Itse tapettu

Uhanalaisten eläinten ampuminen Afrikassa on kyseenalainen harrastus. Se on kuitenkin auttanut jopa elvyttämään katoavia lajeja.

Veri on tapana pyyhkiä pois ennen kuin trofeemetsästäjät asettuvat kuvaan saaliinsa kanssa. © MVPhotos

Savannin keskellä seisoo mies. Takana pöllyää keltainen hiekka ja horisontissa kasvavat akaasiat. Kainalossaan miehellä on kivääri ja jalkojen juuressa makaa leopardi.

”Trophy hunting”, suomeksi trofeemetsästys houkuttelee vuosittain tuhansia turisteja ampumaan villieläimiä Afrikan savanneille. Jahtimatkasta jää metsästysmuisto eli trofee, yleensä eläimen pää tai kallo, sarvet, hampaat tai talja.

Trofeemetsästäjä tavoittelee saaliiltaan näyttävyyttä: suuria sarvia, valtavaa ruhoa ja hurjaa hammaskalustoa. Suosituimpia saalistettavia eläimiä ovatkin olleet leijonat, pensas- ja isosarvikuonot, afrikannorsut, leopardit ja kaffelipuhvelit. Puhveleita lukuun ottamatta jokainen näistä lajeista on uhanalainen.

Metsästysmatkojen eettisyys nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun: millä oikeudella vauraat länsimaalaiset ampuvat kehitysmaissa uhanalaisia eläimiä?

Vuonna 2015 amerikkalainen hammaslääkäri kuohutti maailmaa tapettuaan Zimbabwessa yhden maailman tutkituimmista leijonista, Oxfordin yliopiston pantaa kantavan Cecilin. Mies maksoi kaatoluvasta 50 000 dollaria.

Vuonna 2012 Espanjan entinen kuningas Juan Carlos I pakeni finanssikriisiä metsästysretkelle Afrikkaan. Matka maksoi talousvaikeuksissa kamppailevan maan veronmaksajille yli 44 000 euroa.

 

Ensimmäiset viitteet näyttävien eläinten hupiteurastuksesta löytyvät 4 000 vuoden takaa assyrialaisesta imperiumista.

Assyrialaiset kuninkaat tappoivat jahtimatkoillaan näyttäviä eläimiä, kuten norsuja, alppikauriita, strutseja, villihärkiä ja leijonia. Hallitsijoille metsästysretki toimi sekä viihdykkeenä että voimanosoituksena.

Antiikin ajan metsästys oli spektaakkeli, jolla vahvistettiin kuninkaallista mahtia. Tärkeä osa jahtia olikin alamaisista koostuva yleisö.

”Suuri peto seisoi edessäni kuin moukkamainen patsas. Se näytti juuri siltä mitä se edustikin: hirviö, joka yritti taistella menneisyydestään, niistä päivistä, kuin ravintoketjun huipulla elävät pedot hallitsivat voimallaan, ennen kuin ihminen kehittyi hallitsemaan niitä oveluudellaan.”

Näin kirjoitti Yhdysvaltojen edesmennyt presidentti Theodore Roosevelt tunnoistaan Kongon sarvikuonojahdissa vuonna 1910.

Roosevelt on yksi tunnetuimmista Afrikan trofeemetsästäjistä. Hän kävi kuukausien mittaisilla metsästysretkillä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Yhdessä poikansa Kermitin kanssa he ampuivat 512 eläintä leijonista virtahepoihin.

Elettiin aikaa, jona savanninmatkaajaa ympäröivät miljoonat eläimet ja sukupuuton partaalla oli vain vuosisadan loppupuolella elvytetty isosarvikuono.

Trofeemetsästys oli niin ainutlaatuista ja kallista, että Rooseveltkin joutui erikseen keräämään varoja matkoihinsa. Tavallisin asiakaskunta 1900-luvun safareilla olikin Ison-Britannian ylimystö.

Länsimaalaisten metsästysretket kehitysmaihin kytkeytyvät pohjimmiltaan kolonialismiin: varakkaat valkoiset miehet tulevat kehitysmaihin ampumaan uhanalaisia eläimiä.

