Taru saa sähkösokkeja, jotta pysyisi hengissä: ”Moni asia on pitänyt opetella alusta”
Suomessa sähköä pidetään tehokkaimpana hoitona psykoottisesti masentuneille.
Sen piti olla elämän onnellisin päivä.
Taru sädehti vieraiden ympäröimänä, ylioppilaslakki päässä. Oli toukokuu 2013. Hän oli tyytyväinen, todistukseen oli merkitty kolme eximiaa, kiitettävää.
Äiti seurasi nauravaa tytärtään. Oliko ilo aitoa, hän mietti. Vai näyteltyä?
Illalla koulukaverit juhlivat baareissa.
Taru oli loppu. Ei jaksanut enää pinnistellä. Hän pyysi vanhemmilta kyydin Pitkäniemeen.
Pitkäniemi on mielisairaala Tampereen kupeessa Nokialla, Pyhäjärven rannalla. Siellä Taru sai diagnoosin: vaikea, psykoottinen masennus.
Välillä olo oli voimaton, välillä ahdistunut. Harhat piinasivat. Taru ei uskaltanut uida järvessä, sillä hän pelkäsi näkkiä, taruolentoa.
Kesällä Taru hoiti kasveja mielisairaalan puutarhassa. Mutta mieli oli supussa. Keskustelut äidin kanssa olivat lyhyitä. Useita lääkkeitä kokeiltiin. Mitään ei tuntunut auttavan.
Syksyllä lääkäri ehdotti sähköhoitoa.
Kahden viime vuoden aikana Taru on saanut kolme 12 kerran hoitosarjaa. Välissä on ollut yksittäisiä hoitoja.
”Luulen, että sähköhoito on pelastanut minut useasti itsemurhalta.”
Taru istuu tuolilla, tuijottaa arpisia käsivarsiaan. Joulukuu on kuin pimeä verho, pian vuosi 2015 loppuu.
”Lääkäri haluaisi jatkaa sähköhoitoja”, hän sanoo.
”Mutta minua pelottaa.”
Rakennus numero 11 on yli satavuotiaan mielisairaalan alueella. Ensimmäisessä kerroksessa on huone, jota kutsutaan kammariksi.
Taru on ollut siellä 60 kertaa.
Hän tuntee rutiinin. Riisuu kengät, asettuu sängylle. Hoitava lääkäri kysyy kuulumiset, kietaisee samalla verenpainemansetin käsivarteen. Anestesialääkäri kiinnittää kanyylin suoneen ja happimittarin sormenpäähän.
Sairaanhoitaja asentaa rinnalle kolme sydänkäyrää mittaavaa elektrodia. Lisää piuhoja. Otsalle kolme ja korvan taakse kaksi aivojen sähkötoimintaa tarkkailevaa anturia.
Kasvoille tulee vielä happimaski. Valmistelut on tehty neljässä minuutissa.
Nukutuslääkäri alkaa työntää suoneen Methohexitalia, nukutusainetta. Uni saapuu äkkiä.
Silmäripsi ei reagoi käden kosketukseen.
Sitten anestesialääkäri annostelee Sukoliinia, lihaksia rentouttavaa lääkettä. Lääkäri pumppaa painetta mansettiin, jotta aine ei vaikuta oikeaan käteen.
On 90 sekuntia aikaa toimia, sen verran Sukoliinin vaikutus kestää.
Lääkäri laittaa suukapulan, tarttuu sitten kahteen mustaan kahvaan. Kaikki on valmiina koneen asetuksissa: sähköimpulssin kesto, pulssien leveys ja taajuus.
Lääkäri asettaa kahvojen elektrodit potilaan ohimoille: vähintään puolitoista sekuntia sähköä.
Kahdeksan sekuntia on yläraja.
Sähkö laukaisee aivoissa purkauksen, epileptisen kohtauksen. Lihasrelaksantti ja nukutusaine pitävät potilaan kehon rauhallisena.
Vain oikea käsi kouristelee. Se on ainoa merkki sähköhoidosta.
Ensimmäinen kerta oli pahin. Levoton tunne kun oli toisen armoilla.
