Talvivaaran synnit: Raskasmetallipäästöt eivät ole kaivoksen suurin ympäristöhaitta

Tankkiauto levitti kalkkimaitoa Talvivaaran kaivoksella Sotkamossa marraskuussa. Kaikilla nostettiin kipsisakka-altaasta valuneen jäteveden happamuusastetta.Kuva Kimmo Rauatmaa / Lehtikuva.

Talvivaaran kaivoksen raskasmetallipäästöjä on kutsuttu jopa tämän vuosituhannen suurimmaksi ympäristöonnettomuudeksi Suomessa. Väittämä asettuu mittasuhteisiinsa, kun ottaa huomioon ympäristöjohtamisen hyvän nykytilan suomalaisessa teollisuudessa. Viime vuosina ei ole tapahtunut suuren mittakaavan onnettomuutta.

Lähimmäksi Talvivaaraa pääsee Kaukaan sellutehtaan vesipäästö kesällä 2003, sanoo Suomen ympäristökeskuksen vesikeskuksen johtaja Seppo Rekolainen. UPM-Kymmenen sellutehtaalta Lappeenrannasta pääsi mustalipeästä puhdistamatonta jätevettä Saimaaseen 40 tunnin aikana 10 000 kuutiota.

Vuoto aiheutti kalakuolemia ja haittasi ranta-asukkaiden elämää koko kesän. Haitoista kärsivät arviolta neljänsadan kiinteistön asukkaat.

Talvivaaran onnettomuudessa oli poikkeuksellista, että vesistöihin pääsi suuria määriä raskasmetalleja, joista varsinkin uraani herätti pelkoja. Rekolaisen mielestä kipsisakka-altaasta karkuun päässeet metallit eivät kuitenkaan jätä pitkäaikaista vaikutusta luontoon – aivan lähimpiä järviä lukuun ottamatta.

Vielä 1960- ja 1970-luvuilla teollisuus päästi ympäristöön elohopeaa ja supermyrkkyjä dioksiineja. Ne rikastuivat ravintoketjussa ja kertyivät varsinkin petokaloihin. Menneet synnit näkyvät yhä Itämeren kaloissa, vaikka dioksiini- ja elohopeapitoisuudet laskevat hitaasti.

Talvivaarasta päässeet metallit eivät kuitenkaan ole niitä, jotka rikastuvat ravintoketjussa. Esimerkiksi alumiini voi aiheuttaa välittömiä kalakuolemia, mutta vaikutus lakkaa, kun päästöt loppuvat.

Rekolaisen mukaan Talvivaaran raskasmetallipäästöt aiheuttavat haittaa vain lähimmissä järvissä. Ne sakkautuvat lähimpien järvien pohjaan. Päästöt, jotka kulkeutuvat alempiin vesistöihin, laimenevat vähitellen merkityksettömiksi.

Pitkäaikaisin ympäristöhaitta kaivoksen lähijärvissä seuraa ennemminkin pitkään jatkuneista sulfaattipäästöistä kuin kipsisakka-altaasta vuotaneista raskasmetalleista, Rekolainen sanoo. Sulfaattipäästöt rehevöittävät vesistöjä ja vaikuttavat sekä kalakantaan että järvien virkistyskäyttöön.

Sulfaattipäästöt ovat jo useiden vuosien ajan ylittäneet lupaehdot räikeästi.

Kaivoksen päästöjä voi verrata typpi- ja fosforipäästöihin, joita valuu vesistöihin maatalouden, teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesistä. Talvivaaran päästöt aiheuttavat haittoja vain lähimmissä järvissä. Typpi- ja fosforipäästöt heikentävät lukemattomien suomalaisten järvien ja jokien tilaa.

Suomessa vain sinileväkukinnot ovat niin haitallisia terveydelle, että uimista on perusteltua rajoittaa, Rekolainen muistuttaa. Sinilevien esiintymiseen keskellä lämpimintä kesää vaikuttavat eniten juuri rehevöittävät typpi- ja fosforipäästöt.

Uraania on kaikkialla

Kaikista ympäristölle ja ihmisille haitallisista päästöistä uraani on saanut Talvivaara-uutisoinnissa ehkä eniten huomiota.

Uraani ei ole mitenkään harvinainen alkuaine planeetallamme. Säteilyturvakeskus Stukin mukaan sen pitoisuudet Suomen kallioperässä kuitenkin vaihtelevat huomattavasti. Keskimääräistä suurempia pitoisuuksia, 4-50 miljoonasosaa, esiintyy graniitissa erityisesti Kaakkois-Suomen rapakivialueilla.

Suomen uraaniesiintymät ovat liuske- ja gneissivyöhykkeissä, joiden keskimääräinen uraanipitoisuus on 300-1 200 miljoonasosaa. Talvivaaran mustaliuskeessa uraanipitoisuus on Stukin mukaan 15-20 miljoonasosaa, eli ei poikkeuksellisen korkea Suomen kallioperän pitoisuusvaihteluihin nähden.

Kipsisakka-altaan vuodon jälkeen Stuk mittasi uraanin pitoisuudeksi Ylä-Lumijärvestä, ensimmäisestä järvestä kaivosalueen ulkopuolelta, korkeimmillaan 600-700 mikrogrammaa litrassa. Sen alapuolella Lumijärvessä uraania oli marraskuun lopun mittauksessa alle mikrogramman litrassa.

Jos erämaisen Ylä-Lumijärven vettä käytettäisiin jatkuvasti juoma- ja ruokavetenä, siitä aiheutuva säteilyannos olisi noin viidennes siitä, minkä suomalaiset muutenkin saavat luonnosta ja terveydenhuollosta.