Ikuinen rauha

Vanhojen metsien suojelurahasta käydään jo kilpailua Lapissa. Inarinsaamelainen Aikion perhe päätti rauhoittaa suvun aarniometsän.

Aikion tilan, Kaapin-Matin, ikimetsä kohoaa vaaralle Inarijärven luoteiskolkassa.

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Aitauksessa pidetään kotiporoja niin kuin on ollut aina tapana.

Tummaselkäiset, pitkäjalkaiset vaatimet syövät ostoheinää. Viereisen omakotitalon keittiössä tippuu kahvi, pöydällä on anopin leipoma maustekakku.

”Tulleeko siitä vähän pöljä rajaus? Minusta se on ihan tyhmä.”

Leo Aikio on kumartanut kartan ylle. Vihreällä on merkitty ehdotus suojeltavasta metsästä.

Jarmo Pyykkö esittelee vaihtoehtoja välittäjän roolissa.

Inarissa Pyykkö tunnetaan hirsirakentajana, joka on avustanut poromiehiä useissa hakkuukiistoissa. Viime lokakuussa hän tiedusteli Luonnonperintösäätiöltä: kiinnostaisiko ostaa Ylä-Lapista luontohelmi, aarniometsä? Hän lähestyi myös omistajaa, inarinsaamelaista sukua.

Helmikuun alussa kauppa on yhä auki, rajaus ja hinta sopimatta.

Aikio on poromies, Muddusjärven paliskunnan varaporoisäntä. Hän edustaa sukua.

”Ajatuksena suojelu on täydellinen.”

Metsää ei museoitaisi, vain puusto rauhoitettaisiin. Edelleen voisi metsästää ja laiduntaa poroja.

Tila, Kaapin-Matti, kohoaa vaaralle, jossa huojuu ikipetäjikkö.

”Olisi se karu tulla joku päivä rullatuolilla kattomaan, kun siitä tukkeja hinataan alas.”

Ylempi kuva: Saksalaiset jättivät sota-aikana polttamatta Kaapin-Matista vain kaksi aittaa. Alempi kuva: Elli, Olli, Mikko ja Esko Aikio perhekuvassa 1960-luvulla. Olli on Leo Aikion isä.

Ylempi kuva: Saksalaiset jättivät sota-aikana polttamatta Kaapin-Matista vain kaksi aittaa. Alempi kuva: Elli, Olli, Mikko ja Esko Aikio perhekuvassa 1960-luvulla. Olli on Leo Aikion isä.

Poromies Leo Aikio on Muddusjärven varaporoisäntä.

Poromies Leo Aikio on Muddusjärven varaporoisäntä.

Inarin kirkonkylältä on perille kahdentoista kilometrin taival. Hiihtäen tai kelkalla, tietä ei ole.

Juutuanvuonon loputtua avautuu Inarijärvi, Saamenmaan meri.

Vasemmalle kädelle jää erämaakirkko, kristinuskon varhainen pyhättö. Oikealla, keskellä selkää, pilkottaa Äijjih, Ukko. Saari on pyhä seita, vanha saamelaisten palvontapaikka.

Inarijärven luoteisrannalla kulkee tummanvihreä seinä, ikimetsä.

Aluksi kosteiden jänkien ja kuivien mäntyharjanteiden mosaiikkia, sitten jyrkkien vaarojen ja pienten järvien kirjomaa maastoa. Luonnontilaiset metsät ovat Muddusjärven talvilaidunten sydän.

Kahden laajan vaara-alueen väliin, suojaiseen lahteen, piiloutuu Kaapin-Matti.

Tila sai nimensä 1788 syntyneen Matts Gabrielinpoika Aikion mukaan. Kirkonkirjat viittaavat, että suku oli asunut seudulla kauemmin, viimeistään 1600-luvulta.

Aikiot ovat inarinsaamelaisia, järven äärelle juurtunutta alkuperäiskansaa.

Matts Gabrielinpoika metsästi peuroja, kalasti siikoja, hoiti niittymaita. Pienen porokarjan kanssa elettiin tiiviisti. Vaatimet vasotettiin hihnassa. Härillä ajettiin, vedettiin taakkoja ja kuskattiin kruunun kyytiläisiä Inarijärveä pitkin Jäämerelle.

