Tosi lehmä: Nukkuu tempur-patjalla, ottaa hierontaa, käy karusellissa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vauhti ei huimaa, yksi kierros kestää varttitunnin.

Tähän karuselliin eivät jonota tenavat, vaan 600-kiloiset lehmät. Portilla on tunkua, kun päivän toinen lypsy alkaa kello 11.45 Ylistaron Maitomäentiellä.

Karusellissa on 24 paikkaa. Portti aukeaa, tunnistin on rekisteröinyt eläimen keltaisesta korvamerkistä. Kahdeksantena kyytiin astuu numero 685. Kuuskasivitonen kuten karjanhoitajat sanovat.

Näytöllä on tarkka maitotavoite, 7,6 kiloa.

Robotit aloittavat uurastuksensa. Kamerasilmä etsii utareista vetimet. Sitten kaksi metallikättä pesee, kaksi kiinnittää lypsykupit. Maidon merkiksi ruudulle ilmestyy symboli, täyttyvä tonkka.

Kupit lopsahtelevat itsestään pois, kun maitoa ei enää heru. Kuuskasivitonen päivittyy tietokoneelle: lypsyn kesto 9 minuuttia ja 20 sekuntia, tuotos 10,20 kiloa, 134 prosenttia odotetusta tavoitteesta.

Lehmä on ansainnut appeensa Suomen suurimmassa navetassa.

 

Kolme vuotta sitten Kuuskasivitonen oli poikimaton hieho Ari Tepon navetassa Nurmossa. Teppo ja toinen maitotilallinen Juhani Korkiamäki osallistuivat Hannoverin maatalousmessuille Saksassa.

Paluulennolla he suunnittelivat jo yhteistä jättinavettaa.

Kotona miehet kysyivät vaimoiltaan rakennetaanko, pankeilta saadaanko rahaa ja meijeristä otetaanko maito vastaan. Vastaukset olivat myönteisiä.

”Viikon kuluttua tehtiin navetan piirustuksia”, Teppo sanoo.

Entuudestaan isännillä oli yhteensä reilut kolmesataa lypsävää. Paljon sekin 8 300 maitotilan maassa, jonka navetoissa on keskimäärin 35 lehmää.

Pohjalaiset päättivät tuplata ”kuusisataseen”.

Suurkarjan käsilypsy vaatisi 12 palkattua työntekijää, he laskivat. Karjanhoitajat vaihtuisivat usein, sillä raskas rutiinityö rasittaisi niveliä ja olkapäitä.

Tavallisia lypsyrobotteja tarvittaisiin 600 lehmälle yhdeksän, kallista sekin. Työ olisi isännille henkisesti raskasta, robottien vikailmoitukset juoksuttaisivat navetassa yöt läpeensä.

Ratkaisuksi löytyi uusin navettateknologia, automaattinen lypsykaruselli.

Kun tammikuussa 2015 Kuuskasivitonen muutti Finnmilkiksi ristittyyn yritysnavettaan, karuselli oli vasta kymmenes koko maailmassa.

”Ensimmäisinä päivinä mammoja piti saatella, pynnätä ja rukoilla kyytiin”, Korkiamäki sanoo.

”Mutta kun muutama meni, muut apinoivat perässä.”

 

Ammoniakki pistää nenään. Muuta tuttua ei ole jäljellä perinteisestä kivinavetasta.

Jo mittakaava hämmentää: kaksi hallia ja vasikkala, rakennusten pinta-ala hehtaari, lähes puolitoista jalkapallokenttää.

Talikko on täällä museoesine.

Yksi, hiljattain lahjaksi saatu, on piikit kiiltävinä navetan kokoustilassa.

Traktori mahtuu jyristämään navetan läpi. Perässä kulkee valtava vaunu, joka punnitsee, annostelee ja sylkee appeen ruokintapöydälle. Pienkuormaajalla levitetään kuivikkeet makuuparsiin.

Sontakin kerätään konevoimalla.

Makuuosastoilla liikkuu hitaasti etenevä leveä raappa. Toisen hallin ritilälattialla häärii lantarobotti. Se puikkelehtii sorkkien seassa kuin automaattinen ruohonleikkuri pihamaalla.

Karuselli huhkii itsenäisesti 1 600 lypsyä aamusta iltaan. Yön robottikädet huilaavat. Vuoro pyörii 1–2 karjanhoitajalla.

”Ei tämä silti mikään tehdas ole”, Korkiamäki sanoo.

