Kari Raivio: Yliopistolain vastustajilta puuttuu tietoa tai ymmärrystä

Profiilikuva
Matti Vanhanen
Teksti
Kari Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Keskustelu uudesta yliopistolaista on ollut sekavaa. Matti Vanhasen (kesk) hallitus perustelee esitystään tarpeella lisätä yliopistojen autonomiaa, jonka takia ne on tarkoitus muuttaa tilivirastoista itsenäisiksi oikeushenkilöiksi. Kun vielä rahoitus halutaan lailla turvata, niin yliopistojen johto ja niiden demokraattisesti valitut hallitukset ovat kannattaneet esitystä.

Viime hetkien kapinaliike uudistusta vastaan uskoo autonomian päinvastoin kapenevan, kun ulkopuolinen rahoitus uhkaa tutkimuksen ja opetuksen vapautta ja yliopistot pannaan palvelemaan yritysmaailman intressejä. Tästä syystä vastustetaan myös ulkopuolisten jäsenten lisäämistä yliopistojen hallituksissa.

Pelko yliopistojen antautumisesta yksityisen rahan käskyläisiksi perustuu joko tiedon tai ymmärryksen puutteeseen, joihin kumpaankaan ei soisi akateemisen yhteisön syyllistyvän.

Kokemukset Yhdysvalloista jo ennen nykyistä talouslamaa osoittavat, että yritykset eivät enää ole merkittäviä lahjoittajia, eikä niillä ole kovin suurta kiinnostusta tilaustutkimukseen ja sitä kautta tutkimuksen ohjailuun. Eniten yritysrahoitusta saava yliopisto, Massachusetts Institute of Technology (MIT) kattaa noin 15 prosenttia budjetistaan näistä lähteistä, Stanford alle viisi prosenttia. Euroopan kärjestä Cambridge ja Zürichin teknillinen yliopisto (EIT) rahoittavat noin 10 prosenttia menoistaan yritysrahalla, muut paljon vähemmän.

Kuinka Suomen yliopistot olisivat kiinnostavampia kohteita yksityiselle rahalle kuin nämä maailman johtavat tiedeyliopistot? Ei tällaisilla panoksilla norsunluutorneja vallata. Yhtä turhaa on kuvitella, että yliopistot tienaisivat kaupallistamalla tutkimuksensa löydöksiä. Tätä ovat USA:n huippuyliopistot yrittäneet yli 30 vuotta, mutta menoista keskimäärin vain kolme prosenttia katetaan patentti- ja lisenssituloilla tai uusyritystoiminnalla.

Uhka tieteen vapaudelle ja humanistis-yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle on kuitenkin olemassa, mutta ei suinkaan yritysmaailman vaan valtiovallan taholta. Oma hallituksemme julistaa ohjelmassaan, että “Suomen talouden kasvu ja kilpailukyky perustuvat jatkossakin ennen kaikkea osaamiseen ja uuden teknologian hyödyntämiseen. Siksi tutkimus- ja kehittämistoiminnan kasvun jatkuminen on välttämätöntä”. Samaan uskovat muut kehittyneet OECD-maat ja Euroopan unioni.

Kun tiedosta on luonnonvarojen ja pääomien asemesta tullut tärkein tuotannontekijä, niin tietoa luovat ja välittävät yliopistot halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita. Tämän ilmaisi selvästi Raimo Sailaksen työryhmä, jonka mukaan huippuyliopiston, sittemmin Aalto-yliopiston, “kansallisena erityistehtävänä on korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen kautta tukea Suomen menestymistä kansainvälisessä taloudessa”.

Entä jos joskus tulevaisuudessa valtiovalta haluaa saada vielä enemmän hyötyä yliopistoista? Tulosohjauksen virittäminen hyötynäkökohdat huomioon ottaen? Koulutuksen painottaminen elinkeinoelämän senhetkisten tarpeiden mukaan? Innovaatiomantran hokeminen? Rahaa soveltavalle (Tekes) perustutkimuksen (Suomen Akatemia) asemesta? Kuinka silloin akateemisen yhteisön tärkeänä pitämät perustutkimus ja eri tieteenalojen tasapaino voidaan turvata?

Ei kai mitenkään muuten kuin yliopistojen omilla ratkaisuilla. Niiden selkärankana on perustuslain turvaama autonomia sekä tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Kuka kumma sellaisessa tilanteessa haluaisi pysyä tilivirastona? Nykyisen protestiliikkeen tulisi ajatella nenäänsä pitemmälle, kääntää kelkkansa ja ryhtyä kiivaasti kannattamaan uutta yliopistolakia!

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston emerituskansleri.