Berliinin muuri murtui vuonna 1989 – näin DDR:n johto sekoili

SK:n arkistoista: Itäsaksalaisten joukkopako länteen alkoi jo elokuiselta piknikiltä vuonna 1989.

kylmä sota
Teksti
Teppo Tiilikainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kylmä sota alkoi hellittää neljännesvuosisata sitten. Kilpavarustelu oli rapauttanut Neuvostoliiton talouden, ja uudistusmielinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov yritti korjata tilanteen radikaaleilla uudistuksilla.

Seurasin 1980-luvun lopulla tapahtumien kehitystä rautaesiripun takana Itä-Berliinissä Kansan Uutisten ja Yleisradion kirjeenvaihtajana. Gorbatšov oli herättänyt itäsaksalaisissa toivon paremmasta, mutta keväällä 1989 ilmapiiri oli erittäin ahdistunut, sillä DDR:n kommunistijohto suhtautui glasnostiin ja perestroikaan penseästi ja ylimielisesti. Gorbatšovin puheita sensuroitiin ja joidenkin neuvostoliittolaisten julkaisujen levittäminen kiellettiin kokonaan.

Toukokuussa 1989 järjestetyt DDR:n kunnallisvaalit päättyivät vanhan kaavan mukaisesti valtaa pitävien kommunistien murskavoittoon. ”Kansallisen rintaman” yhtenäislista sai 98,85 prosentin kannatuksen, mutta kaikki tiesivät, että kysymys oli karkeasta vilpistä.

Itäsaksalaisten kirkkojen suojissa kokoontuneet toisinajattelijat tekivät viranomaisille valituksia havaitsemistaan rikkeistä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään.

Ikääntynyt puoluejohtaja Erich Honecker tuntui elävän omassa haavemaailmassaan. Hän komensi vaalien jälkeen 750 000 nuorisoliittolaista Berliiniin perinteiseen sinipaitojen ”helluntaitapaamiseen” osoittaakseen, että nuoriso tukee edelleen vanhaa mestariaan.

Seuraava takaisku tuli kesäkuussa, kun Kiinan johto murskasi opiskelijoiden demokratiamielenosoituksen Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Väkivaltainen ratkaisu aiheutti itäberliiniläisessä tuttavapiirissäni syvän masennuksen – he kokivat Itä-Saksan johdon reaktiot uhkaukseksi.

Honecker ja hänen suojattinsa Egon Krenz näyttivät suorastaan riemuitsevan Kiinan viranomaisten toimista, ja DDR:n parlamentti antoi tukensa ”vastavallankumouksen tukahduttamiselle” Kiinassa.

Pelottelutaktiikka ei kuitenkaan toiminut. Turhautuneet itäsaksalaiset olivat saaneet kerta kaikkiaan tarpeekseen kommunistien vallasta.

Koko itäisen Euroopan yli pyyhkäissyt vallankumousaalto sai lopulta alkunsa elokuun 19. päivänä 1989 Unkarin ja Itävallan rajalla järjestetystä piknik-tapahtumasta.

Rautaesirippu erotti maat toisistaan, mutta Lounais-Unkarissa Wienin eteläpuolella sijaitseva Sopronpusztan raja-asema päätettiin avata rauhaneleenä muutamaksi tunniksi. Unkari oli poistanut jo toukokuussa piikkilankaesteet ja miinakentät Itävallan vastaiselta rajaltaan, ja unkarilaisten matkustusrajoitukset länsimaihin oli kumottu.

Ajatus yleiseurooppalaisesta piknikistä syntyi unkarilaisen oppositiopuolueen Demokraattisen foorumin ja Itävallassa toimineen Paneurooppalaisen unionin välisissä keskusteluissa. Tapahtuman suojelijoiksi saatiin Paneurooppalaisen unionin puheenjohtaja Otto von Habsburg sekä Unkarin varapääministeri Imre Pozsgay, joka edusti edellisenä vuonna valtaan nousseita uudistusmielisiä kommunisteja.

Juhlallinen tapahtuma alkoi puoliltapäivin. Rajavartijoille oli annettu lupa päästää läpi vain unkarilaisia ja itävaltalaisia vieraita. Tieto levisi kuitenkin nopeasti Itävallan radiouutisten kautta, ja rajalle kerääntyi päivän mittaan tuhansia Unkarissa lomailleita itäsaksalaisia, jotka haaveilivat paosta länteen.

