Suomen metsien hoito on rakennettu valheille – Metsiä avohakkaavat puupeltomiehet eivät myönnä eivätkä korjaa virheitään

Essee: Metsävalheita paikataan uusilla valheilla ja entinen meno jatkuu, kirjoittaa emeritusprofessori Erkki Lähde.

Kanava
Teksti
Erkki Lähde
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Suunnattomista haitoista huolimatta avohakkaajille ei aseteta edes haittaveroa, rajoittavista kielloista puhumattakaan”, kirjoittaa Erkki Lähde Kanava-lehden numerossa 4/2019. 

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Ehkä ensimmäinen suuri metsävale esitettiin Suomessa jo 1850-luvulla, kun metsäasioista kiinnostuneet virkamiehet hamusivat parempia virkoja. Parhaiten se tapahtui pelottelemalla muita päättäjiä ja kansalaisia metsien loppumisella, ellei niitä pelastamaan perusteta metsähallintoa. Pelko oli keksitty vale eikä sillä ollut mitään todellisuuspohjaa. Suomen oloissa metsä kasvaa ja uudistuu aivan itsestään ilman asiantuntijoita, organisaatioita tai lakeja.

Niinpä Saksasta kutsuttiin ”asiantuntija”. Toimeksiantonsa mukaisesti hän (ylimetsänhoitaja, vapaaherra Edmund von Berg) julisti oltuaan maassamme vajaan parin kuukauden ajan, että metsät ovat Suomessa loppumassa kaskeamisen, tervanpolton ja muiden käyttömuotojen vuoksi. Von Berg kulki hevoskyydillä harvoja teitä pitkin kylien läpi. Todelliset hakkaamattomat metsät olivat kylien laidoilla ja harvaanasutuilla ja asumattomilla salomailla. Tuloksena oli tavoitteena ollut Metsähallituksen perustaminen.

Samanlaista uhkailua on käytetty myöhemminkin, kun on haluttu lisää rahaa, valtaa ja virkoja alalle. On käynnistetty muun muassa erilaisia metsämarsseja, joiden kruunuksi on värvätty presidenttejäkin istuttamaan puita. Ymmärtämättömyyttään he näihin hankkeisiin innolla osallistuvat.

 

Seuraavan suuren metsävaleen kehitti myöhemmin peräti akateemikoksi nimitetty Yrjö Ilvessalo. Hän keräytti 1900-luvun alkupuolella sisällöltään etukäteen päätetyn puustokoealojen aineiston kasvu- ja tuottotaulukoiden laatimiseksi. Kerääjien tehtävänä oli etsiä puupeltomaisia luonnonmetsiä eli yhden puulajin kymmenvuotisin välein ikäluokittaisia puustoja.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta menettely oli nurinkurinen ja väärä. Etukäteen päätettiin, millaisia puustojen tuli olla. Kun sellaisia metsiä ei ollut, Ilvessalo hyväksyi aineistoon mukaan puustoja, joissa vain osa puista täytti nämä puupeltovaatimukset. Ikäluokkaan kuulumattomia puulajeja hylättiin tai vaihdettiin toisiksi. Metsäntutkimus johti koko metsätaloutta harhaan.

Vaikka tutkimusaineistoa tällä tavalla manipuloitiin, kaikkien koealojen puiden kokojakauma vaihteli edelleen laajasti ja muistutti jatkuvarakenteisten metsien rakennetta. Niissä puiden lukumäärä pienenee koon suuretessa. Ilvessalo myönsi, että valikoinnista ja manipulaatiosta huolimatta toivotunlaisten puustojen löytäminen oli vaikeaa koko maassa, erityisesti Pohjois-Suomessa. Viimeistään siinä vaiheessa koko touhu olisi pitänyt lopettaa.

Aineiston keruuvaikeudet on helppo ymmärtää, kun tarkastelee vähän myöhemmin (1921–1923) saman Ilvessalon johdolla kerätyn ensimmäisen valtakunnallisen puuvarojen inventoinnin (VMI) tuloksia. Kaikki metsät olivat jatkuvarakenteisia sekapuustoja. Yhden puulajin puupeltoja ei ollut lainkaan.

