Dome Karukoski: Menestysohjaaja näkee elämän tragikoomisena mutta arvokkaana

Dome Karukoski
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Lähiömaisemiin sijoittuvan Leijonasydämen ohjaaja Dome Karukoski Helsingin Kontulassa. Kuvat Mirva Kakko.

Kuka?

Thomas “Dome” 
Karukoski Ikä: 36 Syntymäpaikka: 
Nikosia, Kypros Kotipaikka: Helsinki Koulutus: Taideteollinen korkeakoulu Työ: elokuvaohjaaja Perhe: vaimo Harrastukset: sukeltaminen ja salibandy

Ehkä Dome Karukosken ohjaajansilmän salaisuus on tietty ulkopuolisuuden tunne.

Hän on suomenruotsalainen, mutta vietti ensimmäiset vuotensa Kyproksella naapuruston ainoana pellavapäänä. Suomessa pikkupaikkakunnalla avointa ja vilkasta yksinhuoltajan poikaa syrjittiin.

Karukoski pitää uutta elokuvaansa Leijonasydäntä parhaanaan. Ainakin se on teemoiltaan henkilökohtaisin.

Kova, maahanmuuttajia kaveriensa kanssa pahoinpitelevä rasisti Teppo rakastuu naiseen, jonka poika on tummaihoinen. Vastakkainasettelut ovat niin rajuja, että elokuvaa voisi luulla suoraviivaiseksi melodraamaksi.

Mutta Karukosken elokuvien lajityypit eivät noudata kaavoja, eikä hän suostu rajaamaan näkökulmaa ahtaaksi.

“Huomasin suhtautuvani aihepiiriin hirveällä vakavuudella: eihän tämä ole leikin asia”, Karukoski sanoo.

“Tuottajani Aleksi Bardy sitä ensin ehdotti: mitä jos tarina pitäisikin kertoa tragikomediana.”

Leijonasydän ymmärtää Peter Franzénin näyttelemän Tepon ristiriitaa yhtä paljon kuin tumman Rhamadhani-pojan hämmennystä, kun isäpuoleksi ilmestyy uusnatsi. Mutta voiko vihaisesta skinheadista, jolla on Suomen leijona tatuoituna rintaan, olla sankariksi? Teppo on joka tapauksessa päähenkilö, jonka tunne-elämän kuohut ovat kerronnan keskiössä.

Suomalaisuus näytää muuttuneen niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka Karukoski on maassa asunut. Istumme Töölössä ravintolan terassilla, josta näkyy monenvärisiä suomalaisia. Mutta arkisesta rasismista on vaikea puhua rehellisesti.

“Miltä tuntuu, kun huomaakin hetken ajan symppaavansa natseja? Haluamme katsojan poistuvan teatterista ajatellen, kenenköhän puolella olen.”

Karukoskella on aina kiire. Hän on Suomen uuden polven tärkeimpiä elokuvaohjaajia. Neljä tähänastista elokuvaa ovat olleet sekä kriitikko- että yleisömenestyksiä. Leijonasydän saa syyskuussa maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla, Pohjois-Amerikan tärkeimmässä elokuvatapahtumassa, jonne on tiukka seula.

Vain harvoja suomalaisohjaajien elokuvia on levitetty kaupallisesti isoissa Euroopan maissa. Napapiirin sankareista otettiin Ranskaan peräti 142 kopiota ja se dubattiin. Kaupallinen menestys oli tosin melko pieni.

Napapiirin sankarien jälkeen Karukoskesta näytti siltä, että ura on tienhaarassa.

Hän oli tehnyt kansainväliseen mallimaailmaan sijoittuvan kasvutarinan käsikirjoituksen. Ruotsista tarjottiin mahdollisuutta ohjata eräänlainen jatko-osa Lasse Hallströmin menestyselokuvalle Elämäni koirana. Kumpikin hanke oli budjetiltaan kolmisen kertaa aiempia ohjaustöitä kalliimpi.