Jopa 99 prosenttia Afrikan trofeemetsästäjistä tulee Afrikan ulkopuolelta. 60 prosenttia trofeista kuljetetaan Yhdysvaltoihin, mutta metsästäjiä virtaa savanneille myös kaikkialta Euroopasta, Venäjältä ja Lähi-idästä.

Afrikan-metsästysretket kasvattavat Suomessa suosiotaan. Vuodessa suomalaisia metsästäjiä lähtee Afrikkaan noin sata.

Suomessa metsästys oli pitkään sekä vallan performanssi että miehuuden osoitus. Vain aatelisilla oli lupa metsästää suurriistaa, talonpojat hoitivat jahtiapulaisen tehtäviä. Samalla metsästys toimi mieheksi kasvamisen riittinä.

Nyt Afrikan-metsästysretket kasvattavat Suomessa suosiotaan. Vuodessa suomalaisia metsästäjiä lähtee Afrikkaan noin sata. Tyypillisesti matkat suuntautuvat eteläiseen Afrikkaan, kuten Namibiaan, Etelä-Afrikkaan ja Zimbabween.

Aihe nousi Suomessa otsikoihin marraskuussa, kun neljä suomalaista jahtimatkalaista kuoli Zimbabwessa pienkoneonnettomuudessa. Lentoturmassa menehtyivät muun muassa kiinteistöhuoltoyhtiö Lassila&Tikanojan toimitusjohtaja Pekka Ojanpää ja metsäyhtiö UPM:n johtaja Heikki Vappula.

Metsästyssafarit onkin perinteisesti mielletty juuri johtajien ja varakkaiden liikemiesten puuhaksi, mutta metsästysmatkoja järjestävän Finnhuntingin toimitusjohtaja Erkki Vähäkallio tyrmää väitteen.

”Meidän kautta matkoille lähdetään kaikista yhteiskuntaluokista”, Vähäkallio sanoo.

Hänen mukaansa suomalainen metsästäjä ei lähde Afrikkaan trofeiden perässä. Leijonien ja norsujen sijaan suosittuja metsästyskohteita ovat antiloopit ja pahkasiat. Halvimmillaan antiloopin saa kaataa muutamalla satasella.

Kun lasketaan yhteen lennot, kuljetukset, majoitus, paikalliset oppaat, metsästysluvat, kaatomaksut ja mahdollisten trofeiden valmistus, nousee matkan kokonaishinta vähintään 5 000 euroon, enimmillään useisiin kymmeniin tuhansiin.

Kaatokuva on sekin tärkeä matkamuisto.

Kaatokuva on sekin tärkeä matkamuisto. © Barcoft Media / Getty Images

Mikä saa ihmisen suuntaamaan kiväärin kanssa Afrikkaan?

”Metsästysmatkalla luontodokumentti muuttuu todellisuudeksi. Siellä ollaan täysin luonnon keskellä, syvällä savannin perukoilla, ja vastaan voi tulla mitä tahansa lentohämähäkistä mustamambaan”, kertoo metsästäjä Jussi Soikkanen.

Aihe on Soikkaselle tuttu. Hän toimi yli 20 vuotta Metsästys ja Kalastus -aikakauslehden päätoimittajana. Afrikan-metsästysmatkoilla Soikkanen on käynyt elämänsä aikana lähes kaksikymmentä kertaa.

Soikkasen mukaan metsästyksen ydintä on se, että metsästäjä oppii jahtaamansa eläimen käytöksestä ja onnistuu lopulta toimimaan saalistaan ovelammin.

”Kun on metsästänyt tarpeeksi kauan hirviä, Afrikka tarjoaa uusia lajeja ja lisää opeteltavaa.”

Kalleimmilla matkoilla savannille suunnataan kahden, enintään neljän retkeläisen ryhmissä. Metsästysalueelle ajetaan autoilla tai pienkoneilla, ja telttaleiri kulkee mukana retken edetessä syvemmälle erämaahan.

”Se on kuin luksushotelli telttojen muodossa. Siellä on kokkeja ja siivoojia ja jokaista retkeläistä kohden yksi ammattimetsästäjä. Ja samaan aikaan jossain kaukana mörisee leijona haaskansa luona.”

Suomalaisten suosimat antilooppisafarit kestävät tyypillisesti viidestä kuuteen päivää, mutta norsujen, leopardien ja leijonien päitä havittelevat metsästäjät viettävät retkillä kaksikin viikkoa. Eläimiä ammutaan yhden retken aikana muutama. Silkkaa räiskintää jahtimatka ei siis ole.