Inventointiaineiston perusteella olisi vasta pitänyt laatia kasvu- ja tuottotaulukot. Kaikesta tästä huolimatta olemattomille puupelloille laadittuja kasvu- ja tuottotaulukoita käytettiin muka tieteellisesti perusteltuina malleina vuosikymmenten ajan, kun laskettiin esimerkiksi valtakunnallisia puumääriä. Sen enempää Ilvessalo kuin myöhemmätkään alan professorit eivät julkaisseet metsien rakenteiden kuvauksia, vaikka mittaukset oli tehty. Tulokset eivät sopineet etukäteen päätettyyn kaavaan. Tutkijaryhmäni julkaisi tiedot vasta 1990-luvun alussa.

 

Talonpoikien perinteinen hakkuutapa oli tukkipuiden poiminta, sillä vain niistä sai kohtuullisen hinnan. Kun sellu- ja paperiteollisuus kasvoivat voimakkaasti sotien jälkeen, teollisuus ei halunnut maksaa raaka-aineesta tukkipuun hintaa.

Avoimet markkinat olisivat toki kysynnän mukaan hoitaneet raaka-aineen hinnanmuodostuksen. Huonolaatuiset, sahapuuksi kelpaamattomat isot puut olisivat menneet sellukattiloihin tai energiauuneihin tai jääneet metsään maiseman komistukseksi ja monimuotoisuutta rikastamaan. Ammattiveljet sopivat kuitenkin kavereiden kesken, että muutetaan selluteollisuuden vuoksi puuston hakkuutapaa totaalisesti. Niinpä laadittiin niin sanottu Harsintajulkilausuma (1948). Se ei perustunut mihinkään tieteellisesti todennettuihin tietoihin. Se oli iso metsävale.

Julkilausumaan tukeutuen ruvettiin 1950-luvulta lähtien menettelemään perinteisen taloudellisesti järkevän hakkuutavan vastaisesti harventamalla isojen puiden sijasta pieniä, keskenkasvuisia ja siten halpoja kuitupuita. Hakkuukäytännön muutos tehtiin tulkitsemalla metsälakia sen säätäjän eli eduskunnan tarkoituksen vastaisesti ja sitä kuulematta tai siitä piittaamatta.

Muutos oli sekä metsänomistajien, metsu- rien, ajomiesten että koko yhteiskunnan kannalta järjetön. Alikasvosten raivauksella ja alaharvennuksella puustoa yksipuolistettiin, ja puun laatu alkoi heikentyä. Kerralla on suosittu vain yhtä havupuulajia: mäntyä tai kuusta. Sen seurauksena tuhoriskit ovat kasvaneet.

Samalla on hävitetty risusavottojen nimissä suunnaton määrä lehtipuiden hyvää raaka-ainetta, köyhdytetty maaperää ja sen biologiaa sekä heikennetty pienilmastoa. Raaimmillaan metsästä poistetaan kaikki kuoleva puuaines, kannot mukaan lukien.

Näitä toimenpiteitä on perusteltu monilla metsävaleilla. Avohakkuun on väitetty korvaavan aika ajoin tapahtuneita metsäpaloja. Se ei kuitenkaan tuota tuhkaa, joka on erinomaisena lannoitteena metsäpalon tärkein tuote. Metsäpalot ovat todellisuudessa Suomen oloissa olleet valtaosin ihmisen tahallisen tai huolimattoman toiminnan seurauksia eivätkä luonnon normaaliin kehitykseen kuuluvia.

Luonnonmetsässä salaman sytyttämä luonnonpalo polttaa vain osan puustosta ja sammuu ukonilmaan liittyvän sateen ansiosta. Ihmisen sytyttämä palo voi olla paljon tuhoisampi. Ilmastonmuutos lisää ja voimistaa metsäpaloja. Nekin ovat siten ihmisen aiheuttamia. Vuosittain kerrotaan valtavista metsäpaloista eri puolilla maapalloa. Niissä palaa ilmaan suunnaton määrä hiiltä nopeuttamaan edelleen ilmastonmuutosta. Kaiken lisäksi puustoja poltetaan ennallistamisen nimissä.

