Talvisodan päättymisestä 80 vuotta: Venäjällä puhdistetaan Stalinia – tulkinnoissa on palattu takaisin neuvostoaikaan

ESSEE: Venäjän johto ehti jo pyytää talvisotaa anteeksi suomalaisilta. Nyt on taas toinen ääni kellossa.

historia
Teksti
Lauri Kiianlinna Stefan Forss Heikki Hult Pertti Inkinen Pekka Holopainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Talvisodan päättymisestä tulee tänään 13.3.2020 kuluneeksi 80 vuotta.

Toisen maailmansodan tulkinnasta stalininisten historiakäsityksen kautta on tullut yksi Putinin Venäjän omakuvan peruspilareista. Tämä heijastuu myös talvisodan venäläisessä tutkimuksessa, kirjoittavat Lauri Kiianlinna, Stefan Forss, Heikki Hult, Pertti Inkinen ja Pekka Holopainen Kanava-lehden numerossa 2/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Neuvostoliiton sorruttua Venäjällä harjoitettiin parikymmentä vuotta normaalia historiantutkimusta. Tämä on viime vuosina muuttunut.

Stalinin rikoksista vaietaan ja hänen mainettaan suurena johtajana pyritään valkaisemaan. Uutta historiantulkintaa on edustanut erityisesti opetusministeri Vladimir Medinski, joka ylennettiin viimeisessä hallitusjärjestelyssä Vladimir Putinin neuvonantajaksi.

Venäjä on reagoinut jyrkän kielteisesti EU-parlamentin Molotov–Ribbentrop-sopimusta koskevaan kannanottoon. Sen mukaan myös Neuvostoliitto kantaa vastuun toisen maailmansodan aloittamisesta.

Presidentti Putin kutsui sitä ”hävyttömäksi valheeksi” (Deutsche Welle 11.12.2019). Kremlin virallisen kannan sopimukseen esitti ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n päällikkö Sergei Naryškin (RT 29.8.2019): Neuvostoliitolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökkäämättömyyssopimuksen solmiminen Saksan kanssa. Samalla Naryškin langetti vastuuta myös Puolalle.

Näin Naryškin löi alkutahdit Kremlin vastahyökkäykselle. Uutistoimisto TASS muotoili 31.1.2020, että ”Venäjä vaatii ETYJ-järjestöä hyväksymään toisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittamista tuomitsevan julkilausuman”.

Historian revisiota ajaa kuitenkin Venäjä edellyttämällä, että myös muiden tulisi hyväksyä sen palauttama stalinistinen historiankäsitys. Suuresta isänmaallisesta sodasta kun on tullut Putinin Venäjän omakuvan yksi peruspilari.

 

Tämä Venäjän asenteen muutos heijastuu myös talvisodan tutkimuksessa.

Presidentti Boris Jeltsin pyysi toukokuussa 1994 talvisotaa anteeksi rikoksena Suomea kohtaan. Nykyisin Venäjällä lähdetään taas siitä, että suomalaisten ampumat Mainilan laukaukset aloittivat sodan.

Myös Suomessa on viime aikoina esitetty outoja venäjämielisiä tulkintoja syksyn 1939 tapahtumista ja talvisodan taustoista.

Toimittaja Pekka Hakala kirjoitti Helsingin Sanomissa 30. tammikuuta, että professori Pekka Visurin mukaan ”Hitlerin ja Stalinin sopimusta vuodelta 1939 on ryhdytty viime aikoina liioittelemaan Puolassa, Ukrainassa ja välillä Suomessakin”.

Molotov itse kertoi Hitlerin ja Stalinin sopimuksen merkityksestä ja Neuvostoliiton aikeista myös Suomea kohtaan Liettuan ulkoministerille Vincas Kreve-Mickeviciukselle Kremlissä 30.6.1940.

