Mitä on hyvä elämä - SK:n lukijat kertovat
Suomen Kuvalehden Hyvä elämä -kirjoituskeräykseen osallistui 102 lukijaa. Kirjoituksista koottu artikkeli julkaistiin SK:ssa 29/2009. Suomenkuvalehti.fi julkaisee kuusi valikoitua kirjoitusta kokonaisuudessaan.
Katso myös, mikä kuva voitti Hyvä elämä -kuvakilpailun.
————————————————–
Hyvä elämä
Raimo Kähkönen, Kuopio
Olin lapsena ja nuorena melko ahdistunut, jännittynyt olen ollut koko ikäni. Minun on aina ollut vaikea luoda ihmissuhteita ja ystävyyksiä. Masennuskin iskee helposti. Olen kehittänyt useita kroonisia fyysisiä sairauksia. Työurani on ollut katkonainen, olen ollut monenlaisissa tehtävissä ja usein työttömänä. Siitä johtuen eläkkeeni on melko pieni, kuulun hyvin pienituloisiin. Onko tämä ollut, onko tämä nyt hyvä elämä?
Katsotaanpa vähän toisesta näkökulmasta. Vanhempani eivät käyttäneet alkoholia eivätkä olleet väkivaltaisia. He eivät piinanneet lapsiaan ääriuskonnollisella tai tiukalla poliittisella katsomuksella, eivät olleet fanaattisia, vain säästäväisiä. He mahdollistivat koulunkäyntini.
Minulla on huumorintajua ja itseironiaa. Minulla on jonkinlainen järki ja taju elämästä. Osaan ja uskallan olla kriittinen, myös itsekriittinen, mutta kohtuullisesti. Olen uskaltanut itsenäistyä, jo 17-vuotiaana muutin toiselle puolen Suomea ammattikouluun. Minulla on jonkinlainen terveys, eikä kroonisia kipuja, vaikka jäinkin työkyvyttömyyseläkkeelle, ja kohtuullisen realistinen ote arkipäivästä. Olen taiteen ystävä, kuuntelen musiikkia, seuraan tiedettä, ja ennen kaikkea, minussa löytyy luovuutta, vaikka ei taiteilijaksi asti. Olen saavuttanut joitakin henkilökohtaisia etappeja ja löytänyt mielekkään harrastuksen. Minulla on hyvä, lämmin asunto, vaikka vuokra nieleekin ison osan tuloista.
Viina ei ole koskaan ollut ongelmani, tupakka ei tarttunut minuun, enkä ole ollut kiihkouskovainen, vaikka nuorena kuuluinkin herätyskristillisiin piireihin. Sen jälkeen olen uskaltanut ottaa niihin etäisyyttä ja luoda oman teologian, ihmisyyden ja sairauden teologian.
Tällaisen elämän olen saanut aikaan, eikä tämä ole ollut eikä ole huono elämä. Tämä on sen verran hyvä elämä, että olen ollut edellä mainituista asioista kiitollinen, vaikka ne on palautettava mieleen, kun masennus puskee päälle.
Hyvä elämä ei tule odottamalla sitä, sen eteen on tehtävä työtä: katsottava myönteisiä asioita elämässä, omassa henkilökohtaisessa historiassa ja yhteiskunnassa. Hyvinvointini on myös riippuvainen riittävästä nukkumisesta ja liikunnan määrästä. Ja vielä: onneksi olen oppinut levollisen toimettomuuden.
Yhteiskunta ja ympäristö antavat mahdollisuuden hyvään elämään, mutta myös rajoittavat sitä jossain määrin. Mutta yhä selvemmin tajuan: avaimet hyvään elämään ovat minun itseni käsissä, omissa asenteissani. Siksi minäkin olen oman onneni seppä.
————————————————–
Minulla hyvä elämä?
Seppo Numminen, Rauma
Sitä jokainen kaipaa ja tavoittelee. Elää jutkuttaa päivästä toiseen huomaamatta eletyn elämänsä sisältöä. Joku muistaa hymyillä joka päivä, toinen näkee katukuvassa vain koiranpaskat sun muut elämän varjoisan puolen asiat. Kokee tyydytystä saadessaan kirjoittaa paikallislehden tekstaripalstalle närästyksensä julki. Mukavaa sitten päivän mittaan lukaista yhä uudelleen suu hienossa hymyssä – siinä se nyt lukee parantamassa pientä maailmaani.
Oman perheeni elämä oli sellaista huomaamatta elettyä lasten ollessa pieniä. Päivästä päivään mentiin, toisinaan myötäisessä, toisinaan vastaisessa puhurissa. Kunnes nuorimmaisemme näkö alkoi viisivuotiaana hiipua.
Oman lapsen sairaus osasi lyödä lujasti henkistä minää kasvoille. Seurasi voimattomuutta tosiasioitten edessä, itkua sekä huolta huomisesta. Huoli ja suru lapsen etenevän sairauden
mukanaan tuomista luopumisista. Näin jälkikäteen osaan tunnustaa jo senkin vivahteen surussa, että surin samalla omaa kohtaloani, kuin olisin itse menettänyt oman elämäni jonnekin. Omaa surua vain ei ollut lupa tunnustaa.
Murehtimisesta toipuminen alkoi ajatuksella, että nyt lapselle on näytettävä kaikki, mitä maailmasta löytyy. Pientä poikaa kuljetettiin konserteissa ja tapahtumissa, joihin tämä luultavasti ei olisi keksinyt itse haluta.
