Tsunamista 10 vuotta: ”Yritän ajatella ihmisiä, jotka jäivät sinne – en vain omaa kohtaloani”

SK:n arkistoista: Murtokankaat olivat säästäneet Thaimaan-matkaa varten kaksi vuotta.

Khao Lak
Teksti
Silja Lanas Cavada Borlänge Hannu Pesonen Phuket
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Keskiruotsalaisen Borlängen kaupungin kirkko täyttyy viimeistä penkkiä myöten. Ihmiset virtaavat muistotilaisuuteen hiljaisina ja epäuskoisina.

Kaakkois-Aasian hyökyaalloista on pari viikkoa. Ruotsia kohdannutta surua on yhä vaikea käsittää.

Ruotsalaisia menehtyi katastrofissa todennäköisesti eniten länsimaalaisista. Maan keskusrikospoliisin viimeisen tiedon mukaan 637 ruotsalaista ei ole palannut kotiin.

Epävarmoja kadonneita on ainakin 1 200.

“Yritän ajatella ihmisiä, jotka jäivät sinne. En pelkästään omaa kohtaloani”, Vesa Murtokangas miettii kirkon ovella ennen tilaisuuden alkua.

“Sitäkään en vielä tiedä, miksi itse pelastuin.”

Murtokankaiden perhe, Vesa, Sirkka ja Ville pelastuivat täpärästi pahasti tuhoutuneessa Khao Lakissa Thaimaassa. Paratiisimainen Khao Lak oli erityisesti ruotsalaisten suosima lomakohde. Thaimaan rannoilla lomaili joulun aikaan 20 000 ruotsalaista.

 

Suru on koskettanut borlängeläisiä. Kadonneista 18 on Taalainmaalta, heistä eniten, seitsemän, on kotoisin 46 000 asukkaan Borlängestä.

Suru ja menetykset eivät ole täällä vieraita asioita.

Kymmenen vuotta sitten Estonia vei mukanaan 50 taalainmaalaista. Naapurikaupungissa Falunissa ruotsalaismies ampui seitsemän ihmistä sairaalan pihalla 1993. Hän luuli, että sota oli alkanut.

Borlängen kaupunkikuvaa hallitsee SSAB:n terästehtaan amebamainen siluetti. Siitä tupruava savupilvi hajoaa harmaalle taivaalle ja näkyy Färgårdarnan hyvinvoivalle omakotitaloalueelle asti.

Siellä Vesa ja Sirkka Murtokangas ovat asuneet kolmen lapsensa kanssa 25 vuotta.

Kumpikin on kotoisin Alajärveltä Etelä-Pohjanmaalta. Metallimies Vesa Murtokangas lähti Ruotsiin kesätöihin 1960-luvun lopulla, niin kuin niin moni suomalainen. Hän jäi sille tielleen. Sirkka on opiskellut Ruotsissa erikoissairaanhoitajaksi.

Thaimaan-matkaa varten oli säästetty kaksi vuotta. Kuukauden omatoimimatkaa suunniteltiin yhdessä 12-henkisen ystäväjoukon kanssa pitkin syksyä, milloin kenenkin kotona.

Matkaan lähdettiin 8. joulukuuta.

 

Traagisena tapaninpäivän aamuna 2014 Sirkka, Vesa ja heidän ystävänsä Angela Männikkö olivat rannalla. Sirkka luki kirjaa, Vesa loikoili mahallaan rantahiekassa.

“Naurettiin Angelan kanssa, että kohta Vesa kastuu”, Sirkka muistelee.

Tuntia aiemmin Ville oli lähtenyt muun ystäväporukan kanssa merelle kalastusretkelle. Se pelasti heidät, sillä kaukana merellä tsunamit etenivät syvällä vedessä.

Kun vene palasi, rannassa odotti täysi tuho. Talot olivat maan tasalla.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Kun Ville saapui hotellille, siitä ei ollut mitään jäljellä. Sirkkaa, Vesaa ja Angelaa ei näkynyt missään.

“Khao Lakin rannalla olleista ihmisistä 90 prosenttia kuoli. Jostain syystä me kaikki pelastuimme”, pariskunta kertaa epäuskoisena.

Sirkka sai tarrauduttua rautatolppaan, Vesa palmuun. Kun ensimmäinen aalto humahti, tiiliseinä kaatui Vesan päälle. Pian hän oli veden alla.

