Me suomalaiset

Osa syntyi tsaarin aikana, toiset eivät muista aikaa ennen sosiaalista mediaa. Suomessa elää kymmenen sukupolven ihmisiä.
Tsaarin aikana syntyneitä suomalaisia on elossa vielä noin tuhat. Kun he elivät voimiensa päiviä, Suomi oli vankasti maaseutumaa.

Me suomalaiset

Osa syntyi tsaarin aikana, toiset eivät muista aikaa ennen sosiaalista mediaa. Suomessa elää kymmenen sukupolven ihmisiä.
Kotimaa
24.6.2017 10:41

Tsaarinaikaiset – Annat ja Einot, s. 1908–1917

On pieni ihme, että vanhimmat meistä ovat selvinneet hengissä näihin päiviin asti. Meidän polvestamme useampi kuin joka kymmenes kuoli jo vauvana ripuliin, keuhkokuumeeseen tai yleiseen heikkouteen.

Lapsuudessamme riehui poikkeuksellisen vaarallinen influenssa, espanjantauti. Kun olimme nuoria, viereltä lähti monta Aunea ja Toivoa tuberkuloosiin.

Ruumiillinen työ alkoi varhain, pitkiäkin matkoja käveltiin. Teräskunnossa emme silti olleet, ruoka oli kehnoa. Jäimme kymmenisen senttiä lyhyemmiksi kuin ihmiset nykyään, ja iso osa asevelvollisista pojista vapautettiin palveluksesta, koska olivat niin heikkoja.

Synnyimme Venäjän suuriruhtinaskunnassa, ja osa meistä muistaa lapsuudestaan Suomen sisällissodan 1918, tai ainakin sen vihantäyteiset jälkitunnelmat. Meistä parikymmentätuhatta jäi silloin orvoiksi.

Jo ollessamme lapsia sukupolvemme halkesi kahtia, valkoisiin ja punaisiin, voittajiin ja nujerrettuihin. Se sirpale, joka aktivoitui radikaalisti, jakautui sisällissodan traumojen ohjaamina kommunisteiksi ja äärioikeistoksi.

Railo kuroutui umpeen sodissa 1939–45, kun oli yhteinen vihollinen. Samalla syntyi uusi halkeama: niihin jotka selvisivät hengissä ja tolkuissaan ja jotka eivät selvinneet. Sodissa meitä kuoli 42 862. Naisista tuli leskiä ja ei-leskiä.

”Jokainen ihminen vain elää hetken sen, sen minkä kohtalo on hälle määräävä”, lauloi ikäisemme Veikko Lavi (s. 1912)

Sanotaan, että 17-vuotiaana koettu yhteinen avainkokemus yhdistää sukupolvea. Meillä tuo herkkä ikä osui vuosiin 1925–1934, johon mahtuu niin huima kaikkia koskettanut talouskasvu kuin kieltolaki, 30-luvun alun lama ja oikeistoradikalismin nousu. Yleisesti ottaen tuo aika oli kuitenkin optimismin aikaa. Tuore valtiollinen itsenäisyys innoitti rakentamaan, ja konkreettisinta muutos oli torppareille, jotka olivat saaneet maata omakseen.

Paavo Nurmi oli maailman paras juoksija, ja entäs autot, lentokoneet, äänilevyt ja elävät kuvat! Vain viidennes suomalaisista asui kaupungeissa vuonna 1930, mutta tietoisuus uuden ajan ihmeistä levisi pientiloillekin. Kehitysusko ehti juurtua meihin, vaikka sota sen katkaisikin.

Moni meistä oli ehtinyt perustaa perheen ennen sotaa, ja lapsista tuli elämän tarkoitus. Niukkuus, pula, raataminen ja menetykset olivat niin tuttuja, että lapsillemme halusimme vaivoja säästämättä tarjota enemmän kuin itse olimme saaneet. Suuri lohtu oli se, että he eivät rintamalle koskaan ehtineet.

