Matti Vanhanen: Libyan kriisi kuuluu myös Suomelle

Profiilikuva
Teksti
Matti Vanhanen
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
symbolikuva yk:n tunnuksesta

Talvisodan sytyttyä Ruotsissa julkaistiin kirjanen Finlands sak är vår, Suomen asia on meidän asiamme. Lauseen keksi – näin kerrotaan – Ruotsin silloinen ulkoministeri. Kyseessä oli kampanja, jolla etsittiin tukea Suomen käymään sotaan. Loppu onkin historiaa. Ruotsalaisten vapaaehtoisten määrä sodassamme oli merkittävä ja lisäksi saimme muuta apua ja tukea.

Nyt on ajankohtaista kysyä, onko libyalaisten asia myös meidän asiamme. Vastaus on valinta kahden vaihtoehdon välillä. Sallimmeko, että silmiemme edessä yhden maan hallitus käyttää asevoimaa oman maansa kansalaisia vastaan? Vai määrittelemmekö tilanteen vanhan puolueettomuuskäsityksen mukaisesti vieraan maan sisäiseksi asiaksi, joka ei meille kuulu?

Srebrenicassa, kotipihallamme Euroopassa, joukkomurhattiin heinäkuussa 1995 noin 8 100 miestä ja poikaa. Heidän avunhuutoaan ei kukaan kuullut. Tapahtuneesta on vain 16 vuotta. On toisteltu, että vastaava ei saa toistua. Kansainvälinen yhteisö ei voi jättää tällaisia asioita maiden sisäisiksi asioiksi. Luotiin kykyä reagoida nopeasti – nyt tätä kykyä testataan.

YK:n turvallisuusneuvosto teki 17. maaliskuuta päätöksen resoluutiosta, jolla jäsenmaille annetaan mandaatti toimia Libyan ilmatilassa. Päätöslauselma antaa oikeuden käyttää kaikkia tarvittavia keinoja siviilien puolustamiseksi. Vain miehitys suljetaan keinojen ulkopuolelle.

Asialla oli kiire. YK ei ehtinyt tai pystynyt organisoimaan omaa operaatiotaan. Liioin tehtävään ei pyydetty Natoa. Vaan mandaatti oli tarkoitettu kaikille.

Päätös koskee myös meitä. Emme ole lauselman ulkopuolella. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (UTVA) teki 18. maaliskuuta asiaa koskevan päätöksen yhdessä tasavallan presidentin kanssa. UTVA asettui tukemaan päätöslauselmaa mutta ei ottanut kantaa Suomen mahdolliseen osallistumiseen.

On hyvä, että presidentti Tarja Halonen ei haastattelulausunnossaan sulkenut pois Suomen osallistumista. Sen sijaan hän viisaasti painotti, että meillä ei tarvitse olla etunojaa osallistumiseen. Tämän jälkeen on ilmoitettu, että emme ole osallistumassa ja perusteltu, että meille ei ole esitetty pyyntöä. EU:ssa olemme lisäksi hyväksyneet taloudelliset pakotteet.
Keneltä pyynnön pitäisi tulla?

Mielestäni libyalaiset kaduilla pyytävät. He pelkäävät joukkomurhaa.

YK ei antanut velvollisuutta kenenkään nimenomaisesti toteutettavaksi. Ranska otti kaikkien puolesta aloitteen ja lopulta Natosta tuli toteuttaja.

Velvollisuus koskee kuitenkin kaikkia, joille ihmishengillä on merkitystä. Onko esimerkiksi Ranskalla velvollisuus pyytää meitä? Pyysimmekö me Ranskaa toimimaan puolestamme? Entä, jos kysyisimme itse, voimmeko tehdä jotain ja auttaa niillä keinoilla, joita meillä on?

Jos Suomi ei halua osallistua, on parempi sanoa se suoraan ja perustella eikä viitata puuttuvaan pyyntöön.