Elokuussa 2011 kerrottiin jymyuutinen: Solar Filmsin Mannerheimin, josta Renny Harlin ja tuottaja Markus Selin olivat puhuneet melkein kymmenen vuotta, ohjaaja olikin vaihtunut. Suomen kalleimman elokuvaprojektin taiteelliseen johtoon valittiin Karukoski.

Mitään näistä kolmesta elokuvasta ei ole tehty. Elokuvabisnes on epävarmaa. Karukoski sanoo kuitenkin osanneensa myös nauttia siitä, että antoi asioiden hautua. Aiemmat elokuvat ja televisiosarjat Veljet ja Maailmanparantaja olivat syntyneet yhtenä pitkänä putkena. Karukoski arvioi tehneensä esikoisohjauksensa Tyttö sinä olet tähti jälkeen kahdeksassa vuodessa 16 vuoden työt.

Niihin kuului paljon. Karukoski kiersi Kielletyn hedelmän ja Napapiirin sankarien kanssa elokuvafestivaaleja Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Samalla hän teki mainoksia ja muokkasi Mannerheimin käsikirjoitusta. Hän halusi tuoda elokuvaan enemmän Marskin persoonallisuutta ja narsisminkin kaltaisia piirteitä.

“Ison elokuvan ongelma on se, että ohjaajaa alkaa pelottaa. Jos teet 500 000 euron elokuvan, ja saat 10 000 katsojaa, ei kukaan muista pahalla. Mutta kun budjetti on viisi miljoonaa ja leffa saa 10 000 katsojaa, aika moni poistaa numerosi puhelinmuistiostaan.”

Leijonasydän ei ole järkälekokoa. Haastetta on silti. Uusnatsin rakkaustarina ei ehkä kuulosta yhtä yleisöönmenevältä kuin ironisesti nimetyn Napapiirin sankarien rento seikkailumeininki. Siinä alkoholilla, surumielisesti virittyneillä naissuhteilla ja kohtalonomaisella alisuorittamisella oli osansa kuin klassisessa suomalaisessa iskelmässä.

“Yleisön suosiota on mahdoton ennustaa. Aikanaan ajateltiin, että Tyttö sinä olet tähti puree alle 18-vuotiaisiin. Se sai enemmän katsojia kuin olimme uskoneet, ja katsojien keski-ikä oli kolmessakympissä.”

Kun Karukoski puhuu, hän pyrkii tekemään vaikutuksen. Kädet seuraavat ja korostavat sanoja. Tarinoihin ja lauseisiinkin tulee luonnostaan dramatiikkaa. Hän ei ole ainakaan vetäytyvää suomalaista taiteilijatyyppiä.

Karukosken äiti Ritva on suomenruotsalainen toimittaja ja isä amerikkalainen kirjailija ja näyttelijä George Dickerson. He tapasivat Jerusalemissa. Ritva asettui Kyprokselle. Georgesta ei ollut jäämään aloilleen.

“Synnyin maahan, jossa kaikki olivat eri värisiä kuin minä.”

Kun Thomas oli hieman alle viiden vanha, hän ja äiti muuttivat Suomeen.

“Täällä olin se outo tyyppi, joka halailee kaikkia.”

Eikä siinä kaikki. Karukoski, jonka etunimi vääntyi pioneerileirillä Domeksi, puhui ensin vain ruotsia. Ala-asteella Nurmijärven Lepsämässä alkoi koulukiusaaminen, josta ohjaaja on viime vuosina puhunut.

Karukoski näkee kokemuksissaan yhtäläisyyksiä tapaan, jolla hän reagoi julkisuuteen tultuaan elokuvillaan kuuluisaksi.

“Mun on ehkä helppo olla esillä, koska olen aina ollut tavallaan julkkis. Kyproksella se pellavapää. Lepsämässä puhuin huonosti suomea. Kaikki tiesivät mut.”

Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi Dome-poika päätyi usein esiintymään.

“Laulamaan bändeissä, vaikken osaa laulaa, koulun esityksiin ja niin edelleen.”

Ennen kuin hän päätyi työvoimatoimiston kautta Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeisiin, Karukoski pyrki kahdesti Teatterikorkeakouluun näyttelijäksi.