Mutta mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän menettää. Useimmat meistä ovat joutuneet luopumaan aikalaisistaan, aisteistaan, muistoistaan ja itsemääräämisoikeudestaan.

Alkuperäistä Dallapé-orkesteria kun kuulee, se kyllä ilahduttaa.

Meitä on elossa noin tuhat. 


Sotasukupolvi (1918–1926). Se soti, mutta myös jälleenrakensi maan 1940–1950 -luvuilla.

Sotasukupolvi (1918–1926). Se soti, mutta myös jälleenrakensi maan 1940–1950 -luvuilla.

Sotasukupolvi – Veikot ja Kertut, s. 1918–1926

Synnyimme itsenäisessä Suomessa, mutta nuoruus katkesi sotiin.

Harvalla oli vielä omaa perhettä, kun poikien oli lähdettävä miehistymään Kollaalle, Raatteeseen, Tali-Ihantalaan ja Uhtualle. Naisista 60 000 oli kokopäiväisinä lottina.

Jako miesten ja naisten töihin alkoi murentua, kun naiset ottivat vastuun kotitiloilla ja tehtaissa. Sadonkorjuuseen ja heinäntekoon käskettiin kaupunkienkin nuoret naiset.

Meidän sukupolvestamme noin 33 000 kaatui. Palanneet kipuilivat sotatraumojaan kuka enemmän kuka vähemmän. Väinöt ja Erkit koteloivat kauhut sisälleen kuten kranaatinsirpaleetkin, tai sitten joivat, löivät ja huusivat öisin ääneen.

Sodan jälkeen teimme lapsia ja taloja, jälleenrakensimme saksalaisten hävittämää Lappia ja rehkimme metsäsavotoissa ja sotakorvausteollisuudessa. Tuoreen laudan tuoksuun sekoittui Työmies-tupakan savu, kun Suomeen perustettiin lähes 100 000 uutta pientilaa ja rakennettiin 75 000 asuintaloa, enimmäkseen puolitoistakerroksisia omakotitaloja. Sukupolvemme ääniraidalla rahisevat pokasaha, vasara, Harmony Sisters ja radiokuunnelmien Kalle-Kustaa Korkki.

Hävityn sodan häpeän voitti ilo itsenäisyyden säilyttämisestä. Karjalaiset ja petsamolaiset surivat menetettyä kotiseutuaan, mutta maahenki ja uudisraivaus kukoistivat valtion kannustamana. Pula väistyi hitaasti mutta varmasti. Kahvilaivat palasivat satamiin, sikurinjuuret saatoimme hylätä lopullisesti.

Helsinki sai kuin maailman kollektiivisena hyväksyntänä vuoden 1952 olympialaiset, ja Armi Kuusela todettiin maailman kauneimmaksi tytöksi. Olimme jo kolmekymppisinä kiitäneet läpi koko tämän vuoristoradan. Tuntojamme tulkitsivat kirjailijat Väinö Linna (s. 1920) ja Eeva Joenpelto (s. 1921).

Kun olimme nelissä-viisissäkymmenissä, omat lapsemme rienasivat meitä sotahulluiksi. Nuoria, työtä vieroksuvia pitkätukkia oli kerta kaikkiaan mahdoton ymmärtää.

Samaan aikaan koneet jyräsivät ylitsemme: tuli lypsykoneet, moottorisahat ja keinolannoitteet, ja tallissa ruunan korvasi Fordson tai Massey Ferguson. Voi- ja viljavuoret kasvoivat varastoissa. Moottorisahat ja metsäkoneet veivät pientilojen isänniltä talvitienestit. Tukkien uittotyötkin harvenivat, kun kuljetukset siirtyivät maanteille. Valtio alkoi maksaa lehmien tappamisesta ja juuri äsken itse raivaamiemme peltojen panemisesta pakettiin.