“Vedin vettä keuhkoihin ja löin itseni puihin. Ajattelin, että on se kumma, kun ihminen ei ollenkaan kuole”, Vesa kertoo.

Sitten kaikki pimeni.

 

Vesan viimeinen muistikuva on Thaimaan laivaston partiovene, jonka hän näki kaatuvan merellä. Myöhemmin selvisi, että Thaimaan kuninkaan tyttärenpoika kuoli aallossa.

“Rannalla oli kymmeniä ihmistä, mutta meitä nousi pinnalle vain kaksi, minä ja norjalainen nainen. Hän veti minut rannalle. Nainen oli kadottanut miehensä, kaksi lastaan ja kolme lastenlastaan.”

Neljä miestä kantoi Vesan pöydän kannella autoon, jolla hänet vietiin sairaalaan. Keuhkoissa oli vettä, otsa auki ja reidessä syvä avohaava, mutta henki oli tallella

Maanantaiaamuna Ruotsin aikaa hän pääsi soittamaan kotiin Borlängeen. Hän kertoi pojilleen, että Sirkkaa ja Angelaa ei näy missään.

“Kun olin nähnyt kaiken sen, ajattelin, ettei kukaan voinut sieltä selvitä.”

Kotona odottivat Henry ja Jerry. He luulivat pitkään, että Khao Lak oli selvinnyt hyökyaalloista. Pikku hiljaa tv:stä alkoi vyöryä tuhokuvia myös sen rannoilta. Pojat tajusivat, että nyt asiat ovat huonosti.

Khao Lakista Vesa siirrettiin Phuketin sairaalaan, jossa Suomen Kuvalehti tapasi hänet ensimmäisen kerran.

Hän makasi siellä happinaamari kasvoillaan. Henki kulki jo paremmin, mutta keuhkot eivät vielä kestäneet lentoa.

Sirkka valvoi sängyn vieressä. Myös Sirkan hengenlähtö oli ollut lähellä, mutta hän selvisi pintaruhjeilla, kuten Angelakin.

“Kun aalto tuli, lensin kuin lastu. Ihmettelin, että kädet olivat vielä jäljellä”, Sirkka kertoi.

Hän löysi sairaalaan keskiviikkona.

Vesa ei nukkunut katastrofin jälkeen kolmeen vuorokauteen.

“Pahimmat hetket koin ennen kuin tiesin, että muut olivat selvinneet. Aloin jo kuulla sairaalan käytäviltä Sirkan ja muiden ääniä.”

 

Kun Murtokankaat katsovat kotonaan tv-uutisia tai lehtikuvia tapahtumapaikalta, heillä on ulkopuolinen olo. Kaikki se järkyttävä tuntuu tapahtuneen jollekin muulle kuin heille.

Tiedotusvälineet alkoivat heti kritisoidaRuotsin ulkoministeriötä aikailusta pelastustöissä. Perheen kokemus on samanlainen.

“Kun meidät siirrettiin Phuketiin sairaalaan, suomalaisia oli jo lennätetty pois Thaimaasta”, Sirkka kritisoi.

“Sain kuulla, että ruotsalaiset olivat vielä neuvotteluissa, kun Suomessa jo toimittiin. Siellä ei tarvitse olla kymmentä ihmistä nostamassa kättä pystyyn, että näin tehdään.”

“Ruotsissa viranomaiset ryhtyivät vielä syyttelemään toisiaan siitä, kenen syy oli, ettei edelleenkään päästy lähtemään. Vieläkään ei päästy tekemään sitä työtä, mitä piti.”

Suurimpaan kritiikkiryöppyyn on joutunut ulkoministeri Laila Freivalds. Hän erehtyi menemään katastrofipäivän iltana teatteriin. Vesan mielestä se osoitti, ettei ministerillä ole sormituntumaa omaan työhönsä.

“Me olimme alasti vuorilla ja laskimme tunteja, milloin apu Ruotsista tulee. Ulkoministeri istui teatterissa. Se ei tunnu mukavalta”, Sirkka sanoo.

“Minä odotin kirurgia”, Vesa jatkaa.

Sirkka uskoo, että Freivalds joutuu eroamaan. Ulkoministeri itse on kiistänyt tehneensä virheitä.

“Ero olisi hänelle itselleen parasta. Moni voi tuntea menettäneensä perheensä siksi, ettei ole saanut apua ajoissa. Ihmiset ovat vihaisia.”

