Toffee on paras! Ei vaan karpalo! Ei kun minttu! Laita suklaakonvehdit järjestykseen ja ratkaise ikuisuuskiista

Kaikilla on mielipide konvehdeista. Mutta miksi rasioissa on aina myös pahoja?
Kotimaa 22.12.2017 20:51

Iltapäivä Suomen Kuvalehden toimituksessa. Viisi yötä jouluun.

Palaveripöydällä on kaksi konvehtirasiaa, perinteisiä suomalaisia. Pandan Juhlapöytää ja Fazer Collectionia.

Kaikilla on mielipide.

”Mä söisin täältä kaikki – paitsi karpalon ja aprikoosin.”

”Minä otan karpalon.”

”Hyyiiii.”

”Pehmeä toffee, ja Geisha. Kaikki muut on pahoja.”

”Mä en söis tätä ananasta edes pahimmassa suklaanhimossa!” (On haukannut konvehdista puolet.)

”Se on niin hyvä! Anna se mulle.”

(Antaa.)

Kuten keskustelusta huomaa, kaikki tietävät, mitkä konvehdit ovat pahoja.

Miksi niitä silti pannaan konvehtirasioihin? Miksi ei panna vain hyviä?

Luulisi firmojen ymmärtävän, että menekki on parempi, jos tuote on hyvää eikä ollenkaan pahaa. Vai liittyykö tähän jokin salajuoni?

Voiko olla niin, etteivät firmat tiedä, missä konvehdeissa ovat onnistuneet ja missä eivät?

Kyllä ne tietävät. Ne tekevät kuluttajakyselyitä joka vuosi.

”Pahimmassa tapauksessa se on kuin kynttilää imeskelisi.”

Pandan Juhlapöydän suosituin on Pehmeä toffee. Kukkakuvioinen konvehti, jonka sisällä on valuvaa toffeeta.

Joka viides ottaa sen rasiasta ensimmäisenä.

Yhteensä makuja on yhdeksän. Niistä on kartta rasian pohjassa.

Toisella sijalla on Suklaatryffeli ja kolmannella Suklaacrisp.

Mikä on pahin?

Makeisvalmistajat eivät käytä tällaista sanaa. He puhuvat konvehdista, joka ”jää viimeiseksi rasiaan”. Juhlapöytä-rasiassa se on Ananas. Sitten Vadelmamarmeladi ja Minttu.

Fazerin konvehdit ovat hankalampi tapaus. Kokoonpanot vaihtuvat usein.

Viime vuonna tutkittiin Karl Fazer Collection -rasiaa. Siinä on neljätoista makua. Kolmen kärki oli seuraava: Geisha, Mantelirouhe, Mantelikinuski.

Ja viimeinen: Tumma mantelikinuski.

”Täysin käsittämätöntä”, sanoo viestintäjohtaja Liisa Eerola. ”Se on minusta yksi parhaista!”

 


KONVEHTIEN KAKSINTAISTO

Valitse konvehtiparista suosikkisi. Kone arpoo uusia taistelupareja niin kauan, kunnes jäljellä on vain suosikkisi.

Lopuksi näet, kuinka suurella osalla jutun lukijoista  on sama suosikki kuin sinulla.

 


 

Nyt asiantuntija peliin.

Ovatko hyvät hyviä ja pahat pahoja? Onko kansa oikeassa?

Mika Gröndahl on tehnyt suklaata 1990-luvulta saakka. Hänellä on pieni suklaapuoti Helsingin Kruununhaassa.

Hänen valikoimansa tosin on – miten sen sanoisi – erilainen. Punaherukka, Selja-omenatee, Mustikka-timjami, Savusuola, Caramel-inkivääri…

Suklaa on tummaa, ja hinnatkin eri luokkaa. Pari konvehtia maksaa yhtä paljon kuin Pandan rasia.

Gröndahl suhtautuu arviointitehtävään empien mutta suostuu. Hän lupaa maistaa neljää konvehtia, parhaita ja pahimpia.

Kun suklaata maistetaan, sen annetaan sulaa kielen päällä, sitä pyöritellään suussa ja katsotaan ”mitä makuja se luovuttaa”.

Laadukas suklaa sulaa ”nätisti”. Sen koostumus on sileä eikä liian makea.