Jos muut olisivat jääneet odottamaan pyyntöä, olisi Muammar Gaddafi jo murskaamassa oppositiota. Kyseessä on YK:n luvalla operaatio niille, jotka haluavat estää Gaddafin hyökkäykset kansalaisiaan vastaan.

Tarvitaan analyyttisempia perusteluja, joissa vastataan olennaisiin kysymyksiin.

Miksei YK:n päätöslauselmaa oteta vakavasti? Olemmeko YK:n täysivaltainen ja täysivelvollinen jäsen? Miksi merirosvot ja Afganistan, mutta ei Libyaa? Miksi Britannialla, Ranskalla ja USA:lla on meitä suurempi moraalinen velvollisuus kaikkein vaikeimmissa asioissa?

Ratkaisevat hetket on ehkä jo menetetty. Operaatio on värittynyt liikaa “lännen operaatioksi”, koska suurin osa jättäytyi operaation ulkopuolelle sen alussa. Juuri nyt kaikkien olisi pitänyt lähteä mukaan ja osoittaa, että kyseessä on koko maailman yhteinen operaatio. On olemassa riski, että osa islamilaista maailmaa tulkitsee tämän muutaman vanhan läntisen suurvallan “ristiretkeksi”.

Lopputulos olisi Irakin ja Afganistanin kaltainen sisäinen konflikti.

Eikö Libyan asia näin ollen olekaan meidän asiamme?

YK:n peruskirjan luvun VII artiklan 43 kohta 1 muistuttaa peruskirjan tarvittaessa erittäin voimakkaasta velvoittavuudesta:

1. Osallistuakseen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen sitoutuvat kaikki Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenet asettamaan turvallisuusneuvoston käytettäväksi sen kehotuksesta ja erityisen sopimuksen tai erityisten sopimusten mukaisesti asevoimia, apua ja helpotuksia, kauttakulkuoikeus niihin luettuna, jotka ovat tarpeen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

YK ei nyt kehottanut vaan hyväksyi voimatoimet.

Nyt monet maat, Britannia ja Ranska etunenässä, ovat ottamassa puolestamme päävastuun siviilien suojelemisesta. Vanha siirtomaahistoria ei kanna velvollisuutta näin pitkälle. Jokainen maa on yrittänyt saada osansa Libyan öljytuloista. Tehdyt asekaupat saattavat nostaa joidenkin moraalista velvollisuutta toisia korkeammalle. Nekään eivät silti saa tehdä suurta eroa YK:n jäsenvaltioiden välille.

Aiheesta olisi hyvä puhua myös vaalien alla. Ylen vaalitentissä yksi kysymys koski osallistumistamme, mutta se osoitettiin vain Paavo Arhinmäelle (vas). Vaikuttaa siltä, että vaalien alla ja ilmapiirin takia ei ole suosittua puhua muiden auttamisesta. Muunlaisiakin tapoja on. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ei tunnu kantavan murhetta suosionsa kasvattamisesta. Hänen mielestään tärkeintä on Misratan ihmisten kokema uhka.

Vastaus Libyan kaltaiseen kriisiin ei voi olla, että suomalaisten on parempi osallistua vain perinteiseen rauhanturvaamiseen. Tällaisessa poikkeuksellisessa asiassa YK:n peruskirjan hengen pitää viime kädessä ohjata päätöksentekoamme.

Jokaisen puolueen pitäisikin ilmaista ennen vaaleja valmiutensa viime kädessä hyväksyä peruskirjasta meille mahdollisesti syntyvät velvoitteet. Lopputulos saattaa olla, että tällä kertaa Suomen ei ole mielekästä lähettää apuamme Pohjois-Afrikkaan.

Tästä huolimatta olisi tärkeää sanoa ääneen, että olemme siihen tarvittaessa valmiita. Sanoa, että kun kyse on ihmishengistä, myös me olemme mukana.

Kuvitus Outi Kainiemi.

Aiheesta lisää: Lue kaikki jutut arabimaiden kuohunnasta.