Taru oli tutustunut tiloihin, jutellut hoitajien kanssa. Silti hän tunsi järjetöntä pelkoa.
”Nukutus on vähän kuin kuolema, kun tietoisuus menee.”
Hoito onnistuisi myös ilman narkoosia. Mutta lihasrelaksantit salpaavat hengityksen. Potilas olisi tovin hereillä mutta lamaantunut. Sitten sähkö iskisi tajunnan pimeäksi.
Se olisi epäinhimillistä hoitoa.
Psykiatrinen sähköhoito kehitettiin Italiassa vuonna 1938. Psykiatrit Ugo Cerletti ja Lucio Bini päättelivät, että sähkön aiheuttama epileptinen kohtaus lievittää psyykkisen sairauden oireita.
He testasivat ideaansa koirilla.
Elektrodeja asennettiin suuhun ja peräsuoleen. Sivuvaikutus oli kohtalokas; sydän ei kestänyt. Kun sähköä johdettiin päähän, koirat selvisivät hengissä.
Teurastamolla tutkijat olivat nähneet, miten siat tainnutettiin sähköllä. Virtaa piti antaa lyhyt aika, alle sekunti. Ja annos ei saanut olla liian suuri.
Cerletti ja Bini olivat valmiit ensimmäiseen ihmiskokeeseen.
Rooman poliisi oli toimittanut klinikalle sekavan, keski-ikäisen miehen. Lupaa kysymättä tutkijat johtivat häneen sähköä. Mies pomppasi sängystä, alkoi laulaa korkealla äänellä.
Liian vähän virtaa, tutkijat päättelivät. He halusivat toistaa kokeen, suuremmalla annoksella.
”Ei toista kertaa! Se tappaa minut!” potilas huusi.
Cerlettin ja Binin kollegat vastustivat uutta yritystä. Mutta päätös piti.
Toisella kerralla sähkö aiheutti toivotun epileptisen kohtauksen. Toettuaan potilas katsoi hermostuneita tutkijoita – ja hymyili poissaolevasti. Mitä sinulle tapahtui, mieheltä kysyttiin.
”En tiedä. Ehkä minä olen ollut unessa.”
Kahden kuukauden hoito poisti psykoottiset oireet. Cerletti ja Bini julkaisivat tuloksensa.
Sähkö levisi maailmalle, uutena mullistavana hoitona.
Valkoisen talon Taru tuntee. Linna, rakennus numero 27.
Hän ei ole käynyt siellä mutta on kulkenut sen ohitse kävelyretkillään Pitkäniemessä.
Linnan toisessa kerroksessa, pienessä museossa, on suorakaiteen muotoinen laite mustine vipuineen ja piuhoineen. Sen kyljessä lukee: sähköshokkilaite.
Sähköhoidot aloitettiin Pitkäniemessä sotavuonna 1943. Joka seitsemäs asukas sai sähköä.
1950- ja 60-luvulla hoito harvinaistui, kun uudet psyykenlääkkeet ja psykoterapiat kehittyivät. Potilaat vaihtuivat. Oli havaittu, että sähkösokeista hyötyivät skitsofreenikkoja enemmän masentuneet.
Sähköä annettiin raakana tai kuivana kuten termi kuului. Ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja.
Potilaat kouristelivat, riuhtoivat ja huusivat peloissaan.
Hoitajia tarvittiin puolen tusinaa, jotta hoidettava pysyi aloillaan. Silti selkänikamia murtui, hampaita katkesi.
Osastolta toiselle kiersi laite, Sähkö-Kalle. Suljettujen seinien sisällä laitosvalta oli toisinaan mielivaltaa.
Sähköllä uhkailu piti hankalat potilaat nuhteessa.
Taru muistaa elokuvan.
Se kertoo maaseudun mielisairaalasta, jossa sähkösokit olivat rangaistus. Filmissä hoitaja kuvaa hoitoa unipillerin, sähkötuolin ja kidutuskammion yhdistelmäksi.
”Kammottava elokuva”, Taru sanoo.
