Vaaliraha-sarja: Mihin nojaa Maalaisliitto?

Kotimaa 11.4.2011 11:00

Vaaliraha-sarjan neljännessa osassa dosentti Arto Luukkanen, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, kirjoittaa Suomen Keskustan värikkäästä vaalirahamenneisyydestä.


Maalaisliitto / Suomen keskustan suhde ulkopuoliseen rahoitukseen ja poliittiseen korruptioon on ollut kaksijakoinen. Periaatteiden tasolla puolue on aina nojannut perinteisiin maaseudun arvoihin, kristillisyydestä nousevaan siveellisyyteen ja agraariväestön konservatiivisuuteen.

Syy tähän tiukkaan arvopohjaan on siinä, että Maalaisliitto-keskusta on aina ollut enemmän kuin puolue. Sen ideologiassa on ollut mukana ajatus siveellisestä ryhdistä ja kunniallisuudesta. Nämä arvot tulivat väkevästi esille vuoden 1948 vaalimainoksessa. Julisteen haastava ja iskevä lause ”Näihin nojaa Maalaisliitto” on suunnattu suomalaisten pyhiin kirjoihin: Raamattuun ja lakikirjaan.

Toisaalta samaan aikaan puolueen johdossa on aina tajuttu taloudellisten realiteettien paine. Maan kattava organisaatio nielee rahaa. Kylmän sodan rintamalinjat eivät myöskään näyttäneet suosivan Maalaisliittoa. Neuvostoliitto tuki kommunisteja, USA rahoitti sosiaalidemokraatteja ja oma talouseliitti oikeistoa. Maalaisliitto jäi aluksi ottopojan asemaan, ja sen oli keksittävä omia erikoisia keinojaan rahojen hankkimiseksi ja säilyttämiseksi.

Kuva Markus Pentikäinen / Suomen Kuvalehti

Keskustan ratkaisuna olivat säätiöt, jotka toimivat välikäsinä yksityisen rahan ja poliittisen toiminnan välillä. Se osa liike-elämästä, joka oli riippuvainen Maalaisliiton poliittisesta tuesta, saattoi lahjoittaa niihin rahaa – monesti ilman kuittejakin.

Urho Kekkosen tultua presidentiksi Maalaisliitolle avautuivat myös ”Moskovan rahoitusmarkkinat”. Kekkosen linjan tukeminen presidentinvaaleissa oli Neuvostoliiton etu, ja näin Maalaisliiton oli mahdollista pyytää rahaa suoraan Moskovasta.

Säätiöiden aika

Vuonna 1956 perustettiin erityinen Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö, joka oli Kekkosta tukevien maalaisliittopoliitikkojen hanke. Se sai lahjoituksia liike-elämältä ja niiltä, joiden olisi saatava keskustan tuki omille hankkeilleen.

Vuonna 1961 säätiön hallitukseen kuuluivat Raision vuorineuvos K. E. Kivivuori puheenjohtajana, ministerit Kauno Kleemola ja Ahti Karjalainen, kunnallisneuvos Kalle Joukanen ja kanslianeuvos Arvo Korsimo. Sihteeri oli maisteri Jouko Loikkanen ja rahastonhoitaja ekonomi Reijo Vähätiitto. Tilit tarkastivat varatuomari Matti Kekkonen ja toimittaja Johannes Huumo.

Näin liike-elämä tuli auttamaan Maalaisliittoa. Kivivuoren yrityksessä oli erityinen tätä säätiötä varten ”musta tili”. Kirjanpidon ”ulkopuolella olevista varoista piti neiti N. kirjaa”, Kivivuori valaisi vaimolleen asiaa kesällä 1961.

Mustan tilin kautta kulki niin paljon rahaa, että sitä piti kierrättää Sveitsin kautta. Tämän säätiön toiminta oli niin menestyksellistä, että sen antaman esimerkin mukaisesti Maalaisliitto-keskusta perusti muitakin säätiöitä ja yleishyödyllisiä instituutioita sen rahallisten tarpeiden tyydyttämiseksi.

Myöhemmin idänkaupan kasvaessa näytti siltä, että puoluerahoitus pääsi ottamaan osansa myös sen kannattavuudesta.

On vihjattu, että lähellä Keskustapuoluetta olleet henkilöt olisivat pakottaneet kauppoja Neuvostoliiton kanssa halunneet yhtiöt maksamaan jotakin Keskustapuolueelle. Jos näin on, niin Maalaisliitto-keskustan toiminta alkoi muistuttaa mafian puolilaillista toimintaa tai järjestäytynyttä rikollisuutta. Ongelmana on kuitenkin se, että pitävää näyttöä tällaisesta toiminnasta ja sen systemaattisuudesta on kovin vaikea saada.