Kaikki hyödynnettiin porosta: liha ruoaksi, sarvet käsitöiksi, talja peskiksi, poronnahkaturkiksi.

Vedet kuhisivat kalaa. Saalista suolattiin ja myytiin. Kun lumi peitti maan, perhe muutti lähelle talvipaikkaan, Talvitupajärvelle. Vuotuiskierto oli inarinsaamelainen tapa; metsän keskellä olivat pyyntimaat ja klapitarpeet, poroille ruokaa ja suojaa.

Luonnosta otettiin vain se, mitä tarvittiin.

Kansallisromantiikan ajan taiteilijat maalasivat tauluihinsa ikimetsiä. Suomalaisten mieliin syöpyi kuva myyttisestä erämaasta, asumattomasta ja kirveen koskemattomasta. Samoihin aikoihin, 1800-luvun lopulla, Aikion suku asui kairassa.

Saamelaisille erämaa oli ihmisten erämaa.

SK-video: Leo Aiko kertoo Kaapin-Matista ja elämäntavastaan Inarinjärven rannalla.

Leo Aikio porhaltaa Kaapin-Mattiin uudenkarhealla moottorikelkalla, hylkeennahkainen karvahattu ja siniset aurinkolasit suojana.

Maaliskuun aurinko korventaa silmiä.

Leo Aikio porhaltaa Kaapin-Mattiin uudenkarhealla moottorikelkalla, hylkeennahkainen karvahattu ja siniset aurinkolasit suojana.

Katse kiertää rakennuksia. Talo, sauna ja aitta on rakennettu uudelleen sotien jälkeen.

”Saksalaiset, aseveljet, poltti lähes kaiken.”

Pihapuussa, pihlajassa, livertää lyhyttä säiettä taviokuurna, vanhojen metsien lintu. Ei säiky vieraita. Isännän se taitaa tunnistaa.

Lapsuuden kesät kuluivat täällä Mikko-ukin ja Elli-mummon kanssa. Joka ikisen onkikiven ja verkkopaikan muistaa vielä. Ja ensimmäisen riekon, joka jäi ansaan rantapajukossa.

Päivittäin syötiin kalaa. Aamuksi keitettiin, päiväksi savustettiin, illaksi paistettiin. Vain järjestys vaihtui toisinaan.

Leo-poika oppi pienestä porotöihin. Erotuksiin ja vasamerkintöihin, sitten ettoamaan, kokoamaan tokkaa.

Aikio viittoilee aitaukseen. Viisi vaadinta poukkoilee, säikkyy outoja naamoja.

”Vähän ovat semmosia kulkureita.”

”Nuo on tuotu arestiin.”

Arkoja totutetaan kulkemaan tokan matkassa. Keväällä, kun maa paljastuu ja vasominen lähestyy, koittaa tuhansia vuosia toistunut vaellus.

On aika lähteä etelästä pohjoiseen, havumetsistä kohti tunturiylänköjä.

 

Poro on sopeutunut arktisen luonnon niukkuuteen.

Ylä-Lapin suvi on lyhyt ja kiihkeä. Muddusjärven porot koluavat jänkiä, joenvarsia ja tunturikoivikoita. Ravinto on vihreää: varpuja, heiniä, ruohoja, saroja.

Kesällä poro uusii karvan ja sarven, vahvistaa lihakset ja luuston. Syksyn sienistä kertyy kilokaupalla varastorasvaa talven koitoksiin.

Joulukuun erotuksen jälkeen tokat palaavat outamaille, vanhoihin metsiin.

Talvi on sinnittelyä. Pehmeän, metrisen hangen alta poro haistaa jäkälän. Jos laidun on hyvä, se kaivaa päivässä kaksi kiloa, suuren pussillisen verran.

Keväällä, kun paksu, kova hanki estää jäkälän kaivuun, jäljelle jää hätäravinto.

Luppo on porojen pettu.

Tuota rihmaista jäkälää roikkuu puiden oksilta ja rungoilta, kuin epäsiistiä partaa. Tuulet ja tykkylumet pudottavat luppoa hangelle syötäväksi.