Molotov vaati kuulijaltaan todellisuudentajua: ”Teidän on ymmärrettävä, että pienet kansat tulevat häviämään tulevaisuudessa. Teidän Liettuanne ja muiden Baltian kansojen, Suomi mukaan luettuna on liityttävä kunniakkaaseen neuvostokansojen perheeseen. Sen vuoksi teidän tulisi nyt alkaa perehdyttää kansaanne neuvostojärjestelmään, joka tulevaisuudessa tulee hallitsemaan kaikkialla Euroopassa ja jota tullaan toteuttamaan nopeammin joissakin paikoissa, kuten Baltian maissa ja myöhemmin muualla.”

Suomessakin jotkut ovat palanneet akateemiseen keskusteluun siitä, olisiko talvisota ollut vältettävissä.

He ovat esittäneet, että sota olisi voitu välttää, jos suomalaiset olisivat suostuneet Neuvostoliiton strategisesti ymmärrettäviin rajantarkistus- ja muihin vaatimuksiin. Suomen hallituksen taipumattomuus ja asenne johtivat kuitenkin sotaan.

Itsestään selvää on, että sivuuttamalla eduskunta ja antautumalla olisi vältetty sota.

 

Ongelmallisinta tämän ”uusimman tutkimuksen” uskottavuuden suhteen on joidenkin guruna pitämän Princetonin yliopiston Stalin-tutkijan, professori Stephen Kotkinin käyttämä varsin valikoiva lähdeaineisto.

Kun lukemattomat muut arvostetut historiantutkijat viittaavat esimerkiksi Kreve-Mickeviciuksen laatimaan raporttiin keskusteluista Molotovin kanssa tai maineikkaiden neuvostomarsalkkojen muistelmiin, Kotkin hylkää nämä tyystin.

Muistelmissa on heikkoutensa, mutta on otettava huomioon, että Stalinin ajan arkistodokumenttien laatijoilla oli hengenmenon uhka, jos dokumentit olisivat olleet Stalinille epämieluisia.

”Uusimmat tutkimustulokset” merkitsevät paluuta vanhaan neuvostoaikaiseen tulkintaan. Neuvotteluissa mukana olleilla lienee kuitenkin ollut parempi käsitys Stalinin vilpittömyydestä kuin tutkijoilla, jotka 80 vuotta myöhemmin markkinoivat julkaisujaan ”uusilla” tutkimustuloksillaan.

Stalin olisi tietenkin halunnut saavuttaa tavoitteensa ilman sotaa. Venäläistutkijoiden selvä kanta ennen uusinta historiantulkintaa oli, että Stalinin tavoite oli sovjetisoida Suomi. Sotaakin oli valmisteltu jo pitkään.

 

Savon sotilasperinneyhdistys Porrassalmi järjesti kymmenen vuotta sitten, kun talvisodasta oli kulunut 70 vuotta, seminaarin otsikolla Mikkeli–talvisodan päämajakaupunki.

Venäläinen professori Juri Kilin piti seminaarissa esitelmän Neuvostoliiton tavoitteet talvisodassa. Viime vuoden lopulla Kilin esiintyi Petroskoissa ja esitti ehkä hieman yllättäen samoja näkemyksiä talvisodasta kuin perinneyhdistyksen seminaarissa.

Vuonna 1930 Leningradissa järjestettiin maa- ja merivoimien sotapeli, jonka tuloksena Helsinki vallattiin kuukauden taistelujen jälkeen.

Kilinin mukaan tuosta harjoituksesta iskostui sotilaiden mieliin ajatus ”kuukauden sodasta”. Suomen ei uskottu kestävän pitempään. Suomen puolustusvoimien tila arvioitiin kurjaksi, ja arvio pysyi sotaan saakka.

Leningradin sotilaspiirissä järjestettiin 26.–28.3.1939 yleisesikunnan päällikön käskystä sotapeli, johon osallistui myös korkeinta päällystöä Uralin sotilaspiiristä (NL:n puolustusasiain kansankomissaarin yleisohje N:o 500165 15.12.1938).

Leningradin sotilaspiirin tehtävänä oli edetä Viipuriin ja Uralin sotilaspiirin tehtävänä oli edetä Mikkeliin. Painopisteen tuli olla Kannaksella, ja harjoitustilanne alkoi rajavälikohtauksella Mainilan kylässä.