Uudisraivaushenki sai tylyn lopun. Lapset lähtivät kaupunkiin. Televisiosta tuli sentään Rintamäkeläiset, joka oli sukupolvemme oman pojan Reino Lahtisen (s. 1918) kynästä.

Meitä on vielä noin 40 000. 


Vastuunkantajat – Matit ja Liisat, s. 1927–1944

Kun isät olivat sodassa ja äidit isien töissä, meidän lasten tarpeet eivät olleet tärkeimpiä. Jouduimme ottamaan varhain vastuun itsestämme, sisaruksistamme ja kotitöistä.

Sukupolvemme säästyi enimmäkseen sodan kauhuilta, mutta meistä 70 000 koki varhaisen traumaattisen eron vanhemmistaan, kun heidät lähetettiin naapurimaihin sotalapsiksi. 50 000–60 000 jäi orvoiksi.

Lapsuus jätti jälkensä, vaikka nuoruusvuosina saimme nauttia jatkuvasta elintason noususta. Suuri osa meistä kasvoi työkeskeiseksi ja oppi sivuuttamaan omat tarpeensa. Urheilimme, luimme, kuuntelimme radiota, ja jotkut harkitsivat Jawa-moottoripyörän hankintaa. Pentit aloittivat työuransa usein metsäsavotoissa, Anjat kotiapulaisina.

1960-luvulle mennessä useimmat meistä muuttivat kaupunkiin, kohtasimme sen oikean tanssilavalla Olavi Virran laulaessa, menimme naimisiin ja hankimme Upo-pulsaattoripesukoneen. Monella oli 1960-luvulla jo varaa ostaa auto, ja pikku-Fiatit ja Volkswagen Kuplat alkoivat täyttää nopeasti enimmäkseen sorapintaisia teitä.

Meidän vastuunkantajien sukupolvesta kasvoi kaksi presidenttiä, Martti Ahtisaari (s. 1937) ja Tarja Halonen (s. 1943), sekä pääministerit Kalevi Sorsa, Keijo Liinamaa, Harri Holkeri ja Paavo Lipponen.

Meitä on 575 000. 


 

Liikkuva sukupolvi (1945–1954). Suuret sodanjälkeiset ikäluokat elivät nuorta aikuisuuttaan 1970-luvulla.

Liikkuva sukupolvi – Markut ja Tuulat, s. 1945–1954

Ei ole sattumaa, että 24.8.1945 meitä syntyi lähes 500. Armeija oli kotiutettu raskaiden sotavuosien jälkeen noin yhdeksää kuukautta aiemmin.

Seuraavina vuosina meille syntyi kunakin yli satatuhatta leikkikaveria: Seppoja, Kareja, Pirjoja, Riittoja. Vielä 50-luvullakin syntyi enimmäkseen sodasta hengissä selvinneiden lapsia.

Meillä on kolme suurta tarinaa: maaltamuuton, tasa-arvon ja koulutuksen tarina.

Suurin osa meistä on maalta, pientiloilta. Osasimme lypsää, kitkeä perunapellon ja hiihtää kouluun. Mutta maatalous ei enää elättänyt. Oli lähdettävä kaupunkiin osana miljoonan ihmisen muuttoaaltoa. Meidän mukanamme Suomi muuttui maatalousmaasta palkansaajien maaksi. Osalle se oli helpotus, osalle elämänmittainen suru. Lähiöissä ei sentään tarvinnut enää kantaa hellapuita.

Sukupolvemme repesi ruumiillisen ja henkisen työn tekijöiksi. Ne jotka menivät tai pantiin oppikouluun päätyivät usein ylioppilaiksi, virkamiehiksi ja osaksi sitä kertomusta, jossa naisista tulee miehiä koulutetumpia ja yliopistokin on koko kansan eikä vain eliitin. Yliopistoista nousivat sukupolvemme äänekkäästi protestoivat vasemmistolaiset maailmanparantajat.