Sairaus oli etenevää lajia, ja se verotti nuoren ihmisen ruumista ja elämää sisältä käsin hiljalleen. Ensin meni näkö, seuraavaksi puhuminen muuttui soperrukseksi, josta ei millään ilveellä tahtonut saada selkoa. Onneksi sinnikkään lapsen yritys oli kova, yleensä viesti lopulta tavoitti kuulijan.
Seuraava vaihe oli epilepsian puhkeaminen. Siihen onnistuttiin saamaan tehokas lääkitys melko helposti. Lääkkeitten sopivuus rauhoitti, antoi luvan keskittyä tavallisiin arkiaskareisiin.
Teini-ikäisenä sairaus alkoi vaikuttaa kävelyyn, parkinsonismi eteni tuhoten aivoja.
Ai niin, otsikossa puhuin hyvästä elämästä. Poikkesinko aiheesta? Ehkä. Tänä päivänä olen ymmärtänyt, että ihmisen ja ehkä samalla koko hänen perheensä kokemukset, vastoinkäymiset ja selviytymiset auttavat löytämään arjen tapahtumien keskeltä runsaasti hyvää elämää. Onko se sitten sitä, että aika kultaa muistot? Olkoon vaikka mitä.
Lapsemme sairauden tultua perheelle tutuksi – koskaan sitä ei päästetty ystäväksi – aloimme tehdä niitä asioita, jotka koettiin mahdollisiksi ja joitten onnistuessa syntyi iloa ja hyvää mieltä yhdelle. Samalla onnistumisen ilo levisi ympärillä oleviin.
Oireiden edetessä pienen pojan kaveripiiri pieneni pienenemistään, lopulta jäljellä oli yksi ainoa. Se yksi oli sitäkin suurempi iloinen asia. Todellinen ystävä, joka soitti, ilmoitti tulevansa käymään. Vierailu tiesi aina vaihtelua arkisiin rutiineihin. Kuultiin uusia vitsejä, jos milloin tarvittiin isän apua viihdytyksessä, ajettiin ongelle, melottiin kanootilla saareen, jossa paistettiin nuotiolla makkaraa ja hassuteltiin.
Erään kerran oltiin kolmisin jäädä rahtilaivan alle, pahus miten hiljaa suuri laiva osaakaan hiipiä lähelle! Taisi olla samalla retkellä, kun sokko poikamme halusi sammuttaa nuotion heittämällä vettä hiilille ”luonnonmenetelmällä”. Aluksi sujui, kunnes ykskaks hutera kivi muljahti jalan alta, lorotus keskeytyi ja ”palomiehen” käsi vilahti nuotion hiiliin. Paluumatkalla melojia oli yksi vähemmän. Potilas liotti kärähtänyttä kättään meressä paluumatkan. Kotona uhri, tai sankari, kerskui arvillaan. Nolokin tapaus tuntuu aikanaan kunniamerkiltä, kun sen oikein muistelee.
Toisinaan vanhempien viihdytysaktiivisuus takkuili. Työpäivän jälkeen olisi väliin tuntunut mukavalta suoristua sohvalle nirvanaan. Sokealla nuorella tekemiset olivat vähissä ymmärrettävästikin, joten isälle jäi viihdytysupseerin vaativa rooli, olisi halunnut tai ei. Viihdytysvaatimusta tehostettiin sanallisesti: ”Hemmetin laiska äijä, saakelin torvi. Et koskaan tee mitään.” Monasti jouduin toteamaan, että ”no kun noin kauniisti osaat pyytää, niin eikös pistetä kala- ja melavehkeet autoon ja…”!
Lähteminen oli toisinaan nahkeaakin sitkeämpää. Mutta kun lopulta matkaan päästiin, oli rauhallista ja kaunista. Varsinkin loppukesällä, kun meri oli miellyttävän lämmin ja tyyni. Ilta-aurinko laski elokuussa jo melko aikaisin, aina kaunis iltarusko ulapan reunamilla. Paluumatkalla lähtemisen vaikeus oli jo unohtunut. Mieli ja ruumis oli saanut tarvitsemaansa. Elämässä vähälle jäänyt kaverikin tuntui olevan aina retkiin tyytyväinen. Sain tuntea tyytyväisyyttä jopa itseäni kohtaan, olinhan voittanut itseni mm. sohvalta nousemisessa.
Kalaa retkillä ei useinkaan tullut, mutta hyvää mieltä oli plakkarissa sitäkin enemmän. Lisäarvona molemmat melojat olivat saaneet huomaamattaan ruista ja papua hartiaseutuun. Ei se liikuntaharrastus pahaa tehnyt vyötärönympäryksellekään. Vammaisen lapsen ansiosta isäkin oli elämänsä kunnossa. Eikä yksin melonnan ansiosta, sillä talviajan harrastuksina oli punttisalikäyntejä ja säännöllisiä uimahallireissuja. Kunhan sain vanuutettua itseni sohvalta ylös.
Olen vakuuttunut, että itse kullekin enemmän tai vähemmän vammaiselle avautuu parempi ja terveempi elämä, kun jaksaa kiinnostua mielekkäästä liikkumisesta, sellaisesta mikä tuntuu kivalta. Ei tarvitse olla suorittaja, riittä että nykertää jotakin.
Nuoren elämään kuuluu oleellisesti myös koulunkäynti. Ekaluokalle mentiin suurin toivein, mieli avoinna. Sokeutuvalle lapselle koulu merkitsi ehkä enemmän kavereita ja sosiaalista elämää kuin läksyjä. Tuntui hienolta, että ympärillä oli lapsia, jotka suhtautuivat luontevasti ja uteliaasti erilaiseen luokkatoveriin.