Ensimmäiset itäsaksalaiset ryntäsivät rajan yli heti puolen päivän jälkeen. Rajavartijat eivät reagoineet, ja kaikkiaan yli 600 DDR:n kansalaista onnistui tunkeutumaan Itävallan puolelle ennen kuin raja suljettiin iltapäivällä.

Historioitsijat ovat pitäneet piknik-tapahtumaa eräänlaisena testinä, jolla Unkarin vallanpitäjät kokeilivat Neuvostoliiton reaktiota. Hankkeen puuhamiehet olivat tietoisia siihen liittyneistä riskeistä, sillä Unkarissa oli vielä neuvostojoukkoja. Vuonna 1956 neuvostotankit olivat kukistaneet verisesti Unkarin kansannousun ja vuonna 1968 Prahan kevään.

Neuvostoliiton politiikka oli kuitenkin muuttunut. Gorbatšov oli luopunut jo talvella niin sanotusta Brežnevin opista, jonka nojalla Neuvostoliitto oli alistanut Itä-Euroopan maat komentoonsa. Puolassa oli järjestetty kesäkuussa ensimmäiset puolivapaat vaalit, ja Unkarissa käytiin vilkasta keskustelua monipuoluejärjestelmästä.

Itä-Saksaa hallinnut sosialistinen yhtenäisyyspuolue SED pysyi kuitenkin tiukasti vanhakantaisella linjallaan. DDR:n elintaso oli muihin kommunistimaihin verrattuna melko hyvä, mutta viranomaisten mielivalta, matkustusrajoitukset ja yleinen näköalattomuus ärsyttivät kansalaisia.

Itäsaksalaiset saivat matkustaa vapaasti vain kotimaassa ja kommunistisissa liittolaismaissa. Unkari oli erityisen suosittu kohde. Tuhannet itäsaksalaiset kävivät Budapestissa ja Balaton-järvellä vuosittain lomailemassa Länsi-Saksassa asuneiden sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Nyt Unkari kiinnosti tavallistakin enemmän, kun huhut rajan avaamisesta levisivät.

Yleiseurooppalaisen piknikin jälkeen Unkari sulki rajansa kolmeksi viikoksi, mutta 11. syyskuuta se päätettiin avata pysyvästi. Unkarissa oli tuolloin yli 25 000 itäsaksalaista matkailijaa, ja Itävaltaan johtavat tiet täyttyivät nopeasti Trabantien ja Wartburgien karavaaneista.

Rajan ylitti kolmessa päivässä parikymmentätuhatta itäsaksalaista. Lokakuun loppuun mennessä määrä oli noussut jo 50 000:een.

Berliiniläinen opettaja Matthias Franzke, 52, oli elo-syyskuun vaihteessa lomailemassa Unkarissa. Hän oli paluumatkalla Bulgariasta, eikä hänellä ollut mitään aikomusta jättää Itä-Berliinissä asuvaa perhettään.

”Yövyin Budapestin leirintäalueella, siellä oli tuolloin satoja itäsaksalaisia”, Franzke muistelee. ”Kaikki puhuivat DDR:n kriisistä ja siitä, että Unkarin kautta pääsisi mahdollisesti länteen.”

Franzken itäsaksalaiset tuttavat olivat onnistuneet pakenemaan Unkarin kautta silloiseen Jugoslaviaan. Hänellä oli Budapestissa unkarilaisia ystäviä, ja he yrittivät houkutella häntä mukaansa Wieniin.

”He vakuuttivat, että matka olisi täysin turvallinen ja että voisimme palata sen jälkeen ongelmitta takaisin. Päätin kuitenkin palata Berliiniin jatkamaan yliopisto-opintojani. Ajattelin, että ehtisin lähteä myöhemmin, jos DDR:n tilanne muuttuisi vielä pahemmaksi.”

DDR:n hallitsevan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen pää-äänenkannattaja Neues Deutschland hyökkäsi voimakkaasti maastamuuttajia vastaan. Lehti nimitti heitä yhteiskunnan pohjasakaksi ja väitti, että kysymys oli ”imperialististen voimien” järjestämästä ihmiskaupasta.

Tuhannet itäsaksalaiset pyrkivät länteen myös Tšekkoslovakian ja Puolan kautta. Länsi-Saksan suurlähetystöihin tunkeutui Prahassa ja Varsovassa tuhansia ihmisiä, usein kokonaisia perheitä, hakemaan turvapaikkaa.

