Talouskasvun irrottaminen materiasta vaatii valtavaa muutosta – ”Suomalaistenkin elintaso nojaa muun maailman luonnonvaroihin”

Korkealla pysyvä aineellinen kulutus vauraissa maissa luo kestämättömän esimerkin köyhyydestä nouseville ihmisille, sanoo ympäristöpolitiikan tutkija Ville Lähde.
Kotimaa 23.7.2019 20:30
Irtikytkennän ajatuksella oikeutetaan tutkijan mukaan sellaista politiikkaa ja taloutta, jossa kestävä talous kehittyy itsestään tulevien innovaatioiden avulla. © Vesa Moilanen / Lehtikuva

Talouskasvua koskevassa puheessa kliseinen mantra on, että talouskasvu olisi välttämätöntä irrottaa aineellisesta kulutuksesta. Tällaisen irtikytkennän mahdollisuus näyttää laskelmien valossa lähes utopialta.

”Ei ole olemassa tieteellistä näyttöä siitä, että talouskasvu olisi irtikytkettävissä luonnonvarojen kulutuksesta ja niihin liittyvistä ympäristöongelmista alkuunkaan siinä mittakaavassa ja aikataulussa, joka olisi tarpeen”, toteaa ympäristöpolitiikan tutkija Ville Lähde BIOS-tutkimusyksiköstä.

Lähde painottaa, että pelkkä luonnonvarojen uusiutuvuus ei riitä kestävyyden takeeksi.

”Uusiutuvaa luonnonvaraa voidaan kuluttaa niin paljon, ettei se uusiudu. Valtamerten romahtavat kalakannat ovat tärkeimpiä esimerkkejä.”

Yksi merkittävimpiä käynnissä olevia muutoksia, joka vaikuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuteen, on viljelysmaan heikentyminen ja tuhoutuminen. Luonnon monimuotoisuutta puolestaan tuhoaa esimerkiksi metsien yhä voimallisempi käyttö ja raivaaminen.

Uusiutumattomien luonnonvarojen ongelmista yllättävimpiä esimerkkejä on hiekka.

”Hiekkaa on maailmassa kauheasti, mutta oikeanlaista rakentamiseen sopivaa on yhä vähemmän, ja sen esiin kaivaminen aiheuttaa suuria ympäristöongelmia ja verisiäkin konflikteja monilla maailman alueilla.”

 

Noin 90 prosenttia Suomessa kulutettujen maataloustuotteiden keinokasteluun käytetystä makeasta vedestä kuluu ulkomailla.

 

Viime vuosisadan alusta globaali luonnonvarojen vuosikäyttö on tutkimusyksikön mukaan yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 gigatonnia, vuonna 2010 runsaat 70 gigatonnia ja nykyään yli 88 gigatonnia. Suomessa materiaalinkulutus kaksinkertaistui vuodesta 1970 vuoteen 2015.

Monissa vauraissa maissa kulutusta on myös ”ulkoistettu” muualle maailmaan. Esimerkiksi suomalaisten kuluttamien maataloustuotteiden tuottamiseen tarvittavasta viljelysmaasta noin 40 prosenttia sijaitsee ulkomailla, kun laidunmaita ei huomioida, kertoo Science of The Total Environment -lehdessä julkaistu tutkimus.

Noin 90 prosenttia Suomessa kulutettujen maataloustuotteiden keinokasteluun käytetystä makeasta vedestä kuluu ulkomailla.

”Myös suomalaisten elintaso nojaa luonnonvarojen virtauksiin muualta maailmasta. Korkealla pysyvä aineellinen kulutus vauraissa maissa luo myös kestämättömän esimerkin tavoiteltavaksi niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat nousseet tai nousevat köyhyydestä”, Lähde toteaa.

Onnistunut irtikytkentä edellyttäisi ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta. BIOSin asiantuntijat laskevat Versus-lehdessä kansainvälisiin tutkimuksiin pohjaten, että jos maailmassa on YK:n keskiennusteen mukaisesti 9,8 miljardia ihmistä vuonna 2050, globaali kestävä resurssien käytön taso voisi olla silloin noin 68 gigatonnia eli selvästi nykytasoa vähemmän. Tämä tarkoittaisi noin seitsemää tonnia henkilöä kohti.