 

Yksi väite kuuluu, että metsän monimuotoisuudesta huolehditaan jättämällä avoalalle muutamia säästö- eli jättöpuita, lahopuiden katkaistuja pökkelöitä ja pieniä alikasvostuppaita. Sekin on metsävale, sillä niitä käyttävät lähinnä vain aukean alan lajit sekä haaska- ja petoeläimet. Metsässä elävät eliöt eivät voi niitä hyödyntää.

Kun puut ovat lähellä sadan vuoden ikää, väitetään metsän olevan jo vanhaa, sillä kuvitellaan puiden tarkoittavan yksin metsää. Taas valehdellaan. Todellisuudessa havupuut ovat silloin vasta nuoressa keski-iässä.

Metsän ikä on itse asiassa harhaanjohtava ja hullunkurinen käsite, sillä aidossa metsässä eli metsäekosysteemissä elää samanaikaisesti esimerkiksi muutaman sekunnin ikäisiä hyönteisiä ja satoja vuosia vanhoja puita, pensaita, varpuja, sienirihmastoja ja liekoja sekä kaikenikäisiä muita eliöitä. Iästä puhuttaessa tarkoitetaan vain kookkaampien puiden eli yhden pienen, jos kohta näkyvän ekosysteemin osan arvioitua ikää. Se ei ole kuitenkaan metsän ikä. Parhaimmillaan metsän ikä on se aika, joka on ehtinyt kulua ilman avohakkuita viimeisen jääkauden jälkeisen metsän syntymisestä.

Puusto on niin dominoiva osa metsää, että ilman sitä sanakirjojenkaan mukaan metsää ei voi olla. Määritelmä koskee tietenkin myös avohakkuualoja ja taimikoita, joissa ei ole normaalikokoisia puita.

Puupeltomiehet selittävät, että puupelloilla käydään samassa ajassa paljon harvemmin kuin jatkuvan kasvatuksen metsässä. Se puoltaisi heidän mukaansa puupeltojen perustamista. Mutta puupelloilla käydään todellisuudessa paljon useammin. Ensin käydään muokkaamassa maa ennen istutusta, ja erikseen käydään raivaamassa kaikki luontaisesti kehittyneet alikasvokset. Usein istutus epäonnistuu kokonaan tai osittain, ja taas tarvitaan käyntiä samalla alalla.

Seuraavaksi käydään polkemassa tai myrkyttämässä ruohikkoa ja heinikkoa. Tämäkin vaihe joudutaan uusimaan. Pian sen jälkeen vuorossa on taimikon varhaishoito, jossa hävitetään nopeakasvuisia ja siten nopeasti tuloa antavia lehtipuita. Näiden puiden kannot vesovat, ja taas tarvitaan uusintakäyntiä. Tähän touhuun kulutetaan paljon valtion tukiaisia.

Huonosti tuottava ensiharvennus on seuraava käynti. Harvennushakkuita tehdään ennen avohakkuuta pari kolme kertaa. Kaikkia hakkuita ennen käydään taas raivaamassa luontaiset alikasvokset. Näin käyntikertoja kertyy kasvatus- eli kiertoajassa ainakin kymmenen, kun samassa ajassa jatkuvassa kasvatuksessa käydään viisi kertaa.

 

Käyntikertojakin tärkeämpää on se, mitä metsässä kullakin kerralla tehdään. Jatkuvassa kasvatuksessa tehdään jokaisella hakkuukerralla hyvin tuloa tuottava hakkuu. Muutoin metsän rakennetta ja metsämaata rikotaan mahdollisimman vähän. Puupeltokasvatuksen jokaisella käynnillä tuhotaan tai ainakin pahoin vaurioitetaan metsäekosysteemiä.