Koulun käynti oli kivaa ”ajanvietettä”. Sairauden vaikuttaessa hiljalleen läksyjen oppiminen vain alkoi tuntua vaikealta. Eräänä iltana huomasimme pänttäävämme kotiläksyjä kahdessa vuorossa lapsen kanssa. otiläksyjen oppimisesta alkoi puuttua se kiva, sillä niistä oli tullut meille sellainen ”joukkuelaji”, joka alkoi häiritä koko perhettä. Muu elämä alkoi jäädä sivuun.
Uusi vaihe nimeltä apukoulu saatiin siunaamaan koko perheen elämää ja hyvinvointia. Saimme iltoihimme autuuden, sillä koulun vaihduttua mukautettua oppimista tarjoavaan ahjoon olivat kotiläksyt kiellettyjä vastedes. Elämän laatu nousi uudelle tasolle koko perheen iloksi. Iltaisin saimme harrastaa mitä ikinä lystäsimme. Miten mukavaa kaikki olikaan. Kulkemiset erilaisiin rientoihin sujuivat vaivattomasti pyörätuolilla, kunhan nuorukaisen ylpeys nöyrtyi siihen totuuteen, ettei kulkeminen enää muulla keinoin sujunut, vaikka miten olisi tahtoa omien jalkojen käyttöön ollut.
Huomasimme, etteivät koulujen oppitavoitteet olleetkaan koko maailman tärkein asia. Lapsestamme ei tulisi insi- tai muutakaan nööriä. Hänestä saattoi tulla onnellinen! Yhdessä oleminen ja tekeminen kasvattivat perheestämme yhteen hiileen puhaltavan joukkueen. Yhteiset vaikeudet ja niistä selviäminen loivat suht tyytyväisen perheen. Onnistuminen on iloinen asia.
Ei se elämä silti ilman ristiriitoja sujunut, sellaista ei kukaan voi yrittääkään filmata. Ongelmista päästiin ylitse ilman nykyajan ratkaisumallia, avioeroa. Paineet purkautuivat parhain päin, toisinaan nopeasti, joskus vähän hitaammalla mykkäkuurilla. Kerran keskellä kuumennutta tilannetta vaimoni vaati vastausta: ”No niin, kerro sitten, jos meillä on jotakin yhteistä tässä elämässä, että mitä se on?” ”No, on meillä ainakin tuota yhteistä talonlainaa parisataatuhatta. Onhan sekin jotakin.” Onnistuin antamaan yllättävän vastauksen, joka lisäksi oli koruton totuus, ja näin saatiin jälleen pirttiin linnarauha.
Moni voi ihmetellä vammaisperheen ja hyvän elämän kokonaisuutta. Niin se vain oli. Opimme elämään päivästä päivään arjen ongelmien kanssa, unohtamatta aikuistenkaan omia asioita ja harrastuksia. Erilaiset asiat ovat sovittavissa. Pitää olla vain yhteinen tahto ja päämäärä, päästä iloisena nukkumaan joka ilta.
Parisen vuotta sitten etenevä sairaus voitti ja vei tiensä päähän 27-vuotiaan poikamme, jonka kanssa, väitän, vietimme hyvän elämän. Monasti olen miettinyt runsasta yhteistä aikaamme, iloisia hetkiä ja kokemuksia, joita emme koskaan muunlaisella elämänpolulla olisi saaneet kokea. Olemme onnistuneet lapsemme sairauden ansiosta tutustumaan suurenmoisiin ja lämpimiin ihmisiin, joita ilman elämä olisi ollut paljon vähemmän arvoista elämää.
Toisinaan olen miettinyt vaihtoehtoelämää kohdallemme. Entä, jos lapsemme olisi saanut kasvaa ei-vammaisen elämää kaikkine tämän päivän mahdollisuuksien, vaarojen ja houkutusten keskellä? Huumeet, aids, liikenne, extremelajit sun muut peliriippuvuudet olisivat olleet ehkä mausteena muunlaisessa elämässä.
Lopulta saan levollisella mielellä olla varma siitä, että olen kohtalon suomilla eväillä saanut itselleni sekä perheelleni sellaisen hyvän elämän, joka meille on ollut paras mahdollinen. Elämä on opettanut paljon ja antanut ymmärrystä moneen.
——————————
Hyvä elämä
Ulla Pärssinen, Helsinki
Elämällä on jokaiselle ihmiselle käsikirjoitus. Tämän käsikirjoituksen löytäminen avaa hyvän elämän. Riittävä materiaalinen perusta on välttämätön toimintakyvylle, mutta materiaan kiintyminen kertoo sielun anemiasta. Sielu katoaa kiireessä, pysähtyminen ruokkii sielua. Hiljaisuudessa latautuminen avaa hyvän elämän portit ja oikean toimeliaisuuden. Valitseminen on luopumista turhasta.
Kulloistakin rooliaan on harjoiteltava uudestaan ja uudestaan, siihen on eläydyttävä ja puhallettava henki. Elämänasenne muokkaa maailman, missä elämme. Myönteisen asenteen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä.
Terveys luo hyvän pohjan elämälle, mutta usein hyvä elämä löytyy sairauden kautta. Elämän rajallisuuden hyväksyminen tekee arjesta juhlan. Mielekkyys löytyy pienistä asioista, suuruus elää hetkessä. Kaaos karsii elämän rihkaman ja luo oikean järjestyksen.
Järjestys voi olla vain hetkellistä, sillä elämä on muuttuvaa ja kaiken aikaa uutta luovaa. Luova ihminen oppii kestämään elämän epävarmuutta ja luottaa elämän viisauteen järjestää asiat lopulta oikein. Luopumisen kyky herättää elämän tuoreuden, sillä uutta voi syntyä vain tyhjään tilaan.
