Vaaliraha-sarja: Kun suurvaltojen rahaa virtasi Suomen ”poliittisille markkinoille”

Kotimaa 8.4.2011 11:00

Vaaliraha-sarjan kolmannessa osassa dosentti Arto Luukkanen, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa, kirjoittaa kehityksestä, joka johti tilanteeseen, jolloin Suomessa oli kaksi työväenpuoluetta, jota toista tuettiin USA:sta käsin ja toinen sai puoluerahoituksensa suoraan Neuvostoliitosta.


Vuonna 1944 USA ja Iso-Britannia yhdistivät Suomen vielä tiukasti Neuvostoliiton etupiiriin. Suuri liittoutuma oli vielä voimissaan, eikä kummallakaan läntisellä suurvallalla ollut halua tehdä Suomen kysymyksestä isoa ongelmaa.

Vuonna 1949 tilanne oli kuitenkin aivan toisenlainen: edellisenä vuonna solmittu YYA-sopimus oli varmistanut maamme turvallisuuspoliittisen aseman, mutta toisaalta Fagerholmin I hallituksen astuminen virkaan antoi uuden mahdollisuuden saada tukea lännestä.

J. K. Paasikivi ei ollut ottanut kommunisteja tai kansandemokraatteja hallitukseen. Näin Suomi antoi vahvan signaalin siitä, että se ei ollut kansandemokratian tiellä.

Tilanne kuvasti myös sodanjälkeisen ilmapiirin kehittymistä.

Vuonna 1944 maan oikeisto oli henkisessä lamaannuksessa ja yhteiskuntajärjestelmän puolustaminen kommunisteja vastaan jäi sosiaalidemokraattien harteille. Vuonna 1949 kommunismia vastustivat yhdessä SDP ja maan oikeisto, syntyi aseveliyhteistyö.

Kommunismin vastaisen taistelun dollarit

Lännessä suomalaisten sosiaalidemokraattien päättäväisyys pantiin heti merkille.

Arvo (Poika) Tuominen, SKP:n entinen pääsihteeri ja kommunisteista loikannut, oli sopiva yhdysmies hoitamaan SDP:n ja USA:n suhteita. Tuominen oli asunut Tukholmassa sen jälkeen kun hän oli tehnyt pesäeron Moskovan kanssa ja kieltäytynyt tulemasta Terijoen (Otto Wille Kuusisen) hallituksen pääministeriksi.

Tuomisella oli yhteyksiä USA:n Yhdysvaltojen ammattiliittojen keskusjärjestön AFL:n (Amerikan Federation of Labour) suojissa toimineen ”Vapaan ammattikomitean” (Free Trade Union Committee, FTUC) kanssa. Kyseinen järjestö välitti CIA:n rahallista tukea eri maiden ammattiyhdistysliikkeille.

Tuomisen yhdyshenkilö toimi Jay Lovestone – USA:n kommunistipuolueen entinen pääsihteeri.

USA:n tiedusteluorganisaatio CIA tuki edellä mainittua kanavaa pitkin SDP:tä ja sen ammattijärjestöä SAJ:tä. Samoin saksalainen CDU ja Ruotsin demarien veljespuolue taas antoivat tärkeälle avainliitolle – Suomen Metalliliitolle (sen SDP:n edustajille) – tuntuvaa rahallista tukea.

Tukea tärkeämpää oli kuitenkin henkinen tuki, jota lännestä saatiin Suomen sosiaalidemokraateille.

Puolueella oli nyt mahdollisuus kiistää kommunistien propaganda ja haastaa vastustajat työpaikoilla saakka. Läntisillä dollareilla oli myös mahdollista tehostaa SDP:n alueellista verkostoa ammattimaisemmalle tasolle. Kommunistien Moskovasta saama rahoitus sai siten läntisen kilpailijan sosiaalidemokraattien dollareista.

Kommunismi oli ”aseveliakselin” päävastustaja myös vaaleissa, vaikka sitä ei voinutkaan suoraan sanoa. Esimerkkinä tästä oli vuoden 1946 SDP:n ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen aloitettu kampanja ”Taisteleva Sosialidemokratia”.

Katukuvassa tämä näkyi keväällä 1947 ”Jo riittää” -julisteessa. Jo riittää -kampanja oli suunnattu vuoden 1947 SAK:n edustajakokousvaaleihin ja kunnallisvaaleihin, mutta epävirallisesti kampanja jatkui kesän 1948 eduskuntavaaleihin asti.