Prahassa poliisit yrittivät estää itäsaksalaisia tunkeutumasta Länsi-Saksan suurlähetystöön, joka sijaitsi historiallisessa Lobkowiczin palatsissa. Pakolaiset kiipesivät aitojen yli, ja piha täyttyi nopeasti teltoista. Syyskuun lopulla lähetystön pihamaalla oli jo noin 4 000 ihmistä.

Tilanne muodostui kestämättömäksi. Yhdysvaltain välityksellä saatiin lopulta aikaan neuvotteluratkaisu. Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher lensi Prahaan kertomaan pakolaisille, että heidät kuljetettaisiin erikoisjunilla DDR:n kautta Länsi-Saksaan.

Kotimaahan jääneet itäsaksalaiset seurasivat maanmiestensä joukkomuuttoa Länsi-Saksan televisiosta suorana lähetyksenä. Tuhannet ihmiset yrittivät hypätä kyytiin, kun junat pysähtyivät ohikulkumatkalla Dresdenissä. Asemalla syntyi yhteenottoja poliisin kanssa.

Lähetystöjen valtaukset loppuivat, mutta Itä-Saksan pakolaiskriisi ei osoittanut minkäälaisia laantumisen merkkejä. Leipzigista muodostui nopeasti protestiliikkeen keskus. Nikolainkirkossa, kaupungin vanhassa keskustassa järjestettiin maanantaisin kokouksia, joihin osallistui viikko viikolta enemmän ihmisiä.

Syksyn mittaan mielenosoitukset levisivät Berliiniin ja muihin kaupunkeihin. Poliisi yritti padota protestiaaltoa pidättämällä toisinajattelijoita ja luovuttamalla heitä Länsi-Saksaan.

Turvallisuuspoliisi Stasin päällikkö Erich Mielke suunnitteli työhuoneessaan salaisia keskitysleirejä, joihin oli määrä sijoittaa jopa 200 000 hallituksen vastustajaa.

Puoluejohtaja Honecker keskittyi DDR:n perustamisen 40-vuotisjuhlien valmisteluihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän julisti, että Berliinin muuri pysyisi pystyssä vielä ainakin sata vuotta.

Honeckerin terveys horjui vakavasti. Hänelle oli tehty loppukesästä kaksi sappirakkoleikkausta, jotka pakottivat hänet sairauslomalle puoleksitoista kuukaudeksi. Ensimmäinen leikkaus oli epäonnistunut, ja hän oli vaipunut verenkiertosokkiin.

Honecker saatiin lopulta jalkeille ja DDR:n 40-vuotisjuhla järjestettiin 7. lokakuuta mahtipontisine sotilasparaateineen ja soihtukulkueineen.

Honecker seurasi ohimarssia Berliinin Alexanderplatzin reunaan pystytetyllä kunniakorokkeella Gorbatšovin rinnalla. Juhlapuheessaan hän ohitti pakolaiskriisin täysin ja julisti, että ”sosialismi loistaa DDR:n väreissä uljaammin kuin koskaan”.

Kaikki jännittivät Gorbatšovin reaktiota. Hän puhui kuitenkin pääasiassa Neuvostoliiton tilanteesta ja antoi ymmärtää, ettei Neuvostoliitto puuttuisi DDR:n tapahtumiin millään tavoin.

Mutta politbyroon jäsenille hän sanoi moniselitteisesti: ”Elämä rankaisee sitä, joka tulee liian myöhään.” Lause nousi välittömästi otsikoihin ja se tulkittiin varoitukseksi Honeckerille.

Illalla tilanne kärjistyi vääjäämättömästi kohti yhteenottoa. Alexanderplatzille oli kerääntynyt jälleen tuhansia ihmisiä. Huudot ”Gorbi, Gorbi!” ja ”Gorbi auta meitä!” kaikuivat kadulla, kun Honecker isännöi juhlaillallista Tasavallan palatsissa.

Lopulta sadat mielenosoittajat lähtivät marssimaan Alexanderplatzilta kohti taiteilijoiden ja toisinajattelijoiden suosimaa Prenzlauer Bergin kaupunginosaa, mutta poliisi pysäytti heidät matkalla.

Satoja ihmisiä pidätettiin ja hakattiin. Valtaosa heistä kuljetettiin turvallisuuspoliisi Stasin vankilaan Hohenscönhauseniin.