Hyvä elämä ei säästä haasteilta ja vaikeuksilta, ihminen karaistuu elämän myllerryksessä. Kun ymmärtää elämän jatkuvana opetuksena ja oppimisen mahdollisuutena, ei halua hukata aikaansa, koska opetuksiaan ei pääse pakoon. Uuden oppiminen avaa uudet horisontit, itsensä ja elämän voi löytää jatkuvasti uutena.
Elämä haastaa meidät, mutta mekin voimme haastaa itsemme. Ihminen on onnellisimmillaan voidessaan kehittää ja toteuttaa taipumuksiaan ja kykyjään. Onnellista on, jos saa tehdä taipumustensa mukaista työtä ja voi näin palvella elämää ja muita ihmisiä. Itsekäs elämä eristää ihmisen elämän osallisuudesta ja kokonaisuudesta. On tärkeämpää jakaa ja antaa, kun kerätä ja säilöä.
Elämän ihmeellisyys toteutuu jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudessa. Jokainen ihminen on aarrearkku taitoineen, kykyineen, kokemuksineen ja elämyksineen. Elämää voi oppia kirjoista, mutta usein totuus on tarua ihmeellisempi. Kukin kertoo tarinansa, jokainen tarina rikastuttaa elämääni.
Maailman parantaminen alkaa itsensä parantamisesta. Toisia ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Kun ymmärtää oman epätäydellisyytensä samoin kuin toisten puutteellisuuden, oppii antamaan anteeksi. Elämän virheet ovat oppimista varten.
Kun on uskaltanut elää, uskaltaa myös kuolla, kun hetki koittaa. Kuoleman muistaminen opettaa elämään. Täydesti eletyn elämän voi jättää haikailematta taakseen.
Elämää ei voi koskaan täysin ymmärtää, mutta ymmärrys voi elää hetkissä. Näinä ymmärryksen hetkinä voi luottaa siihen, että elämä kantaa ja vie eteenpäin. Kun seuraan elämän punaista lankaa, voin suunnistaa oikeaan suuntaan ja lopulta päästä perille. Perillepääsy on oman itsensä löytämistä elämän suunnitelmassa.
Kun katselen kevään puhkeavaa luontoa, ymmärrän, että minullakin on heräämiseni, kukoistamiseni, lakaistumiseni ja kuolleet kauteni luonnon kiertokulun mukaisesti. Näin on vuosi vuodelta, aina uudestaan niin kauan kuin elämää on.
——————————-
Hyvän elämän elementit
Kaija Saarelma, Helsinki
Olen tiivistänyt ajatukseni hyvän elämän elementeistä muutamiin lauseisiin ja niihin viittaaviin runoihini. Lähtökohtanani on, että Maslow’n tarvehierarkian alimpien tasojen tarpeet kuten fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet on turvattu.
Yksilöllisen identiteetin löytäminen ja siinä kasvaminen, tuleminen omaksi itseksi ja osaksi laajempaa verkostoa.
Elämä on hyvää, jos tulee sellaisenaan hyväksytyksi ja arvostetuksi. Tällöin voi kehittää kykyjään ja käyttää niitä yhteiseksi hyväksi, joko ammatillisesti tai muuten, parhaassa tapauksessa sekä että.
Salli aueta
ainutkertaisen nupun,
itsenään loistaa.
Kansallisen identiteetin tuntu.
Tässä maaperässä ovat juureni. Tämä kulttuuri on taustani. Täällä en ole muukalainen, on kotona olon tuntu.
Mustuneet hirret,
savun väkevä tuoksu.
Kukkuiko käki?
Heitetään häkälöylyt
ollaan onnesta vaiti.
Rakastetuksi tuleminen ja kyky rakastaa.
Rakkautta on tulla hyväksytyksi, arvostetuksi ja ihailluksi omana itsenään. Rakkauden elementti on myös eroottinen ulottuvuus.
Tapaamisen jälkeen
hän ei pessyt hammaslasiasi,
huulipunasi suudelmia.
Elämän ajallisten perspektiivien rikkaus ja läsnäolo: muistot, tämä hetki ja jotain odotettavaa.
Hän upotti päänsä tyynyyn
imi tuoksun
juopui muistoista.
Tärkeintä on
tie,
eläytyvä
matkan teko.
Rosoinen pinta
kuin jokainen elämä,
aavistamaton.
Sisäisen lapsen säilyttäminen ja kohtaaminen itsessään läpi elämän, huumori.
Räkätystä ja
lapsen naurun solinaa.
Tarttukoon tauti!
Oman perimän siirtäminen eteenpäin, biologinen tehtävä ja mahdollisuus.
Sätkivä käärö suitsuttaa
sinapinkeltaista aromia.
Varoittamatta vie jalat alta.
Tyrmää ensihymyllä –
puolimetrinen.
Elämän syvyys, ei pituus. Joka hetkinen merkityksellisyys. Ole läsnä. Kuuntele syvästi.
Olen saapunut,
olen perillä.
Tässä, nyt!
Kotona maailmankaikkeudessa.
Tämä heti.
Ihmeellinen hetki.
Memento mori – muista kuolevaisuutesi.
Itsenään, aikalaisiinsa verkostoituen ja kommunikoiden eletyn elämän tuntu mahdollistaa suostumisen elämästä luopumiseen ja arvokkaan kuoleman. Hyvistä juhlista on mukava lähteä kotiin.
Tyhjä hauta.