Rahoituksen vastaanoton ammattimaisuus

Sosiaalidemokraattien parissa USA:n rahallisesta avusta tiesi vain hyvin suppea ryhmä, tärkeimpinä tietysti puoluesihteeri Väinö Leskinen ja puolueen legendaarinen järjestösihteeri Veikko Puskala.

Ammattiyhdistysliikkeessä taas avainhenkilö oli pääsihteeri Olavi Lindblom.

USA:n rahoilla organisoitiin myös puolueen oma tiedustelu, ns. ”Puskalan putiikki”. Sen kanssa yhteistoiminnassa toimi myös ”SYT” – Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -niminen järjestö.

Kyseinen järjestö oli kommunismin vastaiseen toimintaan omistautunut yhdistys, joka sai rahoituksensa kotimaisilta liikemiehiltä.

Vuonna 1955 Puskala erosi puolueesta ja vei samalla myös puolueen tiedustelun virallisesti erilleen sosiaalidemokraateista. Yhteistyö SYT:n kanssa kuitenkin toimi saumattomasti aina 1980-luvulle saakka, jolloin kommunistien vaara näytti olevan jo ohitse.

Ruplia ja dollareita – oikealta ja vasemmalta

Sosiaalidemokraattinen puolue repesi kahteen osaan: SDP:stä erosi vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Repeämä syntyi, kun puolue valitsi Neuvostoliiton epähenkilön Väinö Tannerin SDP:n johtoon.

TPSL:n johtoon nousi Emil Skog, joka oli ollut SDP:n puheenjohtaja vuosina 1946-1957. Skog oli valmis hakemaan rahoitusta myös Neuvostoliitolta.

Maassa oli siten kaksi työväenpuoluetta. Toista tuettiin USA:sta käsin ja toinen sai puoluerahoituksensa suoraan Neuvostoliitosta.

Kuva Markus Pentikäinen / Suomen Kuvalehti

Neuvostoliiton antaman rahan tiet olivat kaikkein monimutkaisimpia.

TPSL sai Moskovan rahaa ilmeisesti Maalaisliiton kautta, ja sen jakelu oli organisoitu presidentin luottomiehen Arvo Korsimon vastuulle. Skog ilmeisesti optimoi kylmän sodan markkinat parhaiten, sillä hän sai rahaa TPSL:n perustamisen jälkeen vielä CIA-yhteyksiensä kautta.

Rahaa helposti – ilman omantunnon tuskia?

Kylmän sodan aikana toimineet ”poliittiset rahamarkkinat” surkastuivat vähitellen 1980-luvun lopulla, kun kommunismin uhka väistyi yhteiskunnastamme. Toisaalta sen tuloksena jäi poliittiseen elämään vanhoja rakenteita ja opittuja tapoja, jotka edistivät rakenteellista korruptiota.

Ulkopuolisesta näkökulmasta herättää kuitenkin ihmetystä, miten helposti ulkopuolista rahoitusta saatiin ja miten sitä otettiin vastaan ilman suurempia omantunnon tuskia. Parhaimmillaan näillä markkinoilla otettiin rahaa molemmilta osapuolilta.

Toisaalta Emil Skog koki itse toimivansa isänmaallisena patrioottina eikä nähnyt puolueiden ulkomaisessa rahoituksessa uhkaa kansanvallalle.

Puolueiden oli kuitenkin elettävä ja kilpailtava rahasta, tulipa se ulkoa tai sisältä. Ajatukset siitä, että rahalla oli mahdollista saada myös poliittista valtaa ja että ei-julkinen rahankäyttö on hyväksytty maan tapa, jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan poliittiseen kulttuuriimme.

Nykyinen vaalirahaskandaali on selvästi henkisellä tasolla siten kytköksissä kylmän sodan purkuprosessiin. Uuden tiukemman lainsäädännön mukana poliitikkojen oma moraali näyttää myös lähenevän tavallisten kansalaisten moraalikäsityksiä.

Sarjan seuraava osa julkaistaan maanantaina 11. huhtikuuta klo 14.

Sarjan viides ja viimeinen osa on yhteenveto, ja siinä kerrotaan myös lähteet ja kirjallisuusluettelo.

Vaaliraha-sarjan aiemmat osat

Vapaus maksaa – näin poliittinen korruptio alkoi Suomessa (Suomenkuvalehti.fi 6.4.2011)

Unelma punaisesta Suomesta – ruplat ja dollarit vasemmalle (Suomenkuvalehti.fi 7.4.2011)