Vanhassa, luonnontilaisissa metsässä on poron talvikoti.

 

Luppoa, porojen pettua, kasvaa vanhojen mäntyjen oksilla ja rungoilla.

Luppoa, porojen pettua, kasvaa vanhojen mäntyjen oksilla ja rungoilla.

Moottorikelkka kiemurtelee rinnettä ylös. Vaaralta, Kaapin-Matin huipulta, näkee kauas Inarijärvelle.

Aikio nousee kelkan päältä.

”Joka kantilta se näyttää hyvältä, kotijärvi.”

Tänne hän kapusi nuorena, aina jokin seikkailu mielessä. Alempana rinteessä, siellä missä kasvoi mustikkaa, hän metsästi havumetsien mustia lintuja, metsoja.

Nyt päätös on sinetöity.

Suullinen sopimus Kaapin-Matin suojelusta on tehty. Kaikkiaan 42 hehtaaria ikimetsää, jonka ydin on tämä vaara.

Uusi omistaja, Luonnonperintösäätiö, on kalastaja ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan perustama.

Tätä aarniota Linkola ei ehtinyt nähdä. Hän kuoli vuosi sitten.

”Luulis, että olis tykännyt.”

 

Metsän ikää on vaikea arvioida tarkkaan.

Kaapin-Matin korkeimmalla kohdalla makaa järkälemäinen kivi, muisto jääkaudesta.

Ylä-Lapin järvistä löytyneistä puista on laskettu lustoja, vuosirenkaita. Vanhimmat tutkitut männyn rungot ovat olleet 7 600 vuotta vanhoja.

Mänty on sitkeä jurottaja lähellä metsärajaa.

Tuli on raivonnut näissä metsissä 300–400 vuoden välein. Joissain useammin, joissain ei koskaan. Palosta jääneet haavat, korot, kertovat, että suuret kilpikaarnapetäjät ovat säilyneet hengissä.

Mänty elää hyvinkin 500 vuotta. Kuluu vähintään toiset 500 vuotta, kun se kelottuu, kuolee pystyssä ja lopulta lahoaa maassa.

Lajeja on vähemmän kuin etelän vanhoissa metsissä. Mutta on paljon uhanalaisia kääpiä, jäkäliä ja hyönteisiä, jotka ovat riippuvaisia lahoavasta puusta.

Aikio mittailee vaarametsää. Lakkapäisiä petäjiä, kelottuvia puita, kyljelleen kaatuneita järkäleitä.

”Jos ne ossais kertoa, olisi varmaan mielenkiitoisia tarinoita.”

”Ne on tuossa aika kauan nököttänyt.”

Suoraa runkoa ei juuri löydy. Monine haaroineen latvukset muistuttavat kynttelikköjä. Ehkä hirvi on puraissut, ehkä tykkylumi tai tauti koetellut.

Suomen päälaella vanhat metsät ovat harvoja, männyt lyhyitä.

Vähäinen lämpö jarruttaa kasvua. Kesän pituuskasvu loppuu jo heinäkuun alkuun. Ja kun hilla kypsyy, tyrehtyy myös paksuuskasvu.

Petäjä järeytyy tukiksi reilussa sadassa vuodessa. On odotettava toinen sata vuotta, kunnes luppoa, porojen eloonjäämisevästä, on puissa runsaasti.

Aukeaksi hakattu alue palaa äärimmäisen hitaasti ikimetsäksi.

 

Leo Aikio ajaa moottorikelkalla kivistä rinnettä ylös Kaapin-Matin vaaralle.

Leo Aikio ajaa moottorikelkalla kivistä rinnettä ylös Kaapin-Matin vaaralle.

Aluksi metsät säilyivät metsinä. Sotien jälkeen Inarin puuta kaadettiin ratapölkyiksi, joita vietiin Ruotsiin ja Länsi-Saksaan asti. Hakkuut vain harvensivat männiköitä, jäkälälaitumet säilyivät poroille.

Puulle ei ollut tarpeeksi kysyntää, metsäpiirit tuskailivat. Norjan Kirkkoniemeen kaavailtiin 1950-luvulla selluloosatehdasta. Keitto olisi niellyt metsiä, mutta hanke raukesi.