Osa meistä lähti jo rippikouluiässä kaupunkien tehtaisiin tai piikomaan ja päätyi hoitajiksi ja toimistoihin, kuntien ja valtion leipiin. Kymmenettuhannet lähtivät Ruotsiin, kun töitä ei riittänyt kotimaasta. Tulevaisuudenuskomme oli kuitenkin luja. Kohtuulliseen menestymiseen riitti, että teki rehellistä palkkatyötä. Pieni joukko se oli, joka kapinoi.

Me lopetimme turhanpäiväisen teitittelyn, totuimme helposti saatavaan keskiolueen ja seksiin ilman raskauden pelkoa. Valitsimme puolisomme enemmän tunteen kuin järjen perusteella. Rohkeimmat naisista uskalsivat pukea minihameen ja mikrohousut. Miehet opettelivat tasa-arvoista suhdetta naisiin. Meidän nuoruudessamme homoja lakattiin pitämästä rikollisina.

Vuonna 1963 ostimme ennätysmäärän matkaradioita, joilla pystyimme kuuntelemaan iskelmiä Sävelradiosta ja myöhemmin poppia Nuorten sävellahjasta. Kylmän sodan konfliktit, Vietnamin sodan, Peyton Placen ja ensimmäisen kuulennon kävimme katsomassa joukolla naapurin televisiosta, ellei sitä ihan vielä omassa kodissa ollut.

1970-luvulla meillä oli rahaa ja vapaa-aikaa. Ostimme Datsun 100A:n tai Ladan, pakkasimme lapsemme (noin kaksi) takapenkille ja ajoimme kotiseudulle maalle. Varakkaimmat Erkit ja Raimot rakensivat kesämökkejä, jokin kaipuu lapsuuden vainioille siinä kai oli.

Meille omaisuuden kerryttäminen oli menestymisen mitta ja itsellisyyden osoitus. Oli lykky, että inflaatio maksoi asuntolainoistamme ison osan.

1990-luvulla sukupolvemme halkesi taas. Osa selvisi ongelmitta läpi laman, mutta neli-viisikymppisiä vähän koulutettuja saneerattiin yrityksistä paljon, monet syrjäytyivät pysyvästi. Viimeisetkin meistä ovat juuri jäämässä eläkkeelle.

Meitä on 730 000. 


Öljykriisin sukupolvi – Karit ja Annet, s. 1955–1964

Meidän kohtalomme määritti 1970-luku. Herkät nuoruusvuotemme olivat niin läpeensä politisoituneet taistolaisineen ja teiniliittoineen, että monet meistä menettivät kaiken mielenkiintonsa puolueisiin. Vastareaktiona synnytimme punkin, hurahdimme Hurriganesiin ja lankesimme diskoon, kuka mihinkin. Sukupolvemme on tuottanut tähän mennessä kolme pääministeriä, kaikki keskustalaisia (Anneli Jäätteenmäki s. 1955, Matti Vanhanen s. 1955 ja Juha Sipilä s. 1961).

Olimme ensimmäisiä interreilaajia. Jotkut lähtivät raiteille heti kun se tuli mahdolliseksi 1972. Olimme myös ensimmäinen polvi, josta suuri osa varttui lähiöissä. Äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa Juha tai Timo tai Päivi tai Merja.

Meistä on sanottu, että sukupolvemme kasvoi kollektiivisen hengen ja yksilöllisen eetoksen murroksessa. Toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä, riimitteli ikätoverimme Ismo Alanko (s. 1960).

Öljykriisin muistamme kuitenkin kaikki. Öljyn hinta moninkertaistui, ja koko länsimainen elämäntapa kriisiytyi hetkessä. Katuvaloja sammuteltiin. Teille määrättiin polttoaineen säästämiseksi kaikkia koskeva nopeusrajoitus 80 km/h.

Ilmapiiri oli yleishuolestunut. Maailmanmeno ei ollutkaan jatkuvaa kasvua, autoistumista ja kehitystä. Paljastui, että vedet ja ilma olivat laajasti saastuneet. Suomen ensimmäisen ydinvoimalan käynnistäminenkin huolestutti.