Osa retkistä suuntautuu Soikkasen mukaan niin sanotuille kalalammikoille, joissa esimerkiksi antilooppeja vilistää aidatulla alueella, ja aitauksen tyhjentyessä se täytetään uusilla eläimillä. Jos haluaa metsästää täysin villiä riistaa, nousee matkan hinta viisinumeroiseksi.

”Silloin vaaditaan henkilökohtaisempaa opastusta, joten hintakin on kovempi. Ilman oppaita turistit tulisivat syödyksi.”

Afrikassa metsästäminen on riskilaji. Kaksi Soikkasen tuttavaa menehtyi Afrikassa auto-onnettomuudessa, yksi loukkaantui kohtaamisessa villieläinten kanssa. Zimbabwen pienkoneturman kaltaiset onnettomuudet eivät ole metsästysmatkoilla poikkeuksellisia.

 

Vaikka metsästysretki on parhaimmillaan Avaraa luontoa tositoimissa, saattavat etenkin trofeemetsästäjät olla luonnosta erkaantuneita.

Afrikkaan tullaan niin Amerikasta kuin Keski-Euroopasta hakemaan suurimpia sarvia ja näyttävämpiä kalloja. Varsinaisen metsästämisen hoitaa ammattilainen, turisti painaa vain liipaisinta.

Itävaltalainen Ulrich Seidl lähti muutama vuosi sitten dokumenttimatkalle Namibiaan selvittääkseen, mikä metsästyssafareissa viehättää. Hän huomasi, että metsästäjien käyttämä kieli loi etäisyyttä villieläimen ja sen ampumisen välille.

Kuolemaa kuvailtiin ”vapahduksena” ja eläimistä puhuttiin ”kohteina”.

Verta ei mainittu, vaan sen sijaan puhuttiin hiestä. Ennen kuin metsästäjä siirtyy poseeraamaan tappamansa eläimen vierelle, sen veri pyyhitään pois.

Dokumentaristin haastattelema nuori itävaltalainen vertasi ampumisen jälkeistä tunnetta orgasmiin.

”Olen aivan kuin kuiviin vuodatettu. Polveni ja käteni tärisevät. Pystyn hädin tuskin pitelemään kivääriäni.”

 

Suosituin trofee-eläin on leijona. Afrikassa leijonia elää arvioiden mukaan 20 000, kun sata vuotta sitten niitä oli vielä miljoona. Afrikannorsujen määrä on laskenut kymmenessä vuodessa yli sadalla tuhannella ja sarvikuonolajeista yli puolet on määritelty uhanalaisiksi.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana trofeita kuljetettiin maasta toiseen noin 1,7 miljoonaa kappaletta, ja niistä 200 000 kuului uhanalaisille lajeille.

Dokumentaristi Seidlin haastattelemat metsästäjät oikeuttivat uhanalaisten eläinten ampumista riistanhoidolla ja rahalla. Eläimet olivat jo vanhoja tai häiritsivät lauman toimintaa.

”Näin tänään satoja norsuja. Aivan liian monta. Sinun täytyy nähdä itse tajutaksesi sen. Kaliforniassa he sanovat, että nämä eläimet ovat uhanalaisia”, totesi metsästyssafarille osallistunut yhdysvaltalaismies.

Saksalaisen turistin mukaan metsästysturismi on tärkeä elinkeino paikallisille.

”Metsästäjä kuluttaa enemmän rahaa kahdessa viikossa kuin tavallinen turisti kahdessa kuukaudessa.”

Valkopääantilooppi on yksi trofeemetsästäjien suosimista saaliseläimistä.

Valkopääantilooppi on yksi trofeemetsästäjien suosimista saaliseläimistä. © Johan Markusson / Bildhuset / Lehtikuva

Metsästäjät eivät ole näkemystensä kanssa yksin. Myös asiantuntijat ovat todenneet, että kontrolloitu metsästys on uhanalaisille lajeille hyödyksi: jos trofeemetsästys olisi kielletty, Afrikassa ei olisi enää ollenkaan leijonia.