Taivaan tuulissa
tuhkani tanssikoon.
Rakkaat ja ystävät:
nostakaa kuolleista
muistojen nosteella!
—————————
Mitä on hyvä elämä?
Pekka Aijasaho, Jyväskylä
Hyvä elämä lienee jokaiselle tavoiteltu olotila. Tärkeää on muistaa, että hyvää elämää voi kyllä tavoitella, muttei hallita. Elämä vain joskus on hyvää, joskus vähän vähemmän hyvää. Hyvää elämää ei siis voi suunnitelmallisesti ennakoida. Jälkikäteen tarkasteltuna voi rehellisellä itsetutkiskelulla tehdä johtopäätöksiä elämänsä hyvyydestä eri aikoina. Hyvän elämän tunnistaa vasta elettyään sitä huonompaakin elämää. Huonompien aikojen ajatteleminen palauttaa maanpinnalle ja se muistuttaa hyvän elämän mahdollisuudesta.
Käsitettä hyvä elämä käytetään kliseen tapaan joskus ihmisten omasta suusta lausuttuna, joskus esimerkiksi vainajien muistopuheissa. Molemmissa on kyse eräänlaisesta ”omantunnon puhdistamisesta”. Kun elämä on hyvää, sitä ei aina voi edes tiedostaa. Hyvä elämä on hetkessä.
Edelliseen viitaten on valtavan suuri yleistys lausua, että elää hyvää elämää. Absoluuttisesti tämä lie mahdotonta, vai onko? Henkilöön, joka toistuvasti väittää elävänsä hyvää elämää, tulee suhtautua varauksella. Toki mielipide on aina henkilökohtainen, mutta todennäköisesti hyvää elämäänsä korostava ihminen on vasta matkalla siihen suuntaan, valitettavan usein lopun ikäänsä. Luulo siitä, että elää hyvää elämää tai sen jatkuva tietoinen tavoitteleminen vie harhaan. Materialismimme räjähdysmäinen kasvu lienee siitä yksi parhaita esimerkkejä.
Henkilökohtaisesti hyvä elämäni, silloin, kun se sitä parhaimmillaan on, lähtee itsestäni. Tämä tarkoittaa itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen ja olemalla riittävän armollinen itselleni. Hyvä elämä on myös hetkessä elämistä. Ei kannata sen enempää pelätä ”taivaan putoavan niskaan” tulevaisuudessa kuin ahdistua menneisyyden vaikeista ajoista. Tämä on mahdollista pitämällä mielessä se kaikki hyvä, mitä elämäni varrella olen kokenut. Kuten sanottu, hyvää elämää ei voi hallita, todellisuudessa se on mahdollista vain juuri nyt, tässä hetkessä. Salamannopeasti asia voi muuttua. Se onkin tärkeää, kuinka levollisena voin elää siinä tietoisuudessa, että jokaisessa elämässä kulman takana aina vaanii myös vaikeuksia.
Itsensä hyväksymisen ohella hyvän elämän kaksi tärkeää elementtiä ovat mielestäni rakkaus ja onnellisuus. Ilman rakkaudentarpeeni tyydyttämistä tunnen olevani vain osa itseäni. Rakkauden tarve ei täyty, ellei ensin itsellä ole kykyä elää rakkaudellisesti ja rakastaa. Onnellisuus perustuukin sitten useampaan tekijään. Minulla onnellisuuden tärkeimmät tekijät ovat rakkaus, itsensä hyväksyminen, kyky olla ja elää hetkessä sekä riittävän hidas elämisen vauhti.
Mitä tunnen tarvitsevani hyvää elämää varten? Sekä elintasoon että sosiaalisiin puitteisiin liittyen parhaimmillaan riittää tunne, että kaikkea on tarpeeksi paljon, riittävästi tähän hetkeen. Minun ei juuri nyt tarvitse saada mitään lisää ylläpitääkseni tätä hyvää elämää. Kummallisinta elämässä on ollut se, että kun tähän ajatteluun pystyy, toimii ikäänkuin eräänlaisena magneettina uusille hyville asioille ja sosiaalisille suhteille. Kun lakkaan ajattelemasta, mitä minun pitäisi saada lisää, elämä tuokin sitä kaksin käsin minulle.
Uskaltamalla heittäytyä hetkessä elämiseen annan omalla käytökselläni esimerkkiä myös muille. Jotka uskaltavat kurkistaa pintaa syvemmälle, huomaavat, että hyvä olotilani lähtee sisältä päin riippumatta siitä, mitä ympärillä on tai tapahtuu. Mitä paremmin asiani ovat, sen vähemmän minulla on tarvetta tuoda sitä esille. Se ei kuitenkaan jää keneltäkään huomaamatta.
Hyvä elämä ei ole välttämättä helppoa eikä mukavaa, mutta ihanaa se on. En tiedä, elänkö hyvää elämää tai olenko edes koskaan elänyt. Luulen, että olen… välillä. Jos joku muistotilaisuudessani sitten joskus ottaa tietäjän roolin ja kertoo minun eläneen hyvän elämän, toivon mukaan puhujalta osataan kysyä: ”mistä sinä niin luulet tietäväsi?”
—————————
Mitä on hyvä elämä?