Sukupolvemme maailmanparantajat suuntasivatkin tarmonsa ympäristöliikkeen synnyttämiseen. Koijärvellä protestoi sukupolvestamme Pekka Haavistokin (s. 1958).

Meitä on kuvailtu tunnolliseksi ja joustavaksi, suoriutujien ja puurtajien sukupolveksi. Olemme nähneet jo kolme taantumaa, mutta enää neljättä emme välittäisi nähdä ennen siirtymistämme seuraavaksi eläkeläisten sukupolveksi, rauhaan organisaatiouudistuksilta.

Meitä on 740 000. 


Hyvinvoinnin sukupolvi (1965–1972). Nuoruusvuosinaan 1980- luvulla se innostui aerobicista.

Hyvinvoinnin sukupolvi (1965–1972). Nuoruusvuosinaan 1980- luvulla se innostui aerobicista.

Hyvinvoinnin sukupolvi – Jarit ja Sarit, s. 1965–1972

Jos joku oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, se olimme me.

Olimme Suomen ensimmäinen sukupolvi, joka sai pitää hampaansa. Lapsuudessamme oli tavallista, että aikuisilta oli nyhdetty omat hampaat irti kauniin kokoproteesin tieltä. Hammashoito mullistui parahiksi vuonna 1972, kun rautahampaamme olivat puhkeamassa. Saimme tehokasta valistusta, fluoria, ksylitolia, hammasrautoja ja säännölliset tarkastukset.

Pääsimme muutenkin nauttimaan nousevan tasa-arvoisen hyvinvointivaltion hedelmistä. Kaikki kävivät peruskoulun tai vähintäänkin sen yläasteen. Maksuton koulutus ja terveyskeskukset olivat meille itsestäänselvyys. Olimme kielitaitoisempia kuin aiemmat polvet, Kekkonen väistyi meidän nuoruudessamme ja 80-luvun nousukauden huolettomuus väritti aikuistumistamme. Me olemme suurin piirtein se polvi, jota pullamössöksi pilkattiin. Me Mikat, Markot, Minnat ja Kirsit, Teemu Selänne ja Jari Litmanen, Mari Kiviniemi ja Alexander Stubb.

1990-luvun lamaan ehdimme paremmista asemista kuin jälkeemme tuleva sukupolvi. Meille oli jo ehtinyt syntyä perusluottamus elämään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Uusi sairaus aids, Olof Palmen murha ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus horjuttivat sitä vain vähän. Berliinin muurin murtuminen 1989 vain vahvisti uskoamme elämään. Laman tuodessa epätyydyttävyyttä työelämään emme uhranneet itseämme loputtomiin vaan uskalsimme tehdä irtiottoja.

Opimme nopeasti kauppojen itsepalveluvaa’at, hankimme korvalappustereot ja kahden kasettipesän tupladekit. Muistamme tarkalleen, miltä puhelinkopeissa tuoksui. Meidän sukupolvestamme kasvoivat ensimmäiset nörtit, myös Linus Torvalds (s. 1969).

Meitä on lähes 550 000. 


Lamasukupolvi – Sannat ja Janit, s. 1973–1979

Lapsuutemme oli varsin huoleton ja turvallinen, mitä nyt digitaalinen Casio rannetta vähän puristi.

Johannat ja Katjat pussailivat Neumannin julisteita. Samit ja Jannet väittelivät, kumpi oli parempi, Atari vai Amiga. Ritari Ässä oli kaikkien sankari. Jos perheessä oli kiistaa ykkös- ja kakkoskanavan välillä, monet saivat nauhoitettua jaksoja VHS-kasetille.

Suuri osa meistä oli ensimmäisen polven paljasjalkaisia kaupunkilaisia. Suurten ikäluokkien toimihenkilö- ja työläisäidit olivat synnyttäneet meidät, pienet ikäluokat, kasvamaan ja kouluttautumaan keskellä ennennäkemätöntä vakautta ja hyvinvointia.