Vuonna 1975 Yksi lensi yli käenpesän oli voittanut viisi arvostetuinta Oscaria. Elokuva nostatti kohun Yhdysvalloissa. Julkiset sairaalat lopettivat pitkäksi aikaa sähköhoidot.
Pitkäniemi ei hylännyt sähköä. Hoito inhimillistyi 1980-luvulla. Nukutus ja lihasten relaksointi otettiin käyttöön, sähköannoksia räätälöitiin yksilöllisesti.
Silti hoidon suosio hiipui. Psykiatrit uskoivat magneettistimulaatiohoitojen syrjäyttävän sähkön. Mutta odotuksissa petyttiin. Sähkö alkoi palata.
Vuonna 1997 Pitkäniemessä oli 335 hoitokertaa, viime vuonna jo 1 775.
Suomessa sähköä pidetään nykyisin tehokkaimpana hoitona psykoottisesti masentuneille.
Juuri Tarun kaltaiselle potilaalle.
Hoitopäivät olivat maanantai, keskiviikko ja perjantai. Toimenpide kesti kymmenen minuuttia.
Taru oli tajuissaan, kun hänet siirrettiin heräämöön. Olo oli sekava, päätä saattoi kivistää. Jos halusi kotiin samana päivänä, piti olla saattaja.
Aluksi sähkö tuntui ihmeeltä.
Äiti huomasi, miten tytär avautui kuorestaan. Silmät loistivat, ajatus kulki. Aivan kuin nuori vasikka olisi päästetty ensi kertaa vihreälle laitumelle, äiti riemuitsi.
Hoitajat kirjasivat potilaasta: Hymyilevä, ilmeikäs, puhelias, keskusteleva.
Jo kolmas hoitokerta kertoo ennusteen. Jos sähkö puree, jähmeät ja puhumattomat alkavat syödä, liikkua ja nukkua. Viikko viikolta oireet poistuvat, mykiksi sulkeutuneet heräävät henkiin.
Sähkön laukaisema purkaus saa veren hyökymään aivoihin. Kohtaus alkaa paikallisesti, etuotsalohkosta, josta se etenee puolessa minuutissa molempiin aivopuoliskoihin.
Jossain siellä, useiden hermoverkkojen risteysalueella, piilee vaikea, psykoottinen masennus.
Sitä, miten sähkö parantaa, ei tarkkaan tiedetä.
Terapia, lääkkeet ja sähköhoito jättävät muistijäljen aivojen hermosoluihin. Ne kaikki tasapainottavat hormonien ja mielialaa säätelevien välittäjäaineiden pitoisuuksia.
Mutta sähkön vaikutus on nopein.
Aivan kuin aivot buutattaisiin sekunneissa, käynnistettäisiin uudestaan.
Ääni oli hätääntynyt. Ensimmäisen sähköhoidon jälkeen Taru oli soittanut äidille Pitkäniemen osastolta.
”Kuka on sotkenut minun huoneeni täällä?”
Äiti rauhoitteli. Oliko sängyn päällä se tuttu vihreä päiväpeite? Taru oli ymmällään. Hän oli unohtanut, missä huoneessa oli aamulla herännyt.
Yhtä nopeasti kuin sähköhoidon hyöty tuli esiin myös sen varjopuoli.
Ensimmäinen 12 hoitokerran sarja jatkui. Muistista pyyhkiytyi lisää tapahtumia ja taitoja. Uuden opettelu oli vaikeaa.
”En osannut enää kutoa ja käyttää verkkopankkia.”
Taru pitää kädessään paperinpalaa. Siihen hän on kirjoittanut ajatuksia, jotka haluaa sanoa.
”Moni asia on pitänyt opetella alusta.”
Tuhoaako sähkö potilaan muistia? Vai onko se parasta psykiatriaa, liian vähän käytetty?
Italia, hoidon synnyinmaa, on päättänyt lopettaa sähkön käytön. Intiassa hoitoa annetaan yhä kuivana, sillä anestesialääkäreistä on pulaa.