Helsingin yliopiston suojelubiologi Enrico Di Minin allekirjoittaa väitteen. Di Minin on tutkinut salametsästystä, laitonta villieläinkauppaa ja keinoja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Di Mininin mukaan trofeemetsästystä suurempia uhkia ovat elinympäristöjen tuhoutuminen ja salametsästys. Tarkoin säädelty laillinen metsästys voi sen sijaan vähentää kumpaakin.

Ilman metsästyksestä saatavia tuloja paikallisilla ei olisi varaa suojella elinympäristöjään. Jos turistit eivät maksaisi kymmeniä tuhansia uhanalaisten eläinten ampumisesta, niiden elinympäristöt valjastettaisiin sokerin ja eukalyptuksen viljelyyn, karjankasvatukseen ja hiilikaivoksiksi.

Lisäksi jahtimatkat vähentävät salametsästystä, sillä metsästysturismiin käytetyt alueet ovat tarkoin vartioituja: moni salametsästäjä on joutunut elinkeinoaan suojelevan maanomistajien ampumaksi.

”Jos kaikki Afrikan maat kieltäisivät trofeemetsästyksen, uhanalaisten eläinten kannalta seuraukset olisivat karmaisevia”, Di Minin arvioi.

Tunnetuin esimerkki löytyy Keniasta. Maa kielsi trofeemetsästyksen vuonna 1977, ja sen jälkeen alueella elävien norsujen määrä on vähentynyt yli puolella. Tutkijoiden arvion mukaan lajikato oli seurausta siitä, ettei maanomistajilla ollut enää taloudellista intressiä suojella maillaan liikkuvia eläimiä.

Botswana kielsi trofeemetsästyksen neljä vuotta sitten, ja Di Mininin mukaan norsujen ja sarvikuonojen salametsästys on sen jälkeen lisääntynyt. Paikalliset ovat valittaneet viljelymaita tallovista norsuista ja karjaa kaatavista leijonista.

 

Jotta trofeemetsästys auttaisi uhanalaisten lajien säilymisessä ja elinympäristöjen suojelussa, sen täytyy olla tiukasti valvottua.

Suomen Metsästäjäliiton toiminnanjohtajan Heli Siitarin mukaan hyvin organisoidut yritykset huolehtivat, ettei eläimiä metsästetä liikaa. Metsästysmatkat perustuvat kiintiöihin, joissa huomioidaan eläinten määrä, lisääntymistiheys, sukupuoli, ikä ja asuinalue.

Kaatolupia myönnetään lauman vanhoille jäsenille ja niin sanotuille ongelmaeläimille, jotka ovat hyökänneet paikallisten kimppuun. Jos yritys toimii epäeettisesti, se karsiutuu pelistä pois.

Parhaimmillaan säädelty trofeemetsästys on auttanut sukupuuton partaalle ajautuneita lajeja palaamaan elävien kirjoihin.

Luonnonsuojelujärjestöjen mukaan Namibiassa elävien pensassarvikuonojen määrä laski 1990-luvulla alle sataan yksilöön, ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin niiden määrä on noussut lähes sadalla prosentilla. Tällä hetkellä Namibiassa asuu noin 2 000 pensassarvikuonoa, koko Afrikassa hieman yli 5 000.

WWF:n kansainvälisen kehityksen ohjelmapäällikön Anne Tarvaisen mukaan metsästyskiintiöitä on vaikeaa laatia, sillä Afrikan lajikannoista ei ole saatavilla tarpeeksi tarkkaa tietoa.

Vain Etelä-Afrikalla on varaa tehdä luotettavaa lajilaskentaa esimerkiksi ilmasta käsin. Muualla Afrikassa kanta-arvioiden saaminen on lähes mahdotonta: resursseja ei ole eivätkä hallinnot toimita tietojaan läpinäkyvästi.

Valvonta on paikallisten viranomaisten vastuulla, mutta mitään virallisia säännöksiä ja sertifikaatteja ei metsästyksen vastuullisuudesta ole olemassa. Korruptio ja heikko hallinto mahdollistavat kestämätöntä metsästystä, salametsästystä ja villieläinkauppaa.

”Luonnonsuojelujärjestöt kouluttavat paikallisia viranomaisia kaatolupien säätelyssä ja varojen käytössä, mutta metsästyslupaprosesseihin tai tulojen ohjaukseen ei voi edelleenkään luottaa sataprosenttisesti”, Tarvainen sanoo.