”Pahimmassa tapauksessa se on kuin kynttilää imeskelisi.”

Silloin kaakaovoi on ehkä korvattu kasviperäisillä rasvoilla. Se on halvempaa. Puhutaan suklaasta ja karkkisuklaasta, ja ne voi erottaa esimerkiksi hinnasta.

”Hmm, no joo. Esanssihyytelö.”

No niin. Asiaan.

Pehmeä toffee:

”Pitääks mun nyt sanoa, miltä tää maistuu?”

”Makealta. Toffee ja maitosuklaa, molemmissa on tosi paljon sokeria. Itse pidän suklaasta, jossa kaakaota on vähän enemmän ja sokeria vähemmän. Että makeus ei ole se päällimmäinen. Nyt suu on täynnä sokeria.”

Gröndahl on miettinyt, miksi suomalaiset pitävät niin makeasta. Johtuuko se maantieteellisestä sijainnista? Talvet ovat kylmiä, ja kesät ovat kylmiä.

”Onko se energiantarvetta? Että me halutaan sokeria luontaisesti?”

Ananas:

”Hmm, no joo. Esanssihyytelö. Mä en usko, että tässä on kauheasti oikeaa ananasta. Voi olla vähän, en tiedä.”

”Nestemäinen sisus, se mossahtaa suuhun. Tulee vähän liköörikonvehdit mieleen. Ja tämäkin on tosi makea.”

”Kyllä mä mieluummin Pehmeän toffeen söisin.”

Sitten toiseen rasiaan. Geisha:

”Geishassa on hyvä tekstuuri, siinä on rapeutta joukossa. Se miellyttää. Ja nougat-täyte on hyvä.”

”Mut onhan tääkin makee kuin mikä.”

Tumma mantelikinuski:

”Hauskan näköinen pötkylä. Tämä on epäsuosituin niinku?”

”Tässä on tummaa suklaata, ja vaikka siellä on kinuskia, jossa taas on paljon sokeria, yhdistelmä on vähemmän makea kuin muut.”

”Vähän chewy (sitkeä).”

”Ihan ookoo.”

© Jarmo Wright

Gröndahl on syönyt neljä konvehtia, ja ihan syönyt ne. Ei vain puraissut ja heittänyt pois. Hän ottaa lisää.

”Mä maistan vielä tommosen.”

Mantelirouhe, Fazerin rasian kakkonen.

”Aika hauska. Pelkkää mantelia, suklaan osuus on tosi pieni. Ihan hyvä.”

”Mä en ole pitkään aikaan maistellut näitä, jengi ei uskalla ostaa mulle. Ne pelkää, että olen suklaasnobi. Mutta en ole, vaikka tiedän vähän enemmän. Kun menen valmiiseen pöytään, olen aina tyytyväinen.”

 

Miksi konvehtirasioihin pannaan niitä pahoja? Miksi ei panna vain hyviä?

”Hyvä kysymys”, vastaa Fazerin Liisa Eerola sähköpostissa.

”Vaikka toiset konvehdit ovat supersuosittuja, niin ystäviä löytyy aina myös muille. Tumma mantelikinuski on hyvä esimerkki.”

Maitosuklaa on suositumpaa kuin tumma, mutta konvehtilajitelmissa on vähintään viidesosa tummaa. ”Samassa suhteessa kuin osuus myynnistä yleisesti, 20–30 prosenttia.”

”Kaikille siis jotain. :)

Emma Vironmäki Orklasta (omistaa Pandan):

”Erot suosikin ja ’inhokin’ välillä on todella pienet.”

Eli jopa ananaksella on faninsa!

”Jokaiselle jotakin pitää olla konvehtirasiassa, jotta joulurauha säilyy! :)”

Siksipä: huomio naiset!

Jotta joulurauha säilyy, pitää olla tarkka mistä konvehdin ottaa. Jos päällimmäisessä kerroksessa on vielä syötävää, alakerrokseen ei pidä koskea. Miehet ovat nimittäin sitä mieltä, että päällimmäinen kerros on syötävä ensin. Vasta sitten voi siirtyä alempaan.

Naiset ovat toista mieltä.

Tämäkin seikka kävi ilmi tutkimuksessa.