaa. Hän kertoo suomeksi, että hän aikoo seuraavana aamuna lähettää Nazarin ja lapsensa Heratiin Länsi-Afganistaniin aivan Iranin rajan lähelle tuttujensa luokse. Itse hän aikoo seurata perässä heti, kun saa tarpeeksi rahaa kokoon.
”Nyt minulla on varaa lähettää vain Elahe (Nazar) ja Elena.”
Kaikilla perheenjäsenillä on nyt tazkira, ilman henkilöpapereita ei voi lentää. Heratista he aikovat mennä takaisin Iraniin, ja sieltä laittomasti Turkkiin.”Iranissa täytyy piileskellä kuin varas”, Qasemi sanoo.
Palautettu turvapaikanhakija loukkaantuu terrori-iskussa.
Kello on neljä aamuyöllä. IOM:n vierastalossa on pilkkopimeää, sähköt ovat poikki. Qasemi häärii hermostuneena ja sulloo tavaroita kasseihin kännykän valossa. On aika lähteä.
Tavarat on pakattu takakonttiin, Nazar astuu taksin takapenkille Elena sylissään ja Qasemi menee eteen. Kabulin tiet ovat lähes autioita tähän aikaan. Nazar ja Qasemi eivät puhu lähes ollenkaan matkan aikana. Hiljaisuuden rikkoo päivän ensimmäinen rukouskutsu, joka kaikuu moskeijasta toiseen aamuauringon alkaessa nousta Kabulia ympäröivien vuorten takaa.
Lentokentän parkkipaikalta ei pääse eteenpäin ilman lentolippua – Qasemi kuitenkin pääsee vielä lähtöselvitykseen, jossa hän hyvästelee perheensä.
Väsyneenä hän palaa vierastalolle hakemaan loput tavaransa ja miettimään seuraavaa siirtoaan. ”Ehkä päädyn Pul-e-Sukhtan alle”, Qasemi tuhahtaa, osin tosissaan, osin leikillään.
Pul-e-Sukhta on silta Kabulin länsilaidalla. Sen alla asuu narkomaaneja, joista monet ovat palanneet Iranista.
Qasemille löytyy lopulta yöpaikka Lahdessa olevan afganistanilaisen turvapaikanhakijan kautta. Tämän tuttu Kabulissa majoittaa Qasemin pariksi viikoksi.
Pariin päivään Qasemiin ei saa yhteyttä. Käy ilmi, että hän on matkustanut Ghorin maakuntaan katsomaan tonttia, jota Afganistanin pakolaisministeriö on hänelle alustavasti tarjonnut. Qasemi palaa pettyneenä takaisin Kabuliin. Tontin saaminen on hyvin epävarmaa, kaikki riippuu viranomaisista Ghorissa. Lisäksi alueella on turvatonta – Talebanin ja Afganistanin turvallisuusjoukkojen välillä on jatkuvasti taisteluja ja Taleban on jopa vallannut alueita.
Muutaman päivän päästä Qasemilta tulee uusi viesti. Hän on Heratissa perheensä kanssa. Rahat matkustamiseen hän on saanut tukijoukoiltaan Suomesta. Qasemi kertoo, että he pyrkivät Heratista salakuljettajan avulla takaisin Iraniin.
Sitten tulee uusi viesti. Perhe on päätynyt takaisin Mashhadin kaupunkiin Iraniin. Qasemi elättelee edelleen toiveita Turkkiin menosta. Iranin on tarkoitus olla vain väliaikainen ratkaisu.
Puoli vuotta myöhemmin perhe on edelleen Mashhadissa. Qasemi työskentelee pimeästi rakennuksilla. He asuvat pienessä 40 neliön vuokra-asunnossa, vuokra on 2 000 000 rialia (noin 50 euroa) kuussa. Rahat ovat tiukoilla, sillä Qasemin täytyy jatkuvasti etsiä töitä.
”Jos minut saadaan kiinni työskentelemässä pimeästi, minut laitetaan vankilaan ja karkotetaan Afganistaniin.”
Perhe asuu lähellä Nazarin vanhempia. Qasemi on vieraillut heidän luonaan, mutta avioliitolle ei ole vieläkään annettu hyväksyntää. Nazar ei vanhempiaan ole nähnyt.
Qasemi kertoo, että ensimmäiset kuukaudet Suomesta karkottamisen jälkeen menivät šokissa. ”Oikeastaan olen menettänyt kaiken”, hän sanoo.
”Rakastan Suomea, juttelen vieläkin ystävieni kanssa Lahdesta. Mietin jatkuvasti, miten pääsisin takaisin.”
Tällä hetkellä Qasemilla ei ole tarpeeksi rahaa lähteäkseen Eurooppaan.
”Haluan lähteä Elenan takia. Iranissa ei ole mitään. Olemme laittomia.”
Qasemi ja Nazar eivät ole saaneet Elenaa edes rokotettua Iranissa. Sairaaloissa ei hoideta paperittomia. Kouluunkaan tyttö ei pääse.
”Emme me voi elää loppuelämäämme näin”, Qasemi huokaa.
Loimaalla asuneen Hussainin kohtalo on onnellinen – hän on tukijoukkojensa avustuksella päässyt takaisin Suomeen ja asuu nyt Pöytyällä Varsinais-Suomessa.
”Minun olisi pitänyt mennä Intiaan hakemaan Suomen viisumia. Se olisi ollut todella vaikeaa minulle, sillä Intian viisumia varten tarvitaan tiliote, jossa sanotaan, että minulla on 1 000 dollaria tilillä. Minulla ei ollut edes pankkitiliä.”
Lopulta Suomen lähetystöstä Intiasta suostuttiin lähettämään Hussainille maahantulopaperi, ja hän pääsi koneeseen kohti Suomea elokuussa 2017.
Lentokentällä Helsingissä olivat vastassa kaikki Hussainin ystävät ja tukijat.
”Unelmani toteutui”, hän sanoo.
Nyt Hussaini tekee opiskelun ohessa töitä paikalliselle yritykselle Pöytyällä ja asuu yrityksen omistajan talossa. Viisumi ja työlupa umpeutuvat tänä kesänä, mutta Hussaini on hakemassa jatkoa viisumilleen.
”Haluan asua täällä loppuelämäni.”
Nazruddinista ei kuulu enää mitään. Hänen puhelimensa on ollut jo kuukausia pois päältä. Voi olla, että hän on päätynyt Iraniin, kuten Qasem. Voi myös olla, että hän on edelleen Afganistanissa. Tai sitten hänelle on tapahtunut jotain Badakhshanissa. Kukaan ei tiedä.
Yhdysvallat on aloittanut Badakhshanissa ilmaiskut Talebania vastaan. Kabulissa Taleban ja Isis kiihdyttävät terrori-iskujaan ja satoja siviilejä kuolee. Yksi palautettu turvapaikanhakija haavoittuu tammikuussa terrori-iskussa Kabulin keskustassa. Hautausmailta alkaa loppua tila, ja arkkujentekijöillä riittää töitä.
Ihmisoikeusjärjestöt vaativat Euroopan maita keskeyttämään palautukset Afganistaniin. Palautuslennot Suomesta Kabuliin kuitenkin jatkuvat.