 

Murtokankaiden kotitalon ovella Borlängessä lepattaa pieni siniristilippu.

Puhelin on soinut tauotta. Kukkia ja kortteja on saapunut Suomea ja Norjaa myöten. Ystävät ja sukulaiset ovat kiitelleet, että pariskunta on hengissä.

“En olisi uskonut, että merkitsemme näin paljon näin monelle ihmiselle”, Vesa sanoo hiljaisena kukkamaljakoiden keskellä.

Kotiinpaluun jälkeen naapurit ja lähipiiri ovat rientäneet perheen tueksi. Ystävien kanssa on itketty yhdessä aamusta iltaan. Puhuminen ja asioiden läpikäyminen ovat auttaneet.

“Sunnuntaiyönä, kun pojat luulivat, että minä olen kuollut, kaikki naapurit riensivät tänne apuun”, Sirkka kiittää.

Ruotsissa kaikki on toiminut hyvin, pariskunta sanoo.

Heti paluupäivänä kunnasta soitettiin ja tarjottiin kriisiapua. Sirkka aikoo osallistua kriisiryhmään yhdessä Villen kanssa. Myös Villen koulusta on otettu yhteyttä.

Vesa keskusteli kuraattorin kanssa jo Falunin sairaalassa, jonne hänet kiidätettiin ambulanssikoneella Phuketista.

 

Vesalla on päällään punainen t-paita, jonka hän sai lahjaksi thaimaalaisesta sairaalasta. Hän voi jo hyvin, väsymys ei vain ota hellittääkseen. Sohvalla saattaa vierähtää tuntikin. “Pää on aivan tyhjä.”

Vesa on juossut vuosia maratonia ja hiihtänyt. Lääkärit uskovat, että hänet pelasti hyvä yleiskunto. Seuraava maraton jää väliin; hän lahjoitti 800 kruunun osallistumismaksun katastrofiapuun.

Perheen pojista Henry oli mukana järjestämässä Borlängeen hyväntekeväisyyskonserttia Kaakkois-Aasian uhreille yhdessä Punaisen Ristin kanssa. Konsertti tuotti 60 000 kruunua.

Katastrofi on saanut monet borlängeläiset liikkeelle. Punainen Risti on kerännyt sieltä viikossa yli 250 000 kruunua, enemmän kuin normaalisti vuodessa.

“Katastrofi on vaikuttanut ruotsalaisiin paljon. Ruotsissahan ei ole ollut sotia moneen sataan vuoteen”, Henry muistuttaa. “Heistä on tullut inhimillisempiä.”

Paluu arkeen ja töihin on pian edessä. Sirkka uskoo, ettei tapahtunut koskaan unohdu. Joulu muistuttaa joka vuosi Khao Lakista.

“Olen niin kiitollinen. Kauheaa, että täytyy näin kauheita asioita tapahtua, ennen kuin ihmisestä tulee tyytyväinen”, hän toteaa.

 

Kirkon muistotilaisuudessa Sirkkaa itkettää. Häntä on viime päivinä itkettänyt kaikki, myös syyllisyys siitä, että he kaikki selvisivät.

Ville istuu hiljaisena vieressä.

He tietävät, että kolme tuttua ei palannut Khao Lakista kotiin. Heidän kanssaan lomailtiin pari vuotta sitten Teneriffalla.

Kirkkoherra Ann-Gerd Janssonin puheesta jää kaipaamaan kadonneiden nimiä. Viranomaiset eivät ole niitä julkaisseet, mutta ruotsalaiset sanomalehdet ovat heidänkin edestään. Kuvilla on etsitty omaisia päivittäin.

Muistotilaisuuden jälkeen Jansson kertoo tunteneensa kaikki seitsemän uhria. Yksi heistä on löydetty ja tunnistettu. Yhtään lasta kadonneissa ei ole, tosin kaksi borlängeläislasta menetti äitinsä. Isä selvisi.

“Borlängeläisille tämä tarkoittaa pitkää surutyötä. Se vie vuosia”, hän sanoo.

Kirkon pihalla Estonia-uhreille pystytetty muistomerkki luo pientä lohtua. Se muistuttaa, että suuresta surusta on selvitty ennenkin Borlängessä. Ruotsalaisista on tullut inhimillisempiä, Henry Murtokangas iloitsee. Ruotsi vielä neuvotteli, kun Suomi jo toimi, Murtokankaat kritisoivat.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 2/2005.