Vesikansa: Persujen gallup-suosiossa kiteytyy ajan henki

Profiilikuva
Perussuomalaiset
Teksti
Jarkko Vesikansa
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pääkaupungin hiihtoladuilla on tungosta. Laduilla lykitään kuin kansanhiihdoissa ennen vanhaan. Oi tätä vanhanajan talvea, nietosten keskellä hihkutaan. Enää maastohiihtäjien ei tarvitse häpeillä kuten 1980-luvulla, jolloin väki kirmasi laskettelemaan.

Perinteiset jutut ovat muutenkin muodissa. Ruokapöytään kaivataan perinteisiä makuja, aitoa voita ostetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Innokkaimmat ekoilijat ovat kaivaneet esiin sota-ajan niksioppaita.

Kun tapaa vanhoja opiskelukavereita, moni haikailee työarkeen enemmän “perustekemistä” projektihötkyilyn sijaan. Voisipa tehdä kunnon mainontaa eikä sirpaleisia monikanavaratkaisuja, tuskaili yksi.

Paluu perusasioihin näkyy myös politiikassa. Perussuomalaisten huimassa gallup-suosiossa kiteytyy ajan henki.

Perussuomalaisten huimasti kasvaneelle kannatukselle on kehitelty erilaisia selityksiä.

Maahanmuuttajavastaisuus, poliitikkovihamielisyys, Timo Soini, eriarvoistuminen, EU, mediailmasto, protestimieli. Kaikki nämä ovat kääntäneet ihmisiä persujen taakse.

Perimmäisenä syynä nosteeseen on kuitenkin kilpailevien puolueiden epäonnistuminen. Samankaltaistuessaan ne ovat jättäneet poliittiselle kentälle aukkoja, joihin iskemällä perussuomalaiset ovat tehneet läpimurron.

Kansalaiset ovat kyllästyneet kolmen suuren valtapeliin. Näin on kehkeytynyt käsitys, että perussuomalaisten voitto on parasta mitä vaaleissa voi tapahtua. Perussuomalaiset mielletään varsin laajasti – kielteisistä piirteistään huolimatta – tervehdyttävänä ilmiönä. Heidän myötään mätäpaiseiden toivotaan puhkeavan ja politiikan versovan uusiksi. Sitten populistit voivat poistua näyttömältä, juonta jatketaan.

Perussuomalaisten nousu saattaa olla väliaikainen ilmiö. Paljon riippuu siitä, pystyvätkö muut puolueet luomaan uudelleen yhteyden suomalaisiin.

Kaiken takana ovat arvot. Veikko Vennamon Smp voitti 1970 vaalit löytämällä unohdetun kansan. Nyt Suomi on pullollaan unohdettujen arvojen edustajia, jotka kokevat jäävänsä arvoineen huutolaispojiksi tasavallan päätöksenteossa. Konservatiivit, kristilliset, agraariset, suomalaiskansalliset, kosmopoliitit, sosialistiset ja yrittäjähenkiset murisevat tyytymättöminä.

He soimaavat vallalla olevaa laveaa, vihertävää liberalismia, joka kääntyy helposti naiviksi vastuuttomuudeksi.

Kolme suurta puoluetta ovat osin samoja, osin eri kannattajia kosiskelevia politiikan myyntiliikkeitä. Kun tuote on samankaltainen, brändimielikuva ratkaisee.

Tuoreessa Kanava-lehdessä julkaistiin keskustan, kokoomuksen ja Sdp:n puheenjohtajien aatekirjoitukset, jotka maistuivat kovin samanlaisilta, vaikka painotuseroja löytyi. Kaikki kolme vannoivat vapauden ja tasa-arvon nimiin. Heikoimmin puoluejohtajat onnistuivat aatteellisessa sillanrakennuksessa puolueidensa juuristoon.

Vanhoilla puolueilla on omintakeinen arvopohja, joka kannattaisi kääntää vahvuudeksi. Tukevana takuuna on suomalaisuus, jonka vain perussuomalaiset ovat kaapanneet keppihevosekseen. Keskusta on ravistautunut irti maaseutuhenkisestä suomalaisuudesta, Sdp on hylännyt teollisuus-Suomen löytämättä uutta.

Vasemmistoliitto kokee suomalaisten kommunismin lyijynraskaana painolastina ja nuorekas kokoomus karttelee suomalaista konservatismia. Vanhasta voisi tuunata uutta, politiikassakin.

Jos vain perussuomalaiset edustavat jatkossakin vaihtoehtoa nykymenolle, puoluekenttä voi mullistua pysyvästi. Nykymeno muuttuisi jo siten, että puolueet ja poliitikot iskisivät perusarvot ja taloudelliset tosiasiat rehellisesti pöytään. Näin he osoittaisivat olevansa yhä isänmaan asialla, toisin kuin kansalaiset vahvasti epäilevät. Vanhan ajan valtioviisaudelle ja arvopuheelle olisi kysyntää. Vielä on aikaa.

Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.