Suvi Tirkkonen, Kuopio
Olen alkanut uskoa, ettei ihminen biologisena olentona eivätkä hänen perustarpeensa ole muuttuneet metsästäjä-keräilijöiden ajoista. Me emme edelleenkään voisi huonosti, jos söisimme karkeaa, raffinoimatonta ruokaa, liikkuisimme paljon, eläisimme stressittömästi, ympäristömme olisi hiljainen, ja meillä olisi tiivis ja läheinen lauma ympärillämme. Nykyajan ihmisillä on valtavasti haastetta olla tasapainossa itsensä kanssa, ja se näkyy monenlaisina ihmissuhde- ja mielenterveysongelmina. Onneton parisuhde saa elämän tuntumaan turhalta. Parisuhdeongelmilla on huima työllistäviä vaikutus. Tarvitaan terapeutteja, ja toisaalta luodaan taidetta, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia.
Länsimaissa rationaalisuus on ylikorostunutta. Uskomme jopa, että tunne-elämän pulmat selviävät rationaalisesti keskustelemalla. Meitä kehotetaan puhumaan tunteista, mutta se ei ole voinut olla luolaihmisten ratkaisu silloin, kun joku yhteisön jäsen on mennyt pois tolaltaan. Luonnossa olisi vaarallista herpaantui valppaudesta ja istua pitkäaikaisessa terapiassa petojen syöttinä. Keskustelut tunteista ovat elintason kohoamisen mukanaan tuomaa ylellisyyttä. Koska luonto tähtää lajien säilymiseen, pitäisi ihmisestä löytyä kemiallisia ja biologisia keinoja palauttaa nopeasti alakuloinen mieli valppaaksi ja positiiviseksi. On elämäntaitoa ottaa nuo keinot päivittäiseen käyttöön ja estää itsensä suistuminen raiteiltaan.
Ihminen eläimenä syö, lepää, leikkii ja lisääntyy. Meillä on jotain vinossa, jos terve ruokahalu on häiriintynyt, jos liikkuminen on vaikeaa ja jos seksi ei maistu. Seksihalujen vähenemistä on tutkittu, mutta ei ehkä ole oivallettu, miten hälyttävä ilmiö se on. Jos siitoseläimet eivät ole kiinnostuneita toisistaan, vaan vain laimeasti vilkaisevat toisiaan, niin kasvattaja huolestua. Tutkitaan, onko ravitsemus kohdallaan ja ovatko eläimet altistuneet stressille. Koska emme mielellään pidä ihmisiä eläiminä vaan jotenkin sofistikoituneimpina, tarjotaan ihmisille intellektuaalista ratkaisua, tunteista keskustelua. Mutta onko älyllä mandollista käynnistää vaistotoimintoja? Voiko älykkäällä analysoinnilla palauttaa terveen intohimon? Väitän, että parisuhde on henkisesti kunnossa, jos molemmilla on tallelfa seksuaalinen intohimo toisiaan kohtaan. Luonnossa laji nimittäin kuolee ilman sitä.
Miksi parisuhteet eli ydinlauman ihmissuhteet ovat sitten niin vaikeita nykyisin? Yksi syy on se, että me pidämme mallina edellisten sukupolvien parisuhteita. Käymme terapioissa ja ihmettelemme, kun emme millään tando sopia isän ja äidin antamaan malliin. Ratkaisuja alkaa löytyä, kun kokonaan hylkäämme vanhempiemme mallin. On tunnustettava, että avioitumisen syyt ovat nykyisin toiset kuin vanhempiemme nuoruudessa. Vielä 1970-luvulla saatettiin mennä naimisiin siksi, että päästiin pois lapsuuden kodista, saatiin korkeampi elintaso tai parempi sosiaalinen asema. Kun nämä täyttyivät, parisuhde oli ainakin osittain tyydyttävä. Nykyisin voisi sanoa, että parisuhteeseen mennään hyvin vuoksi. Nuorethan voivat muuttaa kotoaan pois ilman avioliittoakin, harva on toisten rahojen varassa, ja kaikki ovat työelämässä hankkimassa itselleen sosiaalista asemaa.
Toinen syy epäonnistumisille on suomalaisen kulttuurin sukupuoliroolien antama malli. Maatalousyhteiskunnan arvot jylläävät, vaikka on asuttu lähiöiden kerrostaloissa jo vuosikymmeniä. Miehen kunnia on sitä, että hän tekee työnsä, ei juo eikä lyö. Naiset ovat Kalevalan ehtoisia emäntiä, jotka vievät mennessään ja tuovat tullessaan juostessaan helmat hampaissa, lapset jaloissaan aitan ja tuvan väliä. Nykynaisen rooli Suomessa on mandoton yhtälö, kun yritetään sovittaa yhteen moderni uranainen ja täysverinen maalaistalon emäntä. Media ei tosin kyseenalaista, etteikö tämä olisi mandollista. Joulun alla eivät naistenlehdet suosittele vaatimattomampaa joulun viettoa, vaan tarjoavat vain helpompaa reittejä päästä siihen ihanaan maalaisjouluun, jota mielikuvissamme arvostamme. Suomalainen nainen pyytelee anteeksi pesemättömiä ikkunoita ja kaupasta ostettua pullaa. Siivoojan palkkaaminen voidaan mieltää laiskuudeksi, mutta ehkäpä se on juuri sen emännän kunnian ylläpitoa. Paikat kiiltävät vaikka sitten ostopalveluilla. Koti on Suomessa julkisempi tila kuin monissa muissa kulttuureissa, siksi sen on oltava aina edustuskunnossa ja vieraanvarainen.