Leipzigin keskusaukiolle kokoontui seuraavana maanantaina jo 70 000 mielenosoittajaa. Mellakkapoliisit ja armeijan erikoisjoukot piirittivät kaupunkia, ja aukion varrella sijaitsevaan virastotaloon oli sijoitettu tarkka-ampujia. Tilanne oli erittäin jännittynyt.

Hyökkäyskäskyä ei kuitenkaan kuulunut. Myös neuvostosotilaat pysyivät kasarmeissaan.

Leipzigin lokakuun 9. päivän mielenosoitusta on pidetty jälkeenpäin DDR:n vallankumouksen käännekohtana. Puoluejohdossa turvallisuusasioista vastannut Egon Krenz on antanut ymmärtää, että hän olisi estänyt verilöylyn.

Tosiasiassa kiitos kuuluu Leipzigin Gewandhaus-orkesterin arvostetulle kapellimestarille Kurt Masurille, joka esitti illalla kaikille osapuolille vakavan vetoomuksen väkivaltaa vastaan.

Tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että tilanne oli karannut täysin DDR:n johdon käsistä. Honecker ei ymmärtänyt kriisin vakavuutta, ja politbyroon nuoremmat jäsenet Egon Krenz ja Günther Schabowski ryhtyivät suunnittelemaan palatsivallankumousta yhdessä ammattiyhdistysjohtaja Harry Tischin kanssa. He taivuttivat muun puoluejohdon tuekseen, ja lokakuun 18. päivänä Honecker pakotettiin eroamaan tehtävistään ”terveydellisistä syistä”.

Myös DDR:n taloudesta politbyroossa vastannut Günter Mittag ja propagandavastaava Joachim Herrmann saivat potkut. Seuraavana päivänä puolueen keskuskomitea erotti Honeckerin vaimon Margot Honeckerin opetusministerin tehtävistä.

Politbyroo nosti Honeckerin seuraajaksi Krenzin, jota oli pidetty jo pitkään hänen perintöprinssinään. Valinta osoitti heikkoa tilannetajua, sillä Krenz oli erittäin epäsuosittu; häntä pidettiin vanhan valtakoneiston edustajana. Kansalaiset eivät luottaneet hänen uudistushaluihinsa, ja hänen ulkomuodostaan alettiin tehdä julkisesti pilaa.

Marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina Berliinin Alexanderplatzille kokoontui jo lähes miljoona ihmistä. Mielenosoittajat vaativat tärkeimmän oppositioliikkeen Uuden foorumin johdolla vapaita vaaleja ja uutta, demokraattista DDR:ää. Mielenosoitukseen osallistuivat myös Berliinin puoluejohtaja Günter Schabowski sekä Stasin ulkomaantiedustelun entinen päällikkö Markus Wolf, joka oli kääntynyt jo aiemmin Gorbatšovin linjoille. Heille buuattiin.

Tärkeimpänä iskulauseena oli vielä tässä vaiheessa ”Wir sind das Volk!” (Me olemme kansa), jolla mielenosoittajat kiistivät kommunistien oikeuden johtaa maata. Iskulause muuttui vasta myöhemmin Leipzigissa muotoon ”Wir sind ein Volk” (Me olemme yksi kansa), mikä tähtäsi Saksojen yhdistymiseen.

DDR:n hallitus erosi 7. marraskuuta ja politbyroo jätti paikkansa seuraavana päivänä. Maan johtoon nostettiin uudistusmielisiä kommunisteja, kuten Dresdenin puoluejohtaja Hans Modrow, jota pidettiin Gorbatšovin suosikkina.

Vapaa matkustusoikeus oli tässä vaiheessa mielenosoittajien päävaatimus, ja siihen päätettiin nyt suostua. Krenz esitteli päätöksen puolueen keskuskomitean kokouksessa marraskuun 9. päivänä ja kehotti puolueen tiedotuksesta vastannutta Schabowskia kertomaan asiasta illalla järjestettävässä tiedotustilaisuudessa.

Kello lähestyi kuutta, kun Schabowski saapui mustalla autolla Itä-Berliinin kansainväliseen lehdistökeskukseen, joka sijaitsi Mohrenstrassella vain muutaman sadan metrin päässä legendaarisesta Checkpoint Charlien raja-asemasta.

Lehdistökeskuksen suuri kokoussali on tupaten täynnä, ja päätimme parin suomalaisen kollegan kanssa siirtyä yläkerran toimistotiloihin seuraamaan tilaisuutta televisiosta.