Baltian kysymyksen ratkettua Neuvostoliiton vaatimalla tavalla siirrettiin Baltian tuntumassa ollut 8. armeijan esikunta lokakuun lopulla Petroskoihin, mistä se johti Laatokan pohjoispuolen raskaisiin tappioihin päättyneet taistelut. Uralin sotilaspiiriä ei tarvittu siellä.

 

Kremlissä oli järjestetty jo 1936 kokous, jossa käsiteltiin ”Suuren laivaston” rakennusohjelmaa. Sen mukaan Neuvostoliiton laivaston piti olla 1947 tonnistoltaan isompi kuin Ison-Britannian.

Vesireitti Itämereltä Vienanmerelle oli tärkeä laivaston siirtojen kannalta. Kilinin mukaan reitin turvallinen käyttö edellytti, etteivät suomalaiset olisi Laatokalla. Mahdollinen viides kolonna eliminoitiin Suomen lähialueilta Stalinin puhdistuksissa ja karkotuksissa.

Joukoille oli ennen talvisotaa jaettu Suomen marssireiteistä ohjekirja,  joka ilmestyi Antero Uiton kääntämänä suomeksi 1989 nimellä Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939.

Marsalkka K.A.Meretskovin (Leningradin sotilaspiirin komentaja 1939) muistelmista käy selväksi, että tehostetut sotavalmistelut käynnistyivät kesäkuussa 1939. Suomi valmistauduttiin sovjetisoimaan käyttäen hyväksi O.W. Kuusisen hallitusta.

Meretskov esitteli heinäkuun jälkipuoliskolla tarkistetun ”vastaiskusuunnitelman” Stalinille tilaisuudessa, jossa oli läsnä myös puolustusministeri Kliment Vorošilov. Suunnitelma hyväksyttiin, ja samalla Stalin painotti hyökkäyksen nopeaa läpivientiä.

Meretskovin pitäessä muutamaa viikkoa kovin lyhyenä aikana niin mittavalle operaatiolle Stalin totesi koko Neuvostoliiton voiman olevan takana, vaikka suunnitelmassa olivat mukana vain Leningradin sotilaspiirille osoitetut joukot. Hyökkäyksen nopealla toteuttamisella oli luonnollisesti tarkoitus estää ulkopuolisten puuttuminen sotaan.

Stalin piti ennen talvisotaa tiiviisti yhteyttä Kuusiseen. Kun neuvottelut suomalaisten kanssa katkesivat marraskuussa, runsaat parikymmentä neuvostodivisioonaa oli jo keskitetty lähtöalueilleen. Vain muutama oli enää siirtymässä.

Kilin luonnehtii syksyn 1939 neuvotteluja pelkäksi teatteriksi ja ”verhotukseksi”. Niiden käymisellä voitettiin aikaa hitaasti sujuneille joukkojen keskityksille. Lisävoimaa tarvittiin, sillä Suomi kohotti valmiuttaan neuvottelujen alkaessa.

Kilinin mukaan neuvostojohdolle oli alun perin selvää, ettei Suomi tee vaadittavia myönnytyksiä. Paasikivikin totesi jo neuvottelujen alussa, että myönnytyksille on vaikea saada eduskunnan hyväksymistä.

Eikä Stalin ollut mikään normaali neuvottelija, vaan hänellä oli jo tuolloin tunnollaan miljoonien ihmisten massamurhat, syyttömien pakkotyöleirit ja karkotukset. Kuka häneen luotti?

 

Yhteenvetona esitelmänsä lopussa Kilin totesi:

”Neuvostoliiton talvisodan tavoitteisiin kuuluivat Suomen armeijan lyöminen, koko Suomen liittäminen Neuvostoliittoon, neuvostovaltion strategisen aseman parantaminen lyhentämällä pitkää länsirajaa tuntuvasti, Leningradin ja Kirovin radan turvaaminen, meriyhteyksien turvaaminen Kaukoitään Japania vastaan, herruus Itämerellä ja Pohjois-Atlantilla, rakennettavan suurlaivaston tukikohtien saaminen lännemmäs Itämerellä ja sotatalouden kehityksen jouduttaminen.”