“Ihmiset, jotka haluavat julkisuuteen, haluavat kokea hyväksynnän tunteen. Kun Tyttö sinä olet tähti alkoi menestyä, ajattelin julkisuuden olevan osa tätä työtä. En ollut tietoisesti tähdännyt sinne, mutta salamavalot sinänsä alkoivat tuntua kivalta. Ja se on vaarallinen asia.”

Silloin Karukoski sulkeutui kotiin kolmeksi kuukaudeksi.

“Päätin, että menen vain töihin.”

Toinen vaikea vaihe oli Napapiirin sankarien jälkeen. Elokuva sai Suomessa 384 000 katsojaa ja nappasi sekä parhaan elokuvan että ohjauksen Jussi-palkinnot. Perään tuli Mannerheim-projektin julkisuus.

“Kävin peräkkäin Berliinissä, Göteborgissa ja Sofiassa festivaaleilla, ja kun Bulgariassakin tuli suomalaisia kättelemään ja ottamaan yhteiskuvaa, huomasin ajattelevani itseäni jo jonkin kansalliskaanonin kautta. Että viidenkymmenen vuoden kuluttuakin ihmiset muistavat minut. Sitä seurasi häpeä: miten mä voin ajatella näin?”

Karukoski ymmärsi asettavansa itselleen roolia.

“Sen piti loppua heti. Ohjaajana tärkeintä on, että ei tee itsestään keskipistettä. Sen muistaminen on kaikki kaikessa.”

Dome Karukoskella on parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot elokuvista Tummien perhosten koti ja Napapiirin sankarit.

Elokuva on taiteenlajeista tyyriimpiä. Se on ison ryhmätyön tulos. Joukkueurheilutaustasta ei ole ainakaan haittaa. Karukoski löysi teini-iässä salibandyn ja ryhtyi valmentamaan 16-vuotiaana.

“Se on näkynyt mun tekemisessä todella paljon.”

Karukoski kuvailee joukkuelajin valmentamisen ja elokuvaohjaamisen samankaltaisuutta. Pelataanko kentällä yhteen? Miksi joku ei seuraa pelisuunnitelmaa?

Miten neuvo menisi perille helpoimmin?

Valmentajalla ja ohjaajalla tulee olla mielessä avaimet eri tilanteisiin.

“Vaihtoehtoja, improvisaatiokykyä. Suomessa on resurssien vuoksi pakko saada homma toimimaan nopeasti. Ei ole varaa ottaa sataa ottoa, jotta yksi menee kyllin hyvin, kuten teki suosikkiohjaajani Stanley Kubrick.”

Elokuvanteon ja salibandypelin suuri ero on kuitenkin ratkaiseva.

“Pelin kaava on yksinkertainen. Tehdään maaleja ja torjutaan vastustajan maalintekoyrityksiä. Elokuvassa taas onnistumisen ja epäonnistumisen vaihtoehtoja on valtavasti. Näkeekö ohjaaja uudet tavat toimia? Uskallanko ottaa vastaan näyttelijän, kuvaajan tai leikkaajan ehdotukset?”

Usein elokuvan psykologiaa ei voi selittää. Napapiirin sankareita leikattaessa tekijät arvuuttelivat, toimiiko kohtaus, jossa tapetaan poro. Ei tietenkään oikeasti, mutta elokuvan tarinassa.

“Näytimme sen kahdeksalle tyypille. Seitsemän piti kohtausta mahtavana ja yksi sanoi, että se pilaa koko elokuvan. Aleksi sanoi, että lyhennetään. Kun Aleksi oli lähtenyt, sanoin leikkaaja Harri Ylöselle, että pistetään kaksi ja puoli sekuntia enemmän. Jollain selittämättömällä tavalla kohtaus toimi paremmin, kun sen antoi mennä pidemmälle.”

“Siinä kosketetaan jotain meidän kaikkien pimeää puolta. Eihän me otettaisi puukkoa ja hakattaisi poroa hengiltä. Katsojan defenssi on nauraa.”