Muddusjärven paliskunnan alueella hakkuut lisääntyivät 1960-luvun lopulla. Metsähallitus, suurin metsänomistaja, suunnitteli enemmän myytäviä leimikoita ja niihin suurempia aukkoja.

Pian myös inarinsaamelainen poronhoito mullistui.

Moottorikelkka helpotti töitä, mutta se oli kallis ostaa ja ylläpitää. Porokarjat kasvoivat. Jotta perhe sai elannon, oli omistettava satoja vasoja ja vaatimia.

Ajan mittaan hakkuut vähenivät valtion mailla mutta kiihtyivät yksityismetsissä.

Sahatukeiksi kelpasi vain osa; Inarin ikimännyt olivat lyhyitä, usein mustien, kuolleiden oksien täplittämiä. Eniten metsiä kaadettiin kuitupuuksi, ajettiin sellutehtaille.

Vuosina 1940–2020 Muddusjärven vanhoista metsistä katosi yli puolet. Tulos paljastuu Koneen Säätiön rahoittamasta Miltä sopu näyttää -hankkeesta, jossa selvitettiin muun muassa metsätalouden vaikutuksia poronhoitoon.

Paliskunta menetti porojen parhaita talvilaitumia lähes 250 neliökilometriä.

Se on enemmän kuin Helsingin maapinta-ala.

 

Video: Harvinainen animaatio näyttää vuosi vuodelta metsätalouden vaikutuksen saamelaiseen poronhoitoon. Lähde: Miltä sopu näyttää -tutkimushanke

 

Leo Aikio on elänyt koko ikänsä, 45 vuotta, vanhojen metsien ympäröimänä.

”Se on aina ollut semmonen turva, vankkumaton.”

”Siihen on syntynyt ja kasvanut kiinni.”

Kun sadan hehtaarin männiköitä on kaadettu, sisäinen kompassi on seonnut. Tutussa maastossa on saattanut pyörähtää, kiintopisteet kadota.

”Se vaikuttaa, se menee tunteisiin.”

”On kuin sun kodistas vietäis pala kerrallaan pois.”

Porokaan ei viihdy hakkuuaukossa.

Luppopuut ovat kadonneet. Jäkälälaitumet heikkenevät, on liian kuivaa ja valoisaa. Tuulen kovettama hanki on työläs kaivaa. Mätänevä hakkuutähde tukahduttaa jäkälää ja peittää talvella sen hajun.

Hakkuut ovat ajaneet porot kiertolaisiksi.

Tokat liikkuvat jäkälän perässä, yli Inarijärven. Laitumet kuluvat, liikaa. Ketjureaktiota on vaikea pysäyttää: Kun vanhat metsät vähenevät, talvilaitumet heikkenevät. Porojen on taas etsittävä evästä entistä laajemmalta alueelta.

”Helposti tullee poromiehestä se syntipukki”, Aikio sanoo.

Tuloja nakertaa koko ajan lisääntyvä ruokinta. Ostorehu ei ole vain kustannus. Poro muuttuu, kesyyntyy. Huonoina vuosina se ei etsi ilmaista ruokaa luonnosta vaan turvautuu Lapin ulkopuolelta rahdattuun ostorehuun.

”Ennen poro elätti miehen. Nyt se on kääntymässä toisinpäin”, Aikio sanoo.

”On pakko sopeutua tilanteeseen.”

 

Pahempaa on luvassa. Ylä-Lapissa on jo koettu ilmastonmuutoksen ensioireet.

Inarijärven jääkausi on lyhentynyt. Viikkojen paukkupakkaset ovat kadonneet. Lumi sataa sulaan maahan, pakastuu ja sulaa. Mäntyjä paukkuu keskeltä poikki raskaan tykkylumen painosta.

Vuoden 2020 talvi oli kamalin, minkä Leo Aikio muistaa.

Jo syksyn sienisato oli jäänyt heikoksi, porot laihoiksi. Sitten satoi toista metriä lunta, ja hankeen kovettui jääkerroksia. Jäkälää oli mahdotonta kaivaa panssarilumen lävitse.

Paliskunta osti rehuja lähes 200 000 eurolla. Silti viidennes, reilut tuhat poroa, kuoli.