Keskusta joutui kuitenkin moraaliseen suohon, josta se on ollut vaikea nousta pois ja jossa puolueen nuorempi sukupolvi sai eettisesti arveluttavan tartunnan.

Moskovan ruplien vakaa virta vakaille maalaisliittolaisille

Sodan jälkeen Maalaisliitto alkoi nousevan poliittisen kykynsä Urho Kekkosen mukana kiinnostaa myös ulkovaltoja ja erityisesti Neuvostoliittoa. Maalaisliitto oli kommunistisen ideologian mukaan osin edistyksellinen ja edusti Neuvostoliitolle myönteistä poliittista voimaa.

Maalaisliiton menestyminen vaaleissa oli tärkeää siksi, että kotimaiset kommunistimme olivat tehottomia eivätkä kyenneet luotsaamaan Suomea sosialismiin. Maalaisliitto taas ei koskaan sanonut Moskovalle ei, eikä etenkään sen rahoitukselle. Näin yhteinen rahan kieli näyttää löytyneen jo 1950-luvulla.

Päätekijänä oli ilmeisesti puoluesihteeri Arvo Korsimo, joka koordinoi yhteistyötä. Esimerkkinä Maalaisliiton ja NKP:n symbioosista voidaan mainita vuosi 1961, jolloin Arvo Korsimo pyysi salaisella kirjeellä Neuvostoliitolta rahallista apua Suomen presidentinvaaleja ja eduskuntavaaleja varten kukistamaan etenkin Pohjois-Suomessa Maalaisliiton vastaisia voimia. Kyse oli tämän arkistolöydön mukaan ”lisäavusta”, joten kysymyksessä oli ilmeisesti vakiintunut ja säännöllinen käytäntö.

Kyseinen toiminta oli tietenkin myös tasavallan presidentin tiedossa ja hänen hyväksymäänsä. Syy tähän ulkomaisen rahan vastaanottamiseen löytyy varmasti kylmän sodan ajan ”hengestä”. Muiden puolueiden saama ulkomainen rahallinen tuki oli varmaan jo tiedossa, eikä Maalaisliitto halunnut jäädä muita pahemmaksi.

Moraali vastaan realismi

Maalaisliiton kunnollisuutta ja ryhdikkyyttä vaatinut linja näytti kärsineen lopullisen tappion, kun Veikko Vennamo erosi vuonna 1959 puolueesta. Vennamon perustama SMP pyrki myöhemmin parhaansa mukaan mustamaalaamaan keskustaa sen moraalisesta rappiosta. Kekkosen Suomi taas pyrki leimaamaan Vennamon populistiksi ja räyhääjäksi.

Vennamon edustama populismi ja ryhdikkyyden vaatimus periytyivät myöhemmin perussuomalaisiin, jotka ovat hyökänneet ärhäkkäästi vanhojen puolueiden hämärää rahoitusta vastaan.

Vaalirahoitukseen liittyvän moraalin ja laillisuuden tutkinta alkoi kuitenkin vasta toden teolla vuoden 2008 toukokuussa, kun keskustan kansanedustaja Timo Kalli ”laverteli” A-studion haastattelussa, että hän oli tarkoituksella jättänyt vaalirahailmoituksessaan kertomatta tukijoitaan. Syy tähän oli se, että kertomatta jättämisestä ei seurannut rangaistusta.

Median aloittama selvitystyö pakotti poliitikot myöhemmin avomielisemmäksi ja käynnisti prosessin, jossa vaalitukijärjestelmä joutui mikroskoopin alle. Tuloksena oli se, että silloinen pääministeri Matti Vanhanenkin joutui tilanteeseen, jossa hänen oli väistyttävä ministerinpaikalta tulevan tutkinnan pelossa.

Tässä vaiheessa myös Maalaisliitto-keskustan oma toiminta säätiöissä joutui uudelleen arvioitavaksi. Näin puolueen vanhojen arvojen – rehellisyys ja suoraselkäisyys – merkitys avautui myös keskustalle itselleen. Kansaa ei voi pettää.

Sarjan viimeinen osa on yhteenveto, joka julkaistaan tiistaina 12. huhtikuuta klo 14. Siinä kerrotaan myös lähteet ja kirjallisuusluettelo.

Sarjassa aiemmin ilmestyneet osat

Vapaus maksaa – näin poliittinen korruptio alkoi Suomessa (Suomenkuvalehti.fi 6.4.2011)

Unelma punaisesta Suomesta – ruplat ja dollarit vasemmalle (Suomenkuvalehti.fi 7.4.2011)

Kun suurvaltojen rahaa virtasi Suomen ”poliittisille markkinoille” (Suomenkuvalehti.fi 8.4.2011)