Olimme 11–17-vuotiaita, kun se iski. Suomen historian syvin lama. Vanhimmat meistä valmistuivat ammattikouluista juuri kun nuorisotyöttömyys räjähti käsiin. Nekin jotka olivat turvassa – koulussa, opiskelemassa – joutuivat näkemään hyvinvoinnin romahtamisen läheltä. Nuortenkin elintaso ja mieliala laski, jos vanhemmat jäivät työttömiksi tai joutuivat kahden asunnon loukkuun. Pankkeja pelastettiin, yksilöitä syöstiin mahdottomiin velkoihin. Kirpputorit ja leipäjonot tulivat jäädäkseen. Yhteiskuntaa riivasi syvä epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus.

Meille lamasukupolvelle kehittyi oikeudenmukaisuuden kaipuu ja epäluulo pankkien, poliitikkojen ja työnantajien lupauksiin. Samanaikaisesti herkistyimme ja kovetuimme: olemme hanakoita auttamaan huonon arvan saaneita, mutta itse haluamme pärjätä omillamme ilman toisten apua. Teemme B- ja C-suunnitelmia yllättävien elämänkäänteiden varalle.

Viivytimme opintoja ja kotoa muuttamista. Hankimme kännykät ja opimme käyttämään sähköpostia ja Altavistaa. Moni valmistui työttömäksi. Kun sitten pääsimme töihin, työsuhde oli todennäköisesti määräaikainen. Emme tienneet paremmasta, joten totuimme pätkätöihin ja viivytimme perheen perustamista niin, ettei lopulta ollut enää harvinaista, jos nainen synnytti esikoisensa 35-vuotiaana.

Sukupolvemme aktivistit keskittyivät 1990-luvulla eläinten oikeuksiin ja vuosituhannen vaihteessa oikeudenmukaisempaan globalisaatioon.

Meitä on 470 000.


 

Valitsijoiden sukupolvi (1980–1990). Eri sukupolvien edustajia esittää kuvissa näyttelijä Laura Malmivaara.

Valitsijoiden sukupolvi – Antit ja Heidit, s. 1980–1990

Me aikuistuimme nousukaudella, joten arvomaailmamme on ennustettu muodostuvan pehmeäksi. Nuoruuteemme osui kuitenkin New Yorkin terrori-isku 2001 ja siitä alkanut kansainvälisen terrorin aalto, joka on hiipinyt kohti Suomea siitä asti.

Jotkut meistä ehtivät aktivoitua mukaan vuosituhannen vaihteen protestiaaltoon uusliberalistista taloutta vastaan.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on meille itsestäänselvyys, kuuluivathan nuoruuteemme ensimmäinen naispresidentti ja kaksi naispuolista pääministeriä. Sukupolvestamme ovat nousseet esiin muun muassa poliitikot Li Andersson (s. 1987), Susanna Koski (s. 1985) ja Sanna Marin (s. 1985).

Lapsina opimme tietokoneet, nuorina internetin ja nuorina aikuisina sosiaalisen median. Olemme työmahdollisuuksien suhteen rennon luottavaisia ja uskallamme irrottautua palkkatyösuhteista. Olemme alusta asti tottuneet työn jatkuvaan muutokseen, siedämme keskeytyksiä ja olemme valmiita oppimaan uutta.

Kääntöpuoli, väitetään, on irrallisuutemme ja poukkoilevuutemme. Koemme ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä mutta silti monesti väistelemme integroitumasta yhteisöihin. Vain harva meistä Joneista, Toneista, Lauroista ja Jenneistä uskoo pysyvänsä samassa työpaikassa koko ikänsä.