”Ei ole sellaista konetta, joka katsoo että nyt tulee maitoa mutta paska on vääränlaista.”

Karjanhoitaja hakee lehmät karusellille ja siistii parret lypsyn aikana. Mutta eniten hän tarvitsee silmiään.

Hän seuraa tietokoneelta lypsytuloksia; vähäiset litrat voivat olla oire utaretulehduksesta. Valvoo nautojen liikkumista; apaattisuus saattaa olla merkki sorkkaongelmista, rauhattomuus kiimasta. Ja tarkkailee sitä sonnan koostumusta; löysä läjä voi olla viesti liiasta viljan määrästä appeessa.

Myös jättinavetassa joka naudalla on nimi, vasikkana annettu.

Kuuskasivitonen on Helpi.

”Eläimet on pakko tuntea yksilöinä, jotta management, tuotannonhallinta, toimii”, Teppo sanoo.

”Mutta tekniikan takia emme elä nimien vaan numeroiden kanssa.”

 

Älyportti lukee numeron 685. Lukko aukeaa. Kuuskasivitonen saa luvan poistua karusellista, uusi lypsettävä astuu kyytiin.

Seuraava portti ohjaa Kuuskasivitosen starttiosastolle, äskettäin poikineiden ryhmään. Aikanaan se siirtyy uuteen lypsyporukkaan, kunnes kaksi kuukautta ennen poikimista se laitetaan umpeen.

Nyt sen turpa jauhaa tauotta märepalaa. Kaikki on mallillaan.

Mustavalkoinen Kuusikasivitonen on holstein eli holstikki. Rotu on kookas ja lypsävä, hyvin poikiva, lähtöisin Hollannista. Siemennyskansion mukaan Kuuskasivitosen isä on tanskalainen sonni D Sammy ja äiti suomalainen emä Yllätys 485.

Jälkeläinen on perinyt hyvät geenit. Vaivaton ja vahva, kulkee pää pystyssä. Se on ensimmäisten joukossa lypsyjonossa, aina syömässä parhailla paikoilla, ruokintapöytien päässä.

Kuuskasivitonen on nautojen kuningattaria.

 

Vettä vai ruokaa?

Kuuskasivitonen seistä toljottaa. Kuluu kotva, sitten se päättää lahnustaa juomakaukalolle.

Sieraimet kääntyvät ruokintapöydälle.

Juuri nyt isäntien ammattitaito punnitaan. Apetta, laadukasta, sopivaa ja mieluiten tuoretta, on oltava aina karusellikierroksen jälkeen. Mitä ahneemmin eläin syö, sitä vuolaammin heruu maitoa seuraavassa lypsyssä.

Jos pöytä on tyhjä, turpa kääntyy pois.

Toimettomana seisova lehmä ei tuota. Parasta on, jos se on lypsyllä, ruokailee tai makaa märehtimässä. Ja mieluiten samat askareet, hoitajat ja olot päivästä toiseen.

”Lehmä on rutiinieläin, muutosvastarintainen”, Teppo sanoo.

Yhtiökumppani nyökkäilee.

”Erittäin konservatiivinen mamma”, Korkiamäki sanoo. ”Että tuosta ei voi kävellä, jos uhkaavan näköinen paskakola on eri paikassa kuin eilen.”

Lypsyn on käytävä tarkasti kuin kello. Lehmä alkaa vuotaa maitoa, jos karuselli viivästyy parilla tunnilla. Vuoto lisää utaretulehduksen riskiä.

Märehtijä viihtyy viileässä, pakkasessakin, kunhan on kuivaa ja vedotonta. Finnmilkissä lämpötila on säädetty seitsemään asteeseen. Kun lämpenee, seinien ilmapalkeet, eräänlaiset verhot, putoavat alas. Kymmenen metriä korkeaan halliin virtaa raikasta ilmaa – ja luonnonvaloa.

Lehmä on himmeän eläjä, virkeimmillään aamuisin ja iltaisin. Mutta lukseissa ei kitsastella; valo lisää ruokahalua ja vaikuttaa kiimakiertoon.

”Siksi lehmällä pitää olla navetassa yö ja päivä”, Korkiamäki sanoo.

 

Karuselliin pääsyä odottaa seuraava porukka. Innokkaimmat etuilevat, hitaimpia pitää hätistää. Lehmät käyvät karuselliretkellä laumana, osa kaksi, osa kolme kertaa päivässä.

Matkalla hoituu päivän kuntoilu.