Ei ollut enää keväisiä puskureita, luppometsiä.

Hakkuiden jäljiltä puskevat taimikot tukahduttavat jäkälän kasvun. ”Ensiksi pitäis korjata vanhat jäljet.”

Inarissa on kahdeksan paliskuntaa, kuuden alueella harjoitetaan metsätaloutta. Muddusjärvi on yksi kapinallisista, jotka ovat nousseet vastustamaan vanhojen metsien hakkuita valtion mailla.

Aikion sukutilan ympärille levittäytyvät paliskunnan tärkeät talvilaitumet, Vanhankirkonvaara ja Pietarintupavaara.

Ylä-Lapin metsistä leimahti kiista 2000-luvun alussa. Greenpeace perusti leirin, paikalliset metsurit vastaleirin. Pitkien neuvottelujen jälkeen, vuonna 2010, Metsähallitus ja Muddusjärven paliskunta sopivat metsärauhan: vaarat säästetään hakkuilta vuoteen 2030.

Leo Aikio haluaa uskoa, että vaaroihin ei enää kajota.

”Minä ainakin taistelen viimeseen asti, että sieltä ei kaajeta yhtään puuta.”

”Ne mettät ovat arvokkaita pystyssä.”

Jokin on jo muuttunut pysyvästi Ylä-Lapin valtion metsissä.

Vuodesta 2016 Metsähallitus on suunnitellut leimikon vain, jos sopu on löytynyt paliskunnan kanssa. Muddusjärvellä ei ole ollut yhtään hakkuuta valtion mailla.

Parhaillaan neuvotellaan luonnonvarasuunnitelmasta, jossa määritellään kaadettavat puukuutiot vuosille 2022–2027. Hakkuisiin on saatava yhä paliskunnan suostumus.

Metsähallituksessa toivotaan, että metsätalous käynnistyy myös Muddusjärvellä. Ei avohakkuita vaan varttuneiden metsien väljennyksiä ja nuorten metsien harvennuksia.

Aikio, Saamelaiskäräjien toinen varapuheenjohtaja, on päättämässä luonnonvarasuunnitelmasta.

”Se on tosi vaikea yhtälö.”

Vanhojen metsien hakkuisiin paliskunta ei aio suostua. Harvennukset haittaavat nekin poroja, jos raivaustähteet jätetään metsiin.

Hakkuiden jäljiltä Inari puskee tiheitä taimikoita, jotka tukahduttavat jäkälän kasvun.

”Ensiksi pitäis korjata vanhat jäljet, hoitaa taimikot kuntoon.”

Luonnonvarasuunnitelmaa kommentoi saamelaisten Akwé: Kon -työryhmä. Menettelyä käytetään ensi kertaa.

Aikio on nähnyt, miten sanelu on vaihtunut vuoropuheluksi valtion metsissä.

”Onneksi maailma alkaa herätä.”

 

Muddusjärven paliskunnan talvilaidun on kadonnut avohakkuussa.

Muddusjärven paliskunnan talvilaidun on kadonnut avohakkuussa.

Yksinäinen kelo seistä törröttää keskellä autiota maisemaa.

Kaapin-Matista viisi kilometriä pohjoiseen on lähes sadan hehtaarin hakkuuaukko. Pohjoistuuli tuivertaa istutettujen männyntaimien ylitse.

Kymmenen vuotta sitten täällä, Piskijärven rantamaisemassa, kasvoi luppometsä, Muddusjärven porojen talvilaidun.

Maa on yksityisessä omistuksessa.

Utsjoen porotilat olivat ostaneet 1980-luvun alussa velaksi maata ja perustaneet yhteismetsän. Valtio oli myynyt palstat naapurikunta Inarista, sillä Utsjoella ei kasva männiköitä.

Saamelaiset porotilat ajettiin tahtomattaan vastakkain.

Utsjoellakin moni poromies kauhisteli raiskioita. Entä jos oma tokka olisi pitänyt tuoda tänne?

Mutta oli pakko hakata, jotta ostoon otettu laina lyheni.