 

Metsästys on Afrikalle rahasampo. Laskelmista riippuen metsästysturismin uskotaan tuovan sen salliviin maihin yli 200 miljoonaa dollaria vuosittain. Rahaa virtaa niin metsästyslupien, verojen kuin kiintiömaksujen muodossa.

”Metsästys on Afrikalle valokuvausturismia tuottoisampaa”, sanoo Metsästäjäliiton Siitari. ”Vain murto-osa metsästysmaista soveltuu kuvausturistien käyttöön.”

Timbavatin kansallispuiston laskelmien mukaan 24 000 valokuvausturistia toi alle kolmanneksen tuloista niihin 46 metsästäjään verrattuna, jotka vierailivat puistossa samalla ajanjaksolla.

Sekä Metsästäjäliiton Siitari että Finnhuntingin Vähäkallio sanovat, että metsästyksestä saatavilla tulot käytetään luonnon suojelemiseksi ja paikallisten elinkeinoksi. Afrikassa metsästysteollisuus pitää hallussaan yli 800 000 neliökilometriä maata, josta viidesosa on suojeltu luonnonpuistoiksi.

Siitarin mukaan metsästysturismi tarkoittaa paikallisille yhteisölle parempaa koulutusta, työpaikkoja ja liike-elämän vilkastumista. Kaadetun trofee-eläimen nahka ja liha jätetään myös paikallisten hyödynnettäväksi.

Di Mininin mukaan ei voida tietää varmaksi, kuinka suuri osa metsästystuloista käytetään luonnonsuojeluun tai ylipäätään päätyy paikallisten käsiin. Trofeemetsästyksen sallivia maita on Afrikassa 23, ja niistä suurin osa ei raportoi rahavirroistaan avoimesti.

Oikeastaan avointa tietoa on saatavilla vain kahdesta maasta, Etelä-Afrikasta ja Namibiasta. Etelä-Afrikassa trofeemetsästys on kasvattanut bruttokansantuotetta, mutta suurin osa tuotoista päätyy yksityisten maanomistajien käsiin.

Namibia on ainoa maa, jossa metsästys on todistetusti auttanut paikallista väkeä ja suojellut luontoa: viimeisten 20 vuoden aikana suojeltujen maaosuuksien määrä on siellä tuplaantunut.

Moni tutkimus osoittaa, että metsästysturismin taloudellinen vaikutus Afrikassa on liioiteltua.

Jopa kansainvälinen metsästysjärjestö CIC on myöntänyt, että tuottavuudestaan huolimatta trofeemetsästys ei paranna paikallisten taloudellista asemaa. Järjestön raportin mukaan vain kolme prosenttia trofeemetsästyksen tuotoista päätyy paikallisille yhteisöille, loput ulkomaisille matkanjärjestäjille ja korruptoituneille viranomaisille.

 

Uhanalaisten lajien suojelua vaikeuttaa Di Mininin mukaan polarisoitunut keskustelu.

Osa luonnonsuojelujärjestöistä painostaa Afrikan maita kieltämään trofeemetsästyksen kokonaan: eläinten ampuminen mielletään eettisesti vääräksi, vaikka se pelastaisi lajeja sukupuutolta. Tämän johdosta moni maa onkin kieltänyt kuljettamasta trofeita Afrikasta.

Metsästäjät puolestaan liioittelevat harrastuksensa hyötyjä.

Di Mininin mukaan nyt tarvitaan lisää tutkimusta etenkin metsästyksen rahavirroista: minne tuotot virtaavat ja kuka niistä hyötyy?

Parhaillaan on käynnissä myös sosiaalisen median tutkimusprojekti, jolla Di Minin tutkimusryhmineen selvittää, miksi aiheen ympärillä käytävä keskustelu on niin jakautunutta ja kiivasta.

”Tutkijana on vaikeaa toimia mustavalkoisessa ympäristössä, jossa metsästys nähdään vain hyvänä tai pahana asiana. Meillä on kuitenkin todisteita siitä, että metsästys voi olla molempia.”

Suomen Kuvalehti ja Metsästys ja Kalastus ovat molemmat Otavamedian lehtiä.

Sisältö