Yhtenä metsävaleena väitetään, että jatkuva kasvatus aiheuttaisi tuulenkaatoja. Tutkittu tieto osoittaa päinvastaista. Kun tehdään alaharvennusta ja raivataan alikasvoksia avohakkuiden ohella, avataan tuulelle pääsy puuston sisään. Siten voimistetaan myrskyjen ja kovan tuulen tuhoja. Vaurioita aiheutetaan korvauksetta muun muassa naapurien metsiin ja sähkölinjoille. Sähkökatkokset ovat yhä useammin toistuvia ja pitkäaikaisia.

Kaatuneet ja katkenneet puut menettävät taloudellisen arvonsa. Ne runsastuttavat muun muassa kaarnakuoriaisten tuhoja, joita ilmastonmuutos edelleen voimistaa. Niinpä kuusi on luultavasti jo lähitulevaisuudessa suurissa vaikeuksissa. Tuulituhojen runsauden pitäisi jo sellaisenaan riittää avohakkuiden lopettamiseen.

Avohakkuualojen reunoilla puut kasvavat kierosyisiksi ja muutoinkin huonolaatuisiksi. Ilmastonmuutoksen seurauksena satava märkä lumi aiheuttaa yhä enemmän ja useammin lumivaurioita erityisesti tuuhealatvuksisissa ja oksikkaissa istutuspuissa. Eri puolilla maapalloa vuoristo- ja tunturiseuduilla lumivyöryt yleistyvät.

Orgaanisen aineksen, esimerkiksi avohakkuualan humuksen ja ojitetun suon turpeen hajotessa erittyy hiilidioksidin lisäksi monia muita kasvihuonekaasuja, muun muassa myrkyllistä metaania ja rikki- ja typpiyhdisteitä. Kasvillisuus vaurioituu niistä eikä se voi sitoa niitä, ja ilma pilaantuu.

Avoalalla ja taimikossa auringon yhteyttämisenergia kuluu pitkään horsmien, kastikkaiden ja vatukoiden kasvuun. Pienen puuston ja vatukon kasvu ei pysty sitomaan edes hiilidioksidia läheskään sitä määrää, joka erittyy hakatusta puustosta ja myllätystä maasta. Maassa on kaksin verroin hiiltä puustoon verrattuna.

Huono tilanne jatkuu useita kymmeniä, ellei satoja vuosia. Istutusalat ovat siten hiilen vapauttajia eivätkä nieluja. Tilanne ei palaudu ennalleen, sillä puupeltojen kasvatusaika on niin lyhyt, että suuri osa ilmakehään menevistä päästöistä jää pysyviksi.

Suunnattomista haitoista huolimatta avohakkaajille ei aseteta edes haittaveroa, rajoittavista kielloista puhumattakaan. Tämän tuhlauksenkin pitäisi riittää syyksi avohakkuiden kieltämiseen.

 

Aidon metsän monien eliölajien elinmahdollisuudet ovat puupeltokäytännön vuoksi ehtyneet. Useita lajeja on kohdannut sukupuutto. Monet muut metsien lajit ovat harvinaistuneet ja tulleet uhanalaisiksi. Niiden tulevaisuuden ennuste on huono.

Uhanalaisiksi luokitellaan nykyisin yli 800 metsälajia, ja saman verran lajeja on tulossa uhanalaisiksi. Jo hävinneitä lajeja on tiedossa noin sata. Virallisesti kuitenkin valehdellaan, että Suomessa huolehditaan kaikin tavoin luonnon monimuotoisuudesta kansainvälisten sopimusten mukaisesti.

Väitetään, että avohakkuut lisäävät metsien monimuotoisuutta. Ilmeisesti monimuotoisuuskäsite on ymmärretty kovin heikosti. Toki avoalat runsastuttavat aukeilla aloilla viihtyvien eliöiden määrää: muun muassa hirvien, peurojen, kauriiden, kettujen, myyrien ja supikoi- rien määrä on lisääntynyt paljon. Ne taas kuljettavat mukanaan esimerkiksi punkkeja eli puu- tiaisia ja hirvikärpäsiä, jotka tartuttavat ihmisiinkin monia vaarallisia tauteja. Tällainen lisäys ei kuitenkaan ole aitoa metsän monimuotoisuutta, vaan tuholaiskantojen ja tautien edistämistä.