Utsjoen porotilojen yhteismetsän maat ovat siirtymässä nuorelle sukupolvelle. Jäljellä on yhä laajoja luonnonmetsiä, joissa laiduntavat talvisin Muddusjärven paliskunnan porot.

Hakkuille etsitään vaihtoehtoa – suojelua.

Paikallisen energiayhtiön poltettavaksi päätyy 300-vuotiaita mäntyjä.

Valtion kassassa on varattu Lapin vanhojen metsien suojeluun vajaat seitsemän miljoonaa euroa. Kertasumma ei riitä kuin alkuun. Suojelualoitteita on tehty satakunta Lapin ely-keskukselle.

Suojelu takaa varman tuoton, valtion korvaus on vielä verovapaata.

Kiinnostusta lisää se, että puukauppa on hiljentynyt Inarissa. Stora Enso ja Metsä Group eivät osta puuta kiistametsistä. Taustalla ovat FSC-metsäsertifioinnin kriteerit kestävälle puunhankinnalle: hakkuut eivät saa vaarantaa suojeluarvoja ja saamelaisten oikeuksia.

FSC nostattaa myös raivoa. Omaisuudensuojan loukkaus, pakkosuojelua, väitetään.

Inarin yhteismetsä käyttää PEFC:tä, Suomessa yleisintä sertifikaattia.

Tukit myydään sahoille, muun muassa hirsiksi. Vanhojen metsien männyistä kelpaa sahatukiksi noin joka neljäs, enimmillään joka kolmas.

Jos järeissä puissa on liikaa oksia, mutkia, lahoa tai kieroutta, ne kaupataan energiapuuksi. Paikallisen energiayhtiön Inergia Lämmön poltettavaksi päätyy 300-vuotiaita mäntyjä.

Kestävää kaukolämpöä, yritys mainostaa kotisivullaan.

Leo Aikio on yksi Inarin yhteismetsän 1 600 omistajasta.

”Tuhotaan omaisuutta, myyvään pilkkahintaan vanhoja ikimettiä polttouuniin.”

”Siinä ei ole mittään järkeä.”

Hakkuita perustellaan metsätulolla, jota saavat myös pienituloiset eläkeläiset. Aikio kertoo, että hänen tililleen tulee reilut tuhat euroa kahden vuoden välein.

”Ei sillä vielä paljon hilluta.”

Ylä-Lapin matkailu on valinnut hiljan uuden valtin: vastuullisuus. Teemalla vauhditetaan turismin nousua koronaepidemian jälkeen.

Aikio uskoo, että kansainvälinen matkailija ei hyväksy vanhojen metsien polttoa.

”Jonain kauniina päivänä turisti saattaa äänestää jaloillaan.”

Tämän vuoden tammikuussa Inarin yhteismetsä teki 37 hehtaarin ja helmikuussa 32 hehtaarin leimikkosuunnitelman vanhaan metsään. Hakattavan puuston ikä on 235–264 vuotta.

 

Leo Aikio seisoo kotivaaran huipulla, josta avautuu näköala yli Inarijärven.

Leo Aikio seisoo kotivaaran huipulla, josta avautuu näköala yli Inarijärven.

Sinistä taivasta vasten piirtyy rosoisten mäntyjen asuttama vaara, Kaapin-Matin korkein kohta.

”Se on semmonen taikavaara.”

Leo Aikio seisoo kotitilan pihalla Inarijärven rannassa.

”Se on… miten minä sen kuvaisin.”

”Se on semmonen mystisempi paikka. Maahisten koti.”

Inarinsaameksi vaara on Čáháligvääri. Čáhálig tarkoittaa aarteenvartijahaltiaa, pientä, karvaista olentoa. Ennen muinoin henkiolennot olivat tärkeitä. Pyydettiin lupa, kun etsittiin tonttia tai leiripaikkaa.

Poromies tuijottaa kaukaisuuteen.

”Jos joku vieläkin kyselee maahisilta, ei se sitä muille kerro.”

Juttua varten on haastateltu myös Luken erikoistutkija Jouko Kumpulaa, erikoistutkija Ville Hallikaista, tutkija Juha Siitosta ja tutkimusteknikko Hannu Hervaa sekä Metsähallituksen aluejohtaja Kirsi-Marja Korhosta.

Sisältö