Schabowski oli väsyneen ja hajamielisen oloinen. Hän ei ollut itse ehtinyt keskuskomitean kokoukseen, mutta oli piipahtanut ennen lehdistötilaisuutta Krenzin luona ja saanut tältä kaksi konekirjoitusliuskaa, joissa oli tarkat tiedot uusista matkustusmääräyksistä. Hän ei ollut ehtinyt lukea papereita kunnolla eikä tiennyt, ettei DDR:n hallitus ollut vielä ehtinyt siunata päätöstä.

Tiedotustilaisuus alkoi sekavasti. Schabowski puheli niitä näitä, hikoili ja haroi tukkaansa. Kello lähestyi jo seitsemää, kun lopulta päästiin asialistan viimeiseen kysymykseen, uusiin matkustusmääräyksiin.

Schabowski kaivoi esiin Krenzin antamat paperit ja alkoi lukea ääneen kapulakielistä tekstiä: ”Ulkomaille tehtäviin yksityisiin matkoihin voidaan hakea lupaa ilman aiemmin voimassa olleita ennakkoehtoja…”

Schabowskin puheista sai sen käsityksen, että DDR:n johto yritti avata rajat hallitusti, kuten meille oli kerrottu pienimuotoisessa tiedotustilaisuudessa jo pari päivää aiemmin. Yksityishenkilöt voisivat anoa passia ilman erityisiä perusteluja. Schabowski ei kuitenkaan tuntenut päätösten sisältöä tarkasti, hän vilkuili toistuvasti papereitaan ja vastaili kysymyksiin epämääräisesti.

Lopulta häneltä kysyttiin, koska muutokset tulisivat voimaan. Schabowski sekosi papereissaan ja vastasi epävarmasti: ”Minun tietääkseni… tästä hetkestä lähtien, välittömästi.”

Tiedotustilaisuus päättyi. Hetken hämmennyksen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että itäsaksalaiset alkaisivat hakea seuraavana päivänä passeja. Tänään ei tapahtuisi sen enempää. Voisimme siis lähteä syömään.

Se osoittautui täydelliseksi virhearvioksi.

Pian seitsemän jälkeen uutistoimisto AP julkaisi uutisen, jonka mukaan DDR oli päättänyt avata rajansa. Kaikki kansainväliset uutistoimistot ja Länsi-Saksan televisio toistivat samaa uutista, ja Berliinin raja-asemille alkoi kerääntyä ihmisiä.

Itä-Saksan televisio yritti jarrutella ryntäystä korostamalla, että matkat länteen sallittaisiin, mutta ensin pitäisi hakea ulkomaanpassia. Myös rajavartijat olivat ymmällään, heille ei ollut annettu minkäänlaisia ohjeita. Ilmassa liikkui kaikenlaisia huhuja, kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi.

Itäberliiniläisten reaktio tuli yllätyksenä myös Schabowskille. Hän kertoo muistelmissaan menneensä tiedotustilaisuuden jälkeen kotiinsa Wandlitziin ja kuulleensa avustajaltaan vasta hieman ennen kymmentä, että rajanylityspaikoille oli kerääntynyt tuhansia ihmisiä.

Myös Krenz sai tiedon vasta illalla, kun Stasin pääjohtaja Erich Mielke soitti hänelle ja kertoi, etteivät rajavartijat pystyneet enää pidättelemään Bornholmer Strassen rajanylityspaikalle kokoontunutta väkijoukkoa. Osa ihmisistä oli jo päästetty läpi, eikä Krenzillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin avata rajat.

Olin mennyt lehdistötilaisuuden jälkeen suomalaisen tuttavani kanssa syömään ravintolaan. Kuulin vasta kymmenen jälkeen tarjoilijalta, että rajat oli avattu. Kävelin kohti Brandenburgin porttia, jonne kerääntyi jatkuvasti lisää väkeä. Myös Checkpoint Charlien ja Bornholmstrassen raja-asemilla oli tungosta.

Länsi-Berliinissä alkoi ennennäkemätön kymmenien tuhansien ihmisten kansanjuhla, joka jatkui läpi yön. Tunnelma oli riehakas, ihmiset kiipeilivät muurille ja hakkasivat siitä palasia. Myös rajavartijat osallistuivat juhlintaan.