Luku vastaa alle yhtä kolmasosaa suomalaisten nykykulutuksesta.

Jos talous kasvaisi kaksi prosenttia vuodessa ja tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuin nyt.

 

Voiko kiertotalous olla maailman pelastava enkeli? Enkeliltä näyttää yhä puuttuvan siivet. Circle Economyn raportti kertoo, että materiaalien ja resurssien globaali kokonaiskäyttö on lähes 93 miljardia tonnia ja näistä ainoastaan 8,4 miljardia tonnia kiertää takaisin.

Kiertotalousaste on siis vain noin yhdeksän prosenttia eli maailmantaloudessa vallitsee noin 91 prosentin kiertotalousvajaus – joskaan täyttä sataa prosenttia ei käytännössä pystytä saavuttamaan.

Myöskään EU:n kiertotalousasteen kasvu ei päätä huimaa: vuonna 2016 kiertotalousaste oli EU:ssa 11,7 prosenttia, kun se vuonna 2012 oli 11,3 prosenttia, selviää Eurostatin tilastoista.

Korkeimman lukeman saavutti Hollanti, 29 prosenttia. Suomi on kulkenut kovaa vauhtia väärään suuntaan: vuoden 2012 arvo oli 15,3 prosenttia, kun se 2016 oli enää 5,3 prosenttia.

On vaikea antaa sellaista suuruusarviota, jolle globaali kiertotalousaste voisi lähivuosina nousta, sillä tiedossa ei ole tiedossa useimpien maiden vastaavaa lukua, kertoo Sitran kiertotalouden asiantuntija Ernesto Hartikainen.

”Käytännössä lähiajan tavoitteena muulle maailmalle voisi olla taso, jonka joku kärkimaa on jo ehtinyt saavuttaa, eli vähintään tuo 29 prosenttia. Pitkällä aikavälillä irtikytkennän aikaansaamiseksi tarvittaisiin kiertotalousastetta, joka olisi lähempänä 80–90 prosenttia.”

Lähde muistuttaa, että kierron täytyisi olla todellista, aidosti alkuperäistä materiaalituotantoa korvaavaa.

”Jos muovia kierrätetään maantäyteaineeksi tai rakennusjätettä vastaavaan tarkoitukseen, ei se paljon auta.”

 

Irtikytkennän näkökulmasta talouskasvulle on olennaista, että materiaaleille luodaan lisäarvoa palveluilla.

”Esimerkiksi sen sijaan, että myytäisiin pelkkää rautamalmia, valmistetaan laitteita, ja laitteiden myymisen sijaan myydään asiakkaalle jonkun ongelman ratkaisua palveluna”, Hartikainen toteaa.

Lähde selvittää, että irtikytkennän ajatuksella oikeutetaan myös sellaista politiikkaa ja taloutta, jossa kehitys kehittyy itsestään kohti kestävää taloutta, kunhan jaksetaan odottaa tulevia innovaatioita.

”Mikään tutkimus ei tue tällaista näkemystä. Tarvitaan yhteiskuntien koordinoitua muutosta vähemmän energia- ja resurssi-intensiiviseen elämäntapaan.”

Käytännössä tämä tarkoittaa eläintuotteiden kulutuksen vähentämistä, ekologisesti kestäviä ruoantuotannon tapoja, joukkoliikenteeseen keskittyvää liikkumista, kestävämpää rakennuskantaa, pitkäkestoisempia ja helpommin korjattavia kulutustavaroita ja niin edelleen.

”Nämä ovat esimerkkejä muutoksista, jotka koskevat myös suomalaista yhteiskuntaa. Koko yhteiskunnan aineenvaihdunnan pitää siis mullistua, ja tämä vaatii määrätietoista yhteiskunnallista ohjausta siihen suuntaan.”