Kolmas syy parisuhteiden vaikeuksiin löytyy poikien ja tyttöjen kasvatuksesta. Keskityn tässä vain tyttöihin. Koska tytöistä pitää tulla oman maatalonsa emäntiä, heidän kasvatuksessaan korostetaan järkevyyden vahvistamista. Heidät opetetaan kontrolloimaan ja hallitsemaan kaikkea kuten maalaistalon emännän rooliin kuului. Heidät opetetaan ottamaan huomioon toisten tarpeet, olemaan valppaina reagoimaan toisten vaatimuksiin. Heidät kasvatetaan niin, että tekoja arvioidaan järkevyyden kannalta. Suomessa nainen saa arvostusta olemalla kova työihminen tai hyvä jätkä. Naisellisuudelle, mielikuvitukselle, hupsuttelulle ja elämän keveydelle ei ole meidän kulttuurissamme paljoakaan tilaa. Nainen on Suomessa vetojuhta, ei rakastettu. Miehen korkein tunnustus naiselleen on, kun hän läimäyttää vaimoaan toverillisesti selkään ja sanoo: ”Kyllä se tuo meidän äiti on niin kova työihminen, että siinä ei kauan nokka tuhise, kun se kolaa pihan lumesta puhtaaksi!” Suomalainen nainen tietää olevansa miesten erityisessä suosiossa, jos hänet mainitaan hyväksi jätkäksi.
Miten parantaa parisuhdetta? Ihmissuhdeoppaat ovat varsin vaatimattomia tavoitteissaan. Annetaan ymmärtää, että kunhan jotain on joskus, niin se riittää. Entä jos vaadittaisiin roihua suhteeseen? Entä jos tavoiteltaisiin täydellistä, vaistojen varassa tapahtuvaa pysyvää rakastumisen retkandusta? Jos tyytyisimme vasta siihen, että aina nähdessämme rakkaamme sielussa läikähtäisi jotain lämmintä, joka veisi jalat alta? Jos mieheltä putoaisivat akateemiset ja muut tittelit pois välittömästi, kun hänen rakkaansa hymyilee hänelle, ja biologinen halu rakastella syttyisi?
Jospa naisena tavoittelisimme stressitöntä elämää? Entä jos rentous olisikin naisena olemisen syvintä ydintä eikä kaikesta vastaava maalaistalon emäntä? Entä jos tekisimme vain niitä asioita, joita haluamme tehdä? Entä jos luottaisimme siihen, että mies huolehtii laumastaan. En voi kuvitella, että luola-ajan naiset olisivat epäilleet miesten keihäiden terävyyttä tai kyseenalaistaneet miesten taidot metsälle lähdettäessä. Nykyisin monet naiset ilmeisesti pelkäävät, että heidän miehensä kulkevat alasti, elleivät he huolehdi miehensä vaatettamisesta. Voisiko pitää jopa hyvänä ennusmerkkinä sitä, että seurusteluaan aloitteleva mies tuntee halua huolehtia naisensa kaikinpuolisesta onnellisuudesta ja että nainen tuntee voivansa ottaa elämän juuri tämän miehen kanssa täysin rennosti? Jos näin ei ole, niin kokonaan toisilleen sopimaton pari on yrittämässä yhteen.
Meidän tulee huolehtia siitä, että eläin meissä voi hyvin. Meidän pitää saada hyvää ravintoa, riittävästi liikuntaa ja jatkuva varmuus siitä, että olemme oman laumamme suojeluksessa. Aivan kuin eläin, ihminenkin ymmärtää välittämisen tehokkaimmin, jos häntä kosketellaan. Lasten koskettaminen vähenee merkittävästi, kun lapsesta tulee omatoiminen. Murrosikäisten kiukuttelu on ymmärrettävää, jos heitä ei enää kosketeta kotona eikä heillä ole vielä seurustelukumppania. Silittelemällä teiniä päivittäin tunnekuohujen terävin kärki taittuu. Kosketus kertoo yksiselitteisesti, että sinä olet osa meitä, kaikki on hyvin. Olemme kuitenkin niin hakoteillä, että murrosikäistenkin kanssa kehotetaan vaan keskustelemaan tunteista!
Parisuhde on ajateltavissa seuraavana kaaviona: kaksi ympyrää, joista toinen on toisen sisällä. Sisin ympyrä on nimeltään rakkaussuhde, ja siinä nainen ja mies kohtaavat toisensa biologisina olentoina. Heillä on leikkiä, seksiä, intohimoa, mutta heillä ei ole arvoja ohjaamassa käyttäytymistä, koska he toimivat vaistonvaraisesti. Ulompi ympyrä on nimeltään parisuhde, ja siellä mies ja nainen ovat yhteiskunnallisina olentoina, kuten mies ja vaimo, isä ja äiti. Heillä on arvoja, velvollisuuksia, kumppanuutta. Parisuhdeterapia askartelee yllättävän paljon tämän ulomman ympyrän rooleissa. Pohditaan kumppanuutta ja vaimon ja miehen rooleja, mutta ei käsitetä, että näiden ihmistenhän pitäisi olla rakastettuja toisilleen.
Hyvän elämän rakentamisessa pitää keskittyä sisemmän ympyrän vahvistamiseen, sillä en ole koskaan kuullut kenenkään erotessaan sanovan, että meillä on intohimoinen rakkaussuhde, mutta otan eron, koska puolisoni on huono vanhempi. Sisäympyrästä löytyy meidän jokaisen ydin, se paras osa meitä, johon joskus joku on rakastunut. Asiantuntijat kehottavat ihmisiä muuttumaan jatkuvasti, mutta juuri niin ei pidä tehdä, vaan täytyy vaalia sitä ydintä, sitä syytä, miksi alun perin rakastuimme toisiimme ja säilyttää paras, aidoin osa meistä muuttumattomana. Jos meidän tarpeemme eläimenä nimeltään mies ja nainen on tyydytetty, niin kaikki muu kyllä hoituu. Jos meillä on intohimoa, seksiä ja leikkiä, niin arkipäivä tuntuu kevyeltä.