”Väitän, että meidän lehmä kävelee heittämällä kilometrin päivässä”, Teppo sanoo.

”Ja kolme jos on kiimassa”, Korkiamäki vahvistaa.

Perinteissä parsinavetassa eläimet on kytketty kiinni, siksi niiden on päästävä kahdeksi kuukaudeksi ulos. Samaa velvoitetta ei ole pihatossa, jossa asukit käyskentelevät vapaasti.

”Meillekin tulee jossakin vaiheessa ulos jaloittelutila, jo imagosyistä”, Teppo sanoo.

Kaupunkilaisen silmissä onnellinen lehmä makaa kesät laitumella, rouskuttaa voikukkia. Idylli voi olla yhtä tuskaa. Kesäkuumalla paarmat ja kärpäset ovat eläinten silmien kimpussa.

”Mieluummin se lehmä lepää navetan varjossa”, Korkiamäki sanoo.

”Eivätkä ne voikukatkaan mitään herkkua ole.”

 

Kuuskasivitonen rojahtaa makuulle. Muiden nautojen tavoin se on laiskansorttinen, mukavuudenhaluinen laumaeläin. Ja siisti tavoiltaan.

Tänään sitä ei huvita vierailla itsepalveluparturissa.

Lypsyosastoilla on suuria, pyöriviä karjaharjoja. Lehmä hinkkaa nahkaansa ja hieroo lihaksiaan harjausautomaatissa. Kun vastus muuttuu rajuksi, harjan suunta vaihtuu itsestään.

Kuuskasivitosen esivanhemmat elivät metsissä ja laitumilla. Karjaharjan virkaa toimitti männyn runko. Lopputulos oli sama: lyhyt, kiiltävä karva.

Lehmä lypsää hyvin, kun se voi hyvin. Jättinavetassakin on yritettävä toteuttaa lajin ja lauman luontaista käyttäytymistä.

Lypsyryhmässä on 100–120 eläintä. Suunnilleen sen verran yksi lehmä tunnistaa lajitovereita.

Käytävillä on paljon tilaa, neljä eläintä mahtuu löntystämään vierekkäin. Pelottavinta on lauman reunoilla, siksi umpikujia ole.

”Jos tulee vastaan uhkaava leidi, alistuva eläin voi aina välttää törmäyskurssin”, Korkiamäki sanoo.

Kiusattu ei syö eikä juo tarpeeksi. Ja stressi näkyy heti maitolitroissa.

Valtaosan vuorokaudesta lehmä makaa ja märehtii omassa parressa. Kuivikkeiden alla on painon mukaan muovautuva kumimatto.

”Se on lehmien tempur-patja.”

Useimmat lypsettävät lepäävät vasemmalla kyljellä, pötsin puolella. Noustessa on helppoa kääntyä oikealle. Taipumus on hyödynnetty lypsyssä.

”Meillä on maailman ensimmäinen vastapäivään pyörivä karuselli”, Korkiamäki sanoo.

”Silloin lehmä kääntyy luontaisesti, aina oikealle.”

 

Viikko sitten poikinut Kuuskasivitonen on kolmatta päivää lypsyssä. Teppo silmäilee lukuja. Aamulla 15,99 kiloa, keskipäivällä 10,20 kiloa.

”Se lisää rajusti maitomäärää, menee 40 kiloon tänään.”

On taitolaji, että Kuuskasivitosen saa nyt myös syömään enemmän. Muutoin sen elimistö ei pelaa.

Teppo on ruokintaekspertti, laskenut työkseen rehuseoksia. Hän säätää viljan, säilörehun, erikoisrehun ja valkuaisen suhdetta appeessa. Yhtä tärkeää on, että säilörehu on korjattu oikeaan aikaan kesällä. Kahden isännän voimin se ei onnistu 600 lehmälle, tunnit loppuvat päivästä.

Finnmilkin ympärille 20 kilometrin säteellä on punoutunut maatilojen verkosto.

Heinää myy kuusi tilaa, viljaa kymmenkunta. Kiivaimpana sesonkina puolenkymmentä konemiestä on palkattu urakoimaan pelloille.

Suurnavetan johtaminen on päivittäin logistista šakkia: maitoautoja, säilörehukuljetuksia, rypsirekkoja, viljakyytejä, teurasnoutoja, eläinsiirtoja.

Sonta on oma souvinsa.

Yksi lypsävä tuottaa vuodessa 25 kuutiota lantaa. Koko navetan liete levitetään huimalle peltoalalle, 800 hehtaarille. Lantaa ottaa vastaan parikymmentä tilaa.

