Varmaan vähän minustakin

Vaikka kirjan aihe olisi mikä, Antti Heikkinen kirjoittaa aina omasta elämästään.

kirjat
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Antti Heikkinen (s. 1985) on ihailtavan  – tai ällistyttävän tai kauhistuttavan – aikaansaapa kirjoittaja. Jääköön nyt luettelematta, mihin kaikkeen muuhun puuhailuun häneltä riittää tarmoa ja aikaa.

Romaanikirjailijana Heikkinen tuli näkyviin Pihkatapin ilmestyessä vuonna 2015, ja ennen tämänvuotista Maaseudun tulevaisuutta on jo valmistunut kolme muuta romaania.

 

Kalle Päätalosta kertova Kallio-poika on vastaavasti neljäs tietokirja; ennen Päätaloa Heikkinen on kirjoittanut jo Juice Leskisestä, Heikki Turusesta ja Jaakko Teposta.

Silti ei ole syytä moittia tuotoksia huitaisten valmistetuiksi. Sekä kunnolla tutkitut teokset että huolellisesti luetut ja taitavasti siteeratut lähteet ovat kirjoittamisen tukena.

Kaikkiin esiteltäviin taiteilijoihin Heikkisellä on vahva tunnesuhde, minkä hän päästää empimättä näkyviin. Tai empien, mutta päästää.

Osaa elämäkertojen lukijoista on ärsyttänyt Heikkisen tapa tarjota elämäänsä varsinaisen kuvattavan elämän rinnalle. Heikki Turus -teos kertoi vähän kiusallisesti – joskin iloisesti – muun muassa kirjoittajan lapsen riemukkaasta syntymästä kirjoitustyön kestäessä.

Mutta: kaikkeen tottuu, vaikka ei uskoisi tai toivoisikaan tottuvansa.

Päätalo-kirjaa lukiessani osasin aivan rauhallisesti lukea ja jopa odottaa Antti itse -katkelmia. Miten alle kouluikäinen poika hankkiutui salaa katsomaan nauhalta Elämän vonkamiehen, eikä pelännyt sitä, vaikka ei ollut uskaltanut oikein katsoa Vaahteramäen Eemeliäkään, koska niin pelkäsi Eemelin kamalaa isää. Ja sitten saadaan vajaan sivun mittainen Kallen ja Eemelin vertailu.

Tämä on siis Antti Heikkisen tapa kirjoittaa ihmisistä: mitä kuvattavasta tiedetään, mitä hänestä tulee mieleen, mitä omasta olosta tulee juuri nyt mieleen, mitä muuta voisi tässä kohden kertoa.

Päätalosta tiedetään yleisesti paljon, ja uuttakin faktaa on kirjaa varten löytynyt. Yritän turhaan löytää perustelun Kallio-pojan alaotsikolle Peilikuvassa Kalle Päätalo. Siis että hänet nähtäisiin oikea vasempana ja niin edelleen.

Liepeessä Heikkinen ilmoittaa, että kyseessä ei ole elämäkerta.

Ei elämäkerta eikä fanikirja, tämä on kirja Kalle Päätalosta ja varmaan vähän minustakin.”

 

Maaseudun tulevaisuus -romaanin liepeessä ilmoitetaan Heikkisen olevan lukijoiden rakastama romaanikirjailija ja muun muassa Kalle Päätalon elämäkerran kirjoittaja.

Jos romaanin kustantaja WSOY suvaitsee nähdä Gummeruksen kustantaman Kallio-pojan elämäkertana, voi sitä kai yleisessä kansalaiskeskustelussa elämäkerraksi nimittää.

Maaseudun tulevaisuuteen ei Antti Heikkinen ole juuri mahtunut mukaan, paitsi muutamalla viittauksella ”kirjailija Jussi Taskiseen”.

Kaikkiaan on kyse nykyaikakuvauksesta, siitä millaisia henkilöitä ja kohtaloita tämän vuosikymmenen Pohjois-Savo tarjoaa, ja millaista mukavaa, vain säästeliäästi murteilla keimailevaa kieltä sieltä tarjoutuu kirjoittajan käyttöön.

”Ja jos ihminen on hölömö, niin se on hölömö vaikka ois satavuotias.”

 

Erityisen viehätyspiirteen olen Maaseudun tulevaisuudesta löytänyt: Heikkinen harrastaa henkilöiden esittelyä Heikki Turusen tapaan, siis niin että ennen kuin mainitaan nimi, ladataan sille komea kasa määritelmiä: sota-aikana kommunisminsa vuoksi rintamalta karannut, heinäladossa piilotellut ja rauhan tultua vaimonsa perintömetsillä rikastunut Voitto Voutilainen. Mukavata!