Jatkuvan kasvatuksen puolesta puhuu myös, että mustikan ja monien muiden metsän monikäyttötuotteiden optimipuusto on lähes samansuuruinen kuin jatkuvan kasvatuksen tavoitepuusto.

 

Ehkä tökeröin metsävale on metsänparannuksesta ja maanparannuksesta puhuminen. Maanmuokkausta kehutaan maanparannukseksi, vaikka sillä pilataan metsämaa ja vedet sekä nopeutetaan ilmastonmuutosta. Maakunnallisia ojitusorganisaatioita kutsuttiin jopa virallisesti metsänparannuspiireiksi ja niissä toimivia ammattilaisia metsänparannusmetsänhoitajiksi, vaikka heidän tärkein työtehtävänsä oli tuhota ojituksella aito suoluonto ja kiihdyttää suunnattomasti ilmastonmuutosta ja vesien pilaamista. Olisi pikemmin pitänyt puhua metsän ja maan pahennuksesta.

Puupeltoammattilaiset ja heitä tukevat alan lehdet vastustivat vuosikymmenien ajan tiukasti avohakkuuvapaan jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa. Nyt samat ihmiset hokevat innostuneesti, etteivät metsänomistajat sittenkään ole kiinnostuneita tekemään metsissään jatkuvaa kasvatusta. Tukea tälle väitteelle he ovat löytävinään metsien puunkäyttötilastoista. Väitetään, että niiden mukaan jatkuvaa kasvatusta tehtäisiin vain prosentilla tai parilla hakkuista. Luonnonvarakeskus (Luke) on yhtynyt innokkaasti samaan hokemaan.

Kuitenkaan Metsäkeskuksen keräämien metsänkäyttöilmoitusten virallisessa lomakkeessa ei ole lainkaan jatkuvan kasvatuksen saraketta. Siksi metsänomistaja ei voi, vaikka haluaisi, kirjoittaa harjoittavansa jatkuvaa kasvatusta. Poimintahakkuutermi, joka löytyy sarakkeista, ei kerro, minkä kokoisia puita poimitaan. Alaharvennuskin, kuten kaikki harvennushakkuut, on poimintaa. Pienaukkohakkuu ei ole jatkuvaa kasvatusta, jossa avohakkuita ei tehdä. Vanha sanonta, että ensin on valhe, sitten emävale ja huippuna tilasto, näyttää tässäkin kohdassa pitävän paikkansa.

Elokuussa 2018 väitettiin Savon Sanomissa, että ”avohakkuut kuuluvat metsäluontoon”. Luonto ei käytä moottorisahaa eikä monitoimikonetta. Myrskyt ja palot tuhoavat puustoa, mutta luonnontapahtumissa osa puustosta jää jäljelle jatkamaan ekosysteemiä.

 

Viimeisin mutta ei varmaankaan vielä viimeinen vale esitettiin viime marraskuussa. Ympäristöministeriön toimeksiannosta Luonnonvarakeskus julisti silloin, että metsien hiilinielu on suuresti aliarvioitu. Suuret mediat uutisoivat väitteen täysin kritiikittömästi eivätkä korjanneet perätöntä uutista, vaikka se osoitettiin valheeksi.

Muun muassa Jukka Relander kirjoitti: ”Erikoista tässä on se, että itse tutkimusta ei ole olemassa… Raportin taustalla vaikuttaa Luken tutkimusprofessori Antti Asikainen, jolta ympäristöministeriö (kesk) selvityksen tilasi. Budjetti muutaman kuukauden työlle oli rapiat vajaa satatuhatta. Tutkimuksen, jota ei löydy mistään, mukaan metsät ovatkin ennennäkemättömiä hiilinieluja varsinkin hakattuina, ja kannattaa hakata lisää, koska silloin metsä kasvaa nopeammin. Jännää tämä metsäpolitiikka. Ja jännää myös journalismi.”

