Vuoden 1913 traaginen joulujuhla: 43 suomalaislasta kuoli
SK:n arkistoista: Amerikansuomalaisten juhlassa Pohjois-Michiganissa tuntematon sai aikaan paniikin, jolla oli tuhoisat seuraukset.
”FIRE!”
Mies seisoi toisen kerroksen juhlahuoneen eteisessä ja yritti kiinnittää jouluaattoa juhlivien lakkolaisten huomion. Hän huusi varoituksensa, juoksi alas rappusia ja katosi kadulle.
Joulujuhla Italian Hallissa, ”italialaisten haalissa”, Calumetin pikkukaupungissa Pohjois-Michiganissa, oli juuri huipentunut.
Järjestäjät olivat jakaneet lasten joululahjat. Jotkut olivat lähteneet kotiin, mutta toiset olivat jääneet haalille keskustelemaan. Lapset leikkivät keskenään.
Italian-, kroatian- ja suomenkielinen puheensorina täytti pienen salin. Toisessa kerroksessa sijaitseva juhlahuone oli vaarallisen ylimiehitetty – ehkä jopa 600–700 oli ahtautunut tilaan.
Paniikki levisi.
Ihmiset käänsivät FIRE!-sanan englantia taitamattomille: TULIPALO!
Monet alkoivat rynniä kohti portaita.
Joku nainen nousi lavalle ja yritti epätoivoisesti selittää, että missään ei näy tulta eikä savua, mutta melussa ja kaaoksessa juhlaväki tulkitsi hänen kiihtyneet eleensä väärin.
Pakenevat lapset kaatuivat portaiden alimmille rappusille. Ihmisvyöry hautasi heidät, ja paine puski lisää uhreja kasvavaan, tukehtuvaan ja murskautuvaan ihmiskekoon.
Kun palokunta saapui, pelastusmiehet löysivät oven edestä yli puolitoistametrisen pinon kuolleita ja kuolevia, valtaosin lapsia.
Yksi uhreista oli nostanut pienen lapsensa ihmiskasan yläpuolelle. Lapsi pelastui.
Italian haalin kuolonuhreista suomalaisia oli 50, heistä 43 lapsia.
Italian haalin tapahtumat olivat kansallinen uutinen Yhdysvalloissa.
Tapaninpäivän Työmies, vasemmistolainen suomenkielinen sanomalehti, kirjoitti tiedon sirpaleiden, huhujen ja aatteen palon innoittamana etusivullaan: ”83 murhattu! Calumetin lakkolaisten lasten joulujuhlasta tehtiin julma kapitalismin uhriteurastus.”
Tulipaloa ei ollut.
Kyseessä oli tietoinen yritys sabotoida lakkoilevien perheiden joulujuhla. Kuolleita oli lopulta 73.
Jouluaaton 1913 tragedia oli amerikansuomalaisen historian ehkä synkin tapahtuma. Se oli myös vuosien 1913–1914 suuren kuparilakon huipentuma ja tärkeä hetki koko amerikkalaisen ay-aktivismin historiassa.
Kolmetoista vuotta aiemmin, 1. toukokuuta 1900, oli 61 suomalaista