Napapiirin sankarit on sytyttänyt maailmalla, koska se on omaperäinen, hauska ja rehellisen suomalainen. Ranskan ensi-illan aikaan Karukoski oli Pariisissa antamassa haastatteluja.

“Ranskassa voi tulla samalla viikolla ensi-iltaan 25 elokuvaa. Toki joissain lehdissä Napapiirin sankarit oli unohdettu, mutta Le Figaro, Le Monde, Le Point ja Paris Match arvostelivat sen isommin kuin Tronin ja Black Swanin. Semmoista kulttuurivientiä ei voi mitata rahassa. Suomi on olemassa.”

Jotta osumia saataisiin enemmän, pitäisi sallia myös epäonnistumiset.

“Ihmettelen, kuinka jotkut sanovat, että ei elokuvaa pidä tukea. Kaikki elokuvaan laitettu raha menee työllistämiseen. Kotimainen elokuva pitää maakuntien elokuvateatterit pystyssä. Ehkä elokuvasäätiön tuki pitäisi nimetä työllistämistueksi.”

Karukoski naurahtaa ajatukselle.

“Kulttuurin ja taiteen merkitys on kuitenkin ihan mittaamaton. Ihminen kehittyy taiteen ja kulttuurin mukana. Se on sivilisaation perusta. Historiantuntemus ja kulttuuri.”

Elokuvasäätiön vuosibudjetti, 28 miljoonaa euroa Veikkauksen varoja, on aika vähän, ohjaaja pohtii.

“Kun teollisuusjuttuun satsataan 50 miljoonaa, ja se menee puihin, se nähdään firmana satojen joukossa. Jotenkin kulttuuri on niin näkyvää ja kritiikille altista, että pari huonompaa elokuvaa antaa aihetta kovallekin tuomiolle.”

Elokuun alussa Karukoski vastaa puhelimeen New Yorkista. Hän on käynyt tapaamassa sisarpuoliaan ja asuu siskonsa luona Brooklynissä. Toki matkaan kuuluu myös työneuvotteluja. Tom of Finlandista eli Touko Laaksosesta kertova elokuva olisi kansainvälinen tuotanto.

Mutta jos kaikki menee hyvin, seuraavaa elokuvaa kuvataan jo ennen kuin Leijonasydän ehtii lokakuussa ensi-iltaan. Karukoski on laatinut Tuomas Kyrön kanssa käsikirjoituksen Mielensäpahoittaja-tarinoiden pohjalta.

“Se ei ole kirjafilmatisointi, koska ne kirjat ovat ajatuksenjuoksua, vaan henkilöhahmon filmatisointi. Milloin on viimeksi tehty suuri kotimainen elokuva kahdeksankymppisestä känkkäränkästä miehestä?”

Mielensäpahoittaja edustaa suomalaista kansallisperimää, joka kiehtoo ohjaajaa.

“Flanellipaidassa linkkaava äijä, joka valittaa joka paikassa. Mutta tuo sukupolvi on rakentanut tämän maan, ja äijällä on oikeus muistuttaa siitä”, Karukoski kuvailee.

“Ajattelen, että siitä voi saada elokuvan, joka koskettaa ihmisiä ja saa katsomaan hetken mennyttä aikaa ja mennyttä elämää. Suomalaisuutta.”

Tom of Finland taas on toisenlainen härmäläinen ikoni: maailman tunnetuin homoeroottinen piirtäjä.

“Kansainvälinen menestystarina, vaikka taiteilija eli nälkäpalkalla. Suomalainen mies, josta tiedetään aika vähän”, Karukoski luonnehtii.

Entä Mannerheim?

“Se saattaa olla sitten seuraava elokuvani. Mutta tammikuussa aion lomalle, kun kesällä en ehtinyt. Edellisestä lomasta on aikaa.”

Elämäni kuva

“Lapsuudestani Kyproksella en muista väriä. Muistan vain ilon. Ihmisen ihonväri menetti merkityksensä minulle aikaisessa vaiheessa.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden Hän-palstalla numerossa 33/13.