Toistuvasti valehdellaan puupeltojen kasvavan enemmän puuta kuin jatkuvan kasvatuksen metsät. Eri aikoina ja siten erilaisissa oloissa tehdyt mittaukset eivät täytä asiallisen tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Ilmaston muuttuessa ja lämmetessä sekä hiilidioksidin ja typpisaasteiden levittyessä puusto kasvaa toki jonkin aikaa nopeammin kuin aiemmin. Mutta lisäysvaikutus lakkaa ja kääntyy negatiiviseksi, kun puut ja muut metsän eliöt vaurioituvat riittävän pahoin. ”Typpilantaa” on esimerkiksi levitetty kaikkialle luontoon – pelloille, vesiin ja metsiin sekä niiden eliöihin – viidenkymmenen vuoden aikana ainakin monen lannoituskerran verran.

Lähes yksin ja itsevaltaisesti maatalous- ja metsäpolitiikkaa hallitsevan poliittisen liikkeen toimintatapoja kuvastavat esimerkiksi yliasiamies Pentti K. Vilppulan kertomat kokemukset jo 1980-luvun alusta. Hän vei tuolloin keskustan ryhmäpuheenjohtajana olleelle Matti Ruokolalle professori Matti Leikolan kanssa 25.9.1981 laatimani kirjeen valtioneuvostolle istutusmäntyjen huonosta laadusta. Ruokola oli vain tokaissut: ”No, me tulemme hankkimaan uusia asiantuntijoita.”

Niinpä mitään korjausta ei ole tapahtunut. Männyn laatu on vain huonontunut lähes neljäkymmentä vuotta.

 

Metsänhoitajaliitto on laatinut jäsenilleen ammattieettiset periaatteet. Samoin valtion virkamiehillä on omat eettiset ohjeet. Niiden mukaan ammattilaisen tulisi esimerkiksi kertoa, kenen tai mistä näkökulmasta hän asian esittää. Hänen tulisi tukea kestävää kehitystä huolehtimalla metsistä kokonaisuutena ja antamalla arvoa kestävyyden kaikille ulottuvuuksille.

Hänen pitäisi myös perustaa työnsä tutkittuun tietoon ja seurata alansa kehitystä sekä opiskella uutta. Hän ei saisi käyttää asemaansa väärin eikä tavoitella perusteetonta etua. Toiminnan tulee valtion hallinnossa olla arvolähtöistä ja eettisesti korkeatasoista. Virkamiehen tulee palvella kansalaisten tiedon ja informaation tarpeita. Päätösten tulisi perustua tosi- asioihin.

Näyttää siltä, että alan ministeriö ja ammattikunta eivät piittaa näistä ohjeista ja säädöksistä eivätkä edes perehdy alan uusiin tutkimuksiin ja oppikirjoihin. Tuskin juuri kukaan virkamies on edes lukenut näitä ohjeita.

Tiedoiltaan ja ymmärrykseltään rajoittunut erehtyväinen ihminen tekee virheitä. Puupeltoala on siitä erikoinen, että virheitä ei myönnetä eikä korjata, vaan valheita paikataan uusilla valheilla ja entinen meno jatkuu. Se sisältyy jo opetukseen kaikilla ammattitasoilla.

Natsi-Saksan kuuluisa propagandaministeri Joseph Goebbels julisti aikoinaan, että mitä suuremman valheen esität ja mitä useammin sitä toistat, sitä varmemmin siihen uskotaan. Siihen ilmeisesti puupeltomiehetkin luottavat.

Lue myös: Suomi on 79 miljardin puun maa, mutta riittääkö metsämme sekä tuomaan elannon että nielemään hiiltä?

 

Kirjoittaja Erkki Lähde on metsänhoidon emeritusprofessori.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.