Vuosia sitten Suomeen suunniteltiin useita tuhannen lehmän navettoja. Yksikään ei toteutunut.

”Pirstoutuneet tilukset ovat rakennekehityksen isoin jarru”, Teppo sanoo.

”Olisi valtava kustannussäästö, jos meidän navetan takana olisi 500 hehtaaria omaa peltoa yhdessä lohkossa.”

 

Pihamaalla seisoo täysperävaunurekka. Vaasan satamassa Vaskiluodossa on lastattu A-rehun rapsirouhetta. Siiloon katoaa kukkura kasa valkuaista: 39 890 kiloa.

Vasikkalassa seitsemää sonnipoikaa odottaa kyytiä Atrian lihatilalle.

Karjanhoitaja Jenni Nikula ohjaa karsinalta toiselle akkukäyttöistä vaunua, milk shuttlea, maitotaksia. Hän annostelee pistoolilla kolme litraa 36,5-asteista maitoa jokaiselle lehmävasikalle.

Ölinä kiihtyy karsinoissa. Sitten lehmänalut imevät ahnaasti, tuttisanko tyhjenee hujauksessa.

Yksi nuorimmista on Kuuskasivitosen vasikka.

Finnmilkissä syntyy vuosittain jopa 900 vasikkaa. Kun puolet on lehmiä, nimiä on keskittävä 450. Tänä vuonna jokaisen nimen täytyy alkaa M-kirjaimella.

Kuuskasivitosen tytär ristittiin Mindiksi.

 

Vasikan alkutaival on vaarallisin. Joka kymmenes kuolee ensimmäisen puolen vuoden aikana.

Finnmilkissä kuolleisuusprosentti on pieni, viisi prosenttia.

”Eläimiä syntyy kuolleina. Se on biologiaa”, Teppo sanoo. ”Me voimme vaikuttaa siihen, että elävänä syntynyt selviää.”

Poikimiskarsinan on oltava tilava, jotta emä ei makaa vastasyntyneen päälle. Vasikan on saatava elintärkeitä vasta-aineita sisältävää ternimaitoa pian syntymän jälkeen.

Vaikeaan poikimiseen voi varautua. Tekniikka auttaa, taas kerran.

Korkiamäki esittelee Suomen ensimmäistä VasikkaPhonea, erikoista puhelinta. Lehmän emättimeen asennettu sensori lähettää lämpötiloja tekstiviesteinä. Vähän ennen poikimista sensori pullahtaa ulos.

”Olemme valmiina, jos limapussi on vasikan naamalla eikä se saa henkeä.”

Lypsylehmän elämä on lyhyt, 4–5 vuotta. Se ehtii poikia keskimäärin vain kahdesti, lypsää 20 000 kiloa maitoa.

”Se on iso jalostuksellinen asia”, Teppo sanoo.

”Tuotanto on noussut nopeammin kuin olot parantuneet navetoissa.”

Lehmät ovat kovilla. Maitoa heruu kaksi verroin se määrä mitä 30 vuotta sitten. Mutta samalla akuutit utaretulehdukset ja hedelmättömyys ovat yleistyneet.

Finnmilkin isännät yrittävät jalostuksella, huolellisella hoidolla ja hyvillä elinoloilla nostaa lehmien elinikää. Se on myös taloudellisesti järkevää, sillä jokainen uusi vasikka ja lypsyvuosi parantavat kannattavuutta.

Kuuskasivitonen on poikinut kolmesti, aina arvokkaan lehmävasikan. Lypsyssä se takoo rahaa: 11 500 kiloa maitoa, lähes 4 500 euron liikevaihdon vuodessa.

Kesäkuussa se täyttää viisi vuotta.

”Eläin ei ole ikinä tarvinnut eläinlääkäriä”, Teppo sanoo.

”Ei ole mitään syytä, miksi se ei onnistuisi poikimaan vielä uusia vasikoita.”

 

Portti kolahtaa. Karuselli on tunnistanut numeron 685. Päivän kolmas lypsy alkaa ennen Kymmenen uutisia, kello 21.44.

Kaksitoista minuuttia myöhemmin tietokone ilmoittaa tuloksen: 14,97 kiloa.Päivässä maitotankkiin kertyi 41,16 kiloa.

Kuuskasivitonen löntystää osastolle. Se syö apetta, sitten makuulle.

Seuraava lypsy odottaa aamukuudelta.