Seuraavana päivänä DDR avasi kaikki länsirajansa. Viikonlopun aikana jopa neljä miljoonaa itäsaksalaista kävi lännen puolella. Länsi-Berliinin julkinen liikenne oli täysin tukossa, ja teimme haastatteluja autossa ottamalla kyytiin katujen varsilla liftanneita itäsaksalaisia.

Vallankumous oli voittanut, mutta Itä-Saksan tulevaisuus oli yhä auki. Mielenosoitukset aloittaneet kansalaisliikkeet eivät halunneet yhdistyä Länsi-Saksaan vaan rakentaa uuden demokraattisen Itä-Saksan. Ne saivat tukea Länsi-Saksan vasemmistolta.

Nobel-kirjailija Günter Grass ja sosiaalidemokraattien johtavat poliitikot varoittelivat hätäisistä päätöksistä. He pelkäsivät, että Saksojen yhdistyminen nostattaisi uuden nationalismin aallon ja tuhoaisi Länsi-Saksan sosiaaliturvan.

Myös Britannia ja Ranska suhtautuivat yhdistymiseen epäluuloisesti. Niillä oli pahoja muistoja natsi-Saksasta ja ne pelkäsivät, että yhdistyvä Saksa nousee koko Euroopan mahtivaltioksi, kuten sitten kävikin.

Historian pyörää ei voinut kuitenkaan pysäyttää. DDR:n yhteiskuntajärjestelmä romahti saman tien kuin korttitalo. Siirtymäkauden puoluejohtaja Egon Krenz erosi joulukuussa vain 44 päivää kestäneen valtakauden jälkeen, ja mielenosoittajat valtasivat pahamaineisen turvallisuuspoliisin Stasin päämajan.

Mielenosoittajien haave kolmannesta tiestä ja demokraattisesta Itä-Saksasta kuihtui, kun ajatus Saksojen yhdistymisestä vahvistui sekä idässä että lännessä. Uusi foorumi ja muut kansalaisliikkeet olivat tehneet tehtävänsä, ja Länsi-Saksan perinteiset puolueet voimistivat otettaan idässä.

Maaliskuussa 1990 DDR:ssä järjestettiin maan historian ensimmäiset ja viimeiset vapaat vaalit, jotka päättyivät kristillisdemokraattien voittoon Länsi-Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin suurten lupausten siivittämänä.

Saksan nykyinen liittokansleri Angela Merkel valittiin parlamenttiin Demokraattinen murros -nimisen oppositiopuolueen edustajana. Puolue liittyi samana vuonna kristillisdemokraattiseen CDU:hun, ja Merkelin ura lähti nousuun Kohlin tuella.

Yhdistymisneuvottelut alkoivat heti vaalien jälkeen. Niihin osallistuivat Itä- ja Länsi-Saksan lisäksi toisen maailmansodan voittajavaltiot eli Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto. Saksojen väliset rajatarkastukset lopetettiin ja Länsi-Saksan D-markka otettiin käyttöön idässä heinäkuun alussa.

Yhdistymissopimus allekirjoitettiin syyskuussa, ja se tuli voimaan 3. lokakuuta. DDR:stä tuli Saksan liittotasavallan osa, ja samalla myös osa EU:ta ja Natoa.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen vastaavanlaiset vallankumoukset pyyhkivät yli itäisen Keski-Euroopan. Lopulta myös Neuvostoliitto hajosi, ja koko maailma riemuitsi kylmän sodan päättymisestä.

Nyt 25 vuotta myöhemmin toiveikkuus on paljolti haihtunut, vaikka DDR:n alue saatiinkin jaloilleen parissakymmenessä vuodessa valtavalla julkisella tuella.

Saksan johtama EU on kuitenkin ajautunut kriisistä toiseen, Itä-Eurooppa on pysynyt köyhänä eikä Venäjä ole muuttunut länsimaiseksi demokratiaksi, kuten kuviteltiin. 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 33/2014.

Itäsaksalaiset pakolaiset kiipesivät aidan yli Länsi-Saksan lähetystön pihalle Prahassa 29. syyskuuta 1989. Kuva: Kemmether / Picture Alliance / DPA / AP
Itäsaksalaiset pakolaiset kiipesivät aidan yli Länsi-Saksan lähetystön pihalle Prahassa 29. syyskuuta 1989. Kuva: Kemmether / Picture Alliance / DPA / AP © Kemmether / Picture Alliance / DPA / AP