“Tärkeimpänä tavoitteena oli kuitenkin parhaiden edellytysten luominen sotaan Saksaa vastaan. Talvisodalta ei voinut välttyä.”

Kilin huomautti myös Karjalan Sanomissa jo 16.12.1993, että ryöstämällä Pitkärannan, Käkisalmen ja Enson sellutehtaat Neuvostoliitto kasvatti ruutiomavaraisuutensa lähes sataan prosenttiin.

Venäläinen historioitsija T.S. Bušujeva yhtyi Timo Vihavaisen ja Andrei Saharovin 2009 toimittamaan Tuntematon talvisota -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa Talvisotaa koskeva venäläinen historiankirjoitus Kilinin käsitykseen:

”Kaikki venäläiset tutkijat ovat kuitenkin melko yhtä mieltä siitä, että Neuvostoliiton hallitus aikoi liittää Suomen ja muodostaa siitä sosialistisen valtion tai Neuvostoliiton osatasavallan, jotta saisi turvattua Leningradin ja vahvistettua luoteisrajojaan.”

Harvardin yliopistossa on arkistoituna Lev Trotskin jäämistö. Hänen 25.4.1940 kirjoittamansa arvio Luoteis-Euroopan tapahtumista on mielenkiintoinen.

”Puolan jakoa koskeva välivaihe kehittyi ja sai täydennystä Skandinavian näyttämöllä. Hitler ei voinut välttyä kertomasta jossain laajuudessa ’ystävälleen’ Stalinille suunnitelmastaan kaapata Skandinavian valtiot. Stalin ei voinut välttää kylmän hien nousemista: tämähän merkitsi Saksan täydellistä ylivaltaa Itämerellä Suomen yli ja uhkaa Leningradille. Stalinin täytyi jälleen etsiä lisätakuita liittolaistaan vastaan, tällä kertaa Suomessa.

Hän kompastui kuitenkin ankaraan vastarintaan. ’Sotilaallinen patikkaretki’ pitkittyi. Sillä välin Skandinavia uhkasi tulla suuren sodan näyttämöksi. Hitler, jolla oli ollut aikaa valmistella iskua Tanskaa ja Norjaa vastaan vaati, että Stalinin on tehtävä rauha mahdollisimman pian. Stalin joutui supistamaan suunnitelmiaan hyläten Suomen sovjetisoinnin.”

 

Neuvostoliitto aloitti talvisodan runsaalla 25 divisioonalla. Rauhan tullessa Suomen suuntaan oli käytettävissä runsaat 60 divisioonaa, joskin osa jo hajalle lyötyinä.

Stalin arvioi suhteensa Englantiin ja Ranskaan olevan vaarassa ja solmi Suomen kanssa rauhan eikä jatkanut hyökkäystä Suomen jo lopen uupuneita joukkoja vastaan. Saattaa olla, että Saksan suhtautumisella oli myös vaikutusta.

Rajan siirto, Suomenlahden saaret ja Hangon tukikohta eivät kuitenkaan riittäneet Stalinille. Epäonnistuneen talvisodan jälkeen hän aikoi vielä syksyllä 1940 toteuttaa aiempaa suunnitelmansa. Joukkojakin oli keskitetty sitä varten, mutta Hitler pysäytti aikeet.

Oli onni, että Suomella oli heikkouksistaan huolimatta riittävän luja hallitus ja ennen kaikkea puolustustahtoinen kansa. Stalin ei päässyt suorittamaan Suomessa suunnittelemiaan sovjetisointia, kammottavia puhdistuksia ja väestön siirtoja ympäri Neuvostoliittoa.

 

Kirjoittajista Lauri Kiianlinna, Heikki Hult, Pertti Inkinen ja Pekka Holopainen ovat evp. upseereita. Stefan Forss on filosofian tohtori. Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 2/2020. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

 

Oikaisu: 

Juttua muutettu 16.3. klo 9.45. Toisin kuin jutussa alun perin väitettiin, kirjoittajista Stefan Forss ei ole evp. upseeri.