Miten elää nykyaikana kuin luolaihmiset? Luotetaan siihen, että lauman aikuiset jäsenet hoitavat hommansa. Ei vandita toistemme tekemisiä eikä kyseenalaisteta toistemme arviointikykyä. Keskinäistä läheisyyttä osoitetaan kaikkia perheenjäseniä kohtaan koskettamalla päivittäin. Kosketuksen tulkinta on aikuisillakin ihmisillä vaistonvaraisesti se, että kuuluu tähän laumaan ja että kaikki on hyvin. Puhumalla ei juurikaan luoda turvallisuutta.
”Luola” eli koti on paikka, jossa levätään ja pidetään hauskaa. Se ei ole työpaikka naisillekaan. Kotona tehdään vain asioita, joita oikeasti halutaan tehdä. ”Metsästys” eli suorittaminen ja ponnistelu tapahtuu työpaikalla. Kotona leikki on elämänasenteena. Leikki laskee stressiä kuten koskettaminenkin. Kotiin luodaan hiljaisuutta, äänekkäät laitteet eivät saa hallita perhe-elämää ja viedä ihmisten huomiota. Meidän hennostomme ei kestä melua stressaantumatta. Nukutaan väsymyksen mukaan, vaikka vähäunisuus onkin nykyisin sankarillista.
Kenties tärkein asia on pitkä, kiireetön yhteinen ruokailu. En voi kuvitella, että luolaihmiset olisivat hotkaisseet seisten jotain ja painuneet sen jälkeen kukin omiin koloihinsa. Ruokapöytä on nykyajan nuotio. Mikään muu tekeminen ei ole yhtä tehokas perhettä yhdistävä tekijä kuin päivittäinen ruokailurituaali. Ruokailu ei ole vain ravinnon jakamista, se on myös tietojen ja kokemusten jakamista. Ruokailuun kokoontuneet perheenjäsenet voivat visuaalisesti vakuuttua joka päivä edelleen kuuluvansa laumaan, ja se lisää turvallisuutta.
Miksi tällainen pitkän kaavan ruokailu on meillä Suomessa niin vaikea järjestää? Luovutaanpa vanhoista tavoista. Ei lennätetä eineksiä mikron kautta pöytään kello viideksi, vaan siirretään ruokailu myöhäisemmäksi. Syödään hiukan tukevampi välipala iltapäivällä niin, että jaksetaan odottaa iltaruokaa seitsemään, kandeksaan. Siirretään ruokailu niin myöhäiseksi, ettei kenelläkään ole menoa ruokailun jälkeen. Ruuan voi valmistaa rauhassa, kun sitä ei tarjota heti töiden loputtua. Ruokalajeja pitää olla useita, mutta pieniä määriä. Useat ruokalajit tekevät jokaisesta ateriasta odotetun hetken. Pöytä katetaan juhla-astioilla, koska perhe voi ajatella juhlivansa yhdessä jokaisen päivän päätteeksi. Onko arvokkaampaa juhlinnan kohdetta kuin oma perhe? Lapset oppivat ruokailutavat luonnostaan, kun saavat syödä eri ruokalajit eri lautasilta ja juoda korkeakantaisista laseista. Ruokailu ei ole tankkausta. Kun on hyvää ruokaa, kaunis kattaus, koko perhe koolla ja vilkasta keskustelua, niin viesti on kaikille selvä: tämä on meidän laumamme ja me pidämme yhtä.
Keskustelua? Tässä suhteessa meidän pitää unohtaa historiamme. Suomessa ruokaa on kunnioitettu hiljaisuudella, koska sitä on aina ollut niukasti. Mutta nyt sitä on tarpeeksi, ja ruokailun paras höyste on vilkas ja rönsyileviä keskustelu. Lapset ja nuoret kertovat vapaasti ja vuolaasti kuulumisistaan, kun heillä on siihen rauhallinen mandollisuus joka päivä. Ruokapöydän keskustelut viestivät tehokkaasti lapsille, että he ovat tärkeitä, jos heidän keskustelualoitteitaan ja mielipiteitään arvostetaan ja niistä ollaan kiinnostuneita. Tätä tilaisuutta vanhempien ei kannata päästää käsistään.
Hyvä elämä on nykyaikainen versio luolaihmisten yksinkertaisesta elämästä. Hyvä elämä on stressitöntä. Luolaihmisillä stressi liittyi vain metsästystilanteisiin, meillä stressitekijöitä on ympäristössä koko ajan. Meidän on siis tietoisesti luotava stressitön ympäristö itsellemme. Meidän pitää huolehtia hiljaisuudesta, riittävästä unesta, rauhallisesta ruokailusta. Turvallisuuden tunnetta pitää ladata joka päivä, ja se onnistuu fyysisessä kontaktissa. Jos ei hetkeen ole mitään tekemistä, niin halataan! Koskettaminen luo turvallisuutta, alentaa stressiä, rauhoittaa mieltä. Leikki elämänasenteena tuo keveyttä, optimismia ja jaksamista. Päivittäin pitäisi olla hauskaa aivan itsekseen, pariskuntana ja perheenä. Perheen päivittäinen hauskuus voi olla ruokailu. Pieni kävelyretki, musiikin kuuntelu tai kahvilassa pistäytyminen voi tuottaa mielihyvää meille itseksemme. Parina voimme halailla, taputella, silitellä toisiamme päivittäin. Nämä ovat hyvän elämän taitoja, jotka vanhempien tulisi opettaa lapsilleen.