Muuten olemmekin kirjava sakki. Kävimme luokattoman lukion, ja olemme saaneet valita oman polkumme erilaisista valinnaisuuksista. Joukostamme erottuu alakulttuureja kuten travellereita, vegaaneja, teknobilettäjiä, hipstereitä ja lanittajia. Sinne ehkä kätkeytyykin sukupolveamme muovaava yhteinen kokemus: valitsemisen ja yksilöllisyyden pakko.

Meitä on 770 000.


Irrallisten sukupolvi – Villet ja Laurat, s. 1991–1999

Sukupolvemme on viittä vaille täysi-ikäistynyt. Meitä yhdistää se, että emme juuri muista maailmaa ilman terrorismia.

Se ei ole meille vain ulkomaiden murhe, sillä terrorismin kotimainen muunnelma iski suoraan meihin vuosina 2007–2008. Olimme koulussa, lukiossa tai ammattiopissa, kun Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tapahtuivat.

Nuoruutemme osui globaaliin taantumaan ja riitaisaan aikaan. Eurooppa riiteli keskenään, Suomessakin vihapuhe valtasi alaa. Internetiin kotiuduimme jo lapsina, ja älypuhelimet saimme viimeistään teininä.

Jos edellinen sukupolvi sirpaloitui alakulttuureihin, meitä on väitetty suorastaan atomisoituneeksi polveksi. Pienet ryhmät ja heimot näyttävät olevan toistaiseksi meidän tapamme pitää maailmassa yhtä. Pitkäjänteisyyden sijaan sitoudumme projekteihin ja irtaudumme niistä. Työelämästämme on ennustettu juuri sellaista – jatkuvia työryhmien kokoontumisia ja hajoamisia, yhteisillä aalloilla ratsastamista ja uudelle hyppäämistä. Sukukaan ei ole meille enää sellainen selkänoja kuin aiemmille polville.

Julkisuuden henkilöt, yhteiset tutut, saattavat muodostua yhteisen kokemuksemme perustaksi. Vielä vanhoinakin muistamme varmaan Justimuksen, ikäpolvemme haapavetisen poikakolmikon, joka teki Aleksien, Joonasten ja Nikojen elämästä huumoria Youtubeen.

Meitä on 586 000.


Orastava sukupolvi – Emmat ja Eetut, s. 2000–

Olemme ensimmäinen polvi, joka ei muista lainkaan aikaa ilman internetiä, älypuhelimia ja somea. Emme muista markkaa emmekä filmikameroita. Emme muista myöskään puhelinnumeroita ulkoa, ja kaikki tieto on aina ollut taskussamme haettavissa.

Uumoillaan, että kun mieleen painamisen merkitys vähenee, aivomme muovautuvat eri tavalla kuin aikaisempien polvien.

Meillä Sofioilla ja Venloilla on odotettavissa elinikää 84 vuotta, Eliaksilla ja Onneilla 78. Puolet meistä saattaa hyvinkin elää yli satavuotiaaksi. Suurin uhka terveydellemme ovat antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit, jotka saattavat tehdä tulehduksista yhtä vaarallisia kuin tsaarinaikaisen sukupolven nuoruudessa aikoinaan. Alkoholi ja tupakka eivät kiinnosta meitä niin paljon kuin vanhempia. Tupakointi loppuu Suomesta lähes kokonaan meidän nuoren aikuisikämme aikana.

Koulussa opimme kirjoittamaan seiskan ilman väliviivaa, ja nyt jo opettelemme lisäämään sen takaisin.

Meitä on yli miljoona. 

 

Sukupolvijaossa on hyödynnetty muun muassa Anu Järvensivun, Risto Nikkasen ja Sannu Syrjän tutkimusta Työelämän sukupolvet (2014).

 

Juttu on julkaistu 24.6.2017 kello 10.41 ja sitä on päivitetty 27.6. kello 10.40: Oikaistu Justimusfilms-ryhmän kotipaikka.


Lue myös:

Nimikone: Löydä Miehet, Valtit ja muut harvinaisuudet – ja itsesi!