Kabulin valot

Afganistan
Teksti
Hannes Heikura
Julkaistu yli kolme vuotta sitten


Ennen kuin lähden Afganistaniin, satun lukemaan runon, jonka 15-vuotias paštunainen Lima on lähettänyt talebaneille.

“Ette antaneet minun käydä koulua
minusta ei koskaan tule lääkäriä.
Muistakaa tämä:
jonain päivänä tulette sairastumaan.”

Löydän Liman kuusimiljoonaisesta Kabulista. Hän kertoo, että aloitti runojen kirjoittamisen 11-vuotiaana. Syynä oli Afganistanin surkea tilanne. Aluksi hän kirjoitti ihmisten välisestä ystävyydestä. Nyt hän kirjoittaa maasta ja sen ongelmista.

Lima uneksii siitä, että kirjoittaisi runokirjan ja siitä, että hänen maahansa tulisi rauha.

Afganistanissa on käyty sotia yli kolmekymmentä vuotta. Vuonna 2014 kansainväliset joukot lähtevät maasta, ja turvallisuus jää afgaanijoukkojen vastuulle. Kun kysyn kabulilaisilta, mitä he uskovat sitten tapahtuvan, saan vastaukseksi epätietoisen katseen ja hetken hiljaisuuden. “Toivotaan parasta.”

Hukatut sukupolvet aiheuttavat maassa vielä suuria ongelmia, syrjäytymistä, työttömyyttä, rikollisuutta, huumeongelmia.

Löydän erään Kabulin sillan alta narkomaaneja. He piikittävät toisiaan likaisilla neuloilla. Hiv ei silti ole maassa vielä suuri ongelma, B-hepatiitti sen sijaan on.

Huumeiden käytön syyt ovat tavalliset: sota, pakolaisuus, sosiaaliset paineet. Jotkut työnantajat jopa pakottavat työntekijänsä käyttämään huumeita, jotta nämä olisivat virkeämpiä ja jaksaisivat tehdä pitempää päivää.

Käyn ruukkutehtaassa Kabulin keskustassa. Char Oro -yhtiö valmistaa isoja ruukkuja teolliseen käyttöön ja pienempiä perheille. Ruukut kaivetaan maahan, ja niiden kuumilla sisäpinnoilla paistetaan naan-leipää.

Suuri osa tehtaan työntekijöistä on lapsia. Köyhien perheiden lapsia, katulapsia, orpoja. Heitä arvioidaan olevan Afganistanissa noin 120 000.

Lapset tekevät raskasta työtä myös kaduilla. He kantavat painavia kuormia ja pesevät autoja. Tapaan kaksi poikaa, jotka pesevät 3-5 autoa päivässä ja tienaavat siitä noin 7 euroa.

Tahye Maskan orpokoti tarjoaa suojan osalle Afganistanin orvoista. Kaikkiaan laitoksissa elää noin 16 000 lasta. Sota on kasvattanut orpojen määrää räjähdysmäisesti.

Orpokotien työntekijät tekevät töitä kellon ympäri mutta tunnustavat voimattomuutensa. He toivovat pikaista apua kansainväliseltä yhteisöltä.

Perjantaina nousen vuorelle kaupungin ulkopuolella. Sadat kabulilaiset kokoontuvat sinne aina perjantaisin lennättämään leijoja. Kyse on vanhasta perinteestä.

Uuttakin syntyy koko ajan. Siitä ovat esimerkkinä aurinkokennoilla toimivat katuvalot. Kabul ei enää ole pimeä kaupunki.

Teksti ja kuvat Hannes Heikura.
Kuvakertomus Netta Vuorinen.

Katso lisää kuvia Suomen Kuvalehden numerosta 28/2012, joka ilmestyi perjantaina 13. heinäkuuta.