Yhdysvalloissa sähköhoidot ovat suosittuja tietyissä osavaltioissa, tietyissä kiellettyjä. Entisen kuvernöörin Michael Dukakiksen vaimo Kitty löysi sähköstä avun masennukseen.
Hän tuntee ääripäät.
Rakastat sitä tai vihaat sitä, hän kuvaa kirjassaan Shock.
On kaksi leiriä, sodassa keskenään.
Suomessa sähköä annetaan vajaalle 1 500 potilaalle, selvästi vähemmän kuin Ruotsissa. Useimmat hoitavat lääkärit ovat yksimielisiä: sähkö on nopea, tehokas ja turvallinen.
Kukaan ei kiellä muistipulmia.
Aivoissa masennus piilee alueilla, jotka vaikuttavat muistiin. Siksi muistivaikeus on osa sähköhoitoa, vääjäämätön sivuvaikutus.
Kohtuullinen hinta, lääkärit sanovat.
Etenkin silloin kun hoito pelastaa itsemurhaa hautovan hengen.
Tavallisesti pää alkaa pelata parissa viikossa. Lääkärien mukaan vain harvojen muistipulmat pitkittyvät. Mutta osa potilaista kokee, että muisti heikkenee pysyvästi.
Vyyhtiä on vaikea selvittää.
Aina potilaan omaa kokemusta ei kysytä tutkimuksissa. Masentunut voi myös tulkita itseään väärin, sillä sairauskin nakertaa muistia.
Psykiatrian tiedelehdissä hiljan julkaistut tutkimukset viittaavat siihen, että sähkö jopa parantaa muistia. Hoidetun mieliala kohenee. Silloin on helpompi keskittyä, painaa asioita mieleen ja hallita tunteitaan.
Mutta paraneeko muisti sähkön takia? Vai sen takia, että potilas ei ole enää yhtä masentunut?
Sen selvittämiseksi pitäisi olla kaksi tutkittavaa ryhmää. Toinen, joka saisi nukutuksen ja sähköä. Ja toinen, joka nukutettaisiin mutta jätettäisiin hoitamatta, ilman sähköä.
Sellainen tutkimus olisi epäeettinen.
Ensimmäinen hoitojakso, 12 kertaa, kesti kuukauden. Sen jälkeen Tarun arki sujui kuukauden. Sitten psykoosi uusiutui, kuolemanpelot vainosivat.
Uusi sarja sähköä, uusi toipuminen. Teho alkoi pudota, sarja sarjalta, kerta kerralta.
Viimeinen yksittäinen hoito auttoi kaksi päivää.
Äiti oli hämmentynyt. Miksi hoidosta oli hyötyä niin lyhyen aikaa? Miksi sähkö heikensi muistia? Miksi se ei kuitenkaan pyyhkinyt pahoja muistoja, kuolemanpelkoja, pois?
Sähköhoidon alkuaikoina tutkijat uskoivat, että pysyvä muistinmenetys kuului hoitoon. Vain siten potilas unohtaisi tuskaiset muistot ja toipuisi masennuksesta.
Sähkö ei muuta aivoja pysyvästi, hoitavat lääkärit sanovat nyt.
Juuri sairauden uusiutuminen, relapsi, on merkki siitä, että hoito ei jätä pysyviä jälkiä, ei hyviä eikä huonoja.
Joka viidennen masennus uusiutuu kuukaudessa. Toinen viidennes palaa alkutilaan puolessa vuodessa.
Yleensä sähköhoito toimii parhaiten psykoottisessa masennuksessa. Nämä potilaat kokevat mielestään myös vähiten muistivaikeuksia.
Sähkön teho laskee ja muistipulmat lisääntyvät, jos potilaalla on useita psyykkisiä ongelmia. Ja jos hän ei ole hyötynyt paljoa lääkkeistäkään.
Liian usein sairaus pysyy liian kauan piilossa.
Hän oli perheen ainoa tavallinen lapsi. Tai niin äiti kuvitteli.
Tarun kahta sisarusta kiusattiin rankasti koulussa. Vanhemmat korjauttivat lasten ulkonevat hampaat. Oli palavereita koulussa, mutta kiusaaminen jatkui.
Tarua oli alettu nimitellä ja sulkea joukosta jo esikoulussa. Hän nieli kaiken, ei kertonut kotona.
Hän halusi suojella vanhempiaan, joilla oli murhetta tarpeeksi.
Lukion ensimmäisellä luokalla Taru oli pyytänyt koululääkäriltä laihdutusneuvoja. Lääkäri huomasi punaiset arvet, viiltelyn jäljet.
Vihdoin koulukiusaaminen paljastui, kymmenen vuoden jälkeen.
Taru alkoi syödä lääkkeitä, sinnitteli lukion loppuun, kunnes romahti lakkiaispäivän iltana.
Suomessa lähes neljätuhatta masentunutta joutuu vuosittain eläkkeelle. Ennen eläkepäätöstä pienelle osalle on tarjottu riittävästi hoitoa, ani harvalle sähköhoitoa.
Jos apua saisi ajoissa, sähköä ei juuri tarvittaisi, vaan lääkkeet ja terapia riittäisivät monelle.
Useimmat vaikeasta masennuksesta kärsivät hyötyvät sähköstä. Mutta usein se on vihoviimeinen hoito. Kaikki muu on kokeiltu vuosien mittaan.
Sähkö ei ole ihmeparantaja.
Hoito nostaa masentuneen sairauden syvimmästä montusta kuopan reunalle.
Sen jälkeen alkaa vaativin vaihe, kuntoutus.
Ikkunassa häivähtää aamun valo. On helmikuu 2016.
Taru istuu tuolilla, ilman paperilappua. Hän kertoo neulovansa taas lapasia ja sukkia.
Paljon on muutakin puuhaa.
Hän leipoo pullia ja kakkuja kirpputorille myytäväksi. Ja alkaa pitää lapsille satutuokiota.
”Pelkään, että vedän itseni piippuun.”
On taito kuunnella itseään, voimiaan. Muutoin yhtä askelta seuraa kaksi askelta taaksepäin.
Kuolemanpelot ovat arjen varjoja, yhä vielä.
Taru muistaa lapsuuden yön. Painajaisunessa hän koki kuolevansa.
Hän ei uskalla kulkea pimeässä. Joku voi haluta hänelle pahaa.
Hän on aloittanut väkivaltaa kokeneiden ryhmässä. Se oli iso päätös. Vertaisten tuella purkaa padottuja tunteita. Surua, pettymystä, vihaa.
Vaikein kaikista on itseviha, väkivalta itseään kohtaan.
Kotona, omassa asunnossa, hän saattaa huutaa ja paiskoa esineitä. Sen takia, että pullataikina ei ole onnistunut.
”Sitten nolottaa, kun on suuttunut niin turhasta.”
”Mutta se reaktio tulee vaistomaisesti, sitä ei pysty kontrolloimaan.”
Taru ei ole ollut kahteen kuukauteen Pitkäniemen rakennuksessa numero 11.
”En halua sähköhoitoa”, hän sanoo.
”Se on iso motivaatio pitää itseni hyvässä kunnossa.”
Hän haaveilee ammatista. Sosiaali- ja opetusala kiinnostavat. Vielä ei ole voimia hakea opiskelupaikkaa.
Kuten äiti sanoo: on edettävä millimetri kerrallaan.
Taru on tehnyt sopimuksen sairaalan kanssa. Voi tulla päivä, jolloin hän ei ymmärrä tilaansa, pysty itse päättämään hoidostaan.
Silloin lääkärin on lupa aloittaa sähköhoito uudestaan.
Tarun nimi on muutettu. Juttuun on haastateltu Taysin psykiatrian erikoislääkäriä Kaija Järventaustaa, Taysin psykiatrian toimialajohtajaa, ylilääkäri Hanna-Mari Alasta, Tampereen yliopiston psykiatrian professoria Esa Leinosta, Oysin psykiatrian erikoislääkäriä Marja-Liisa Kemppaista ja Suomen Mielenterveysseuran kehitysjohtajaa, psykiatri Kristian Wahlbeckia. Lähde: Petteri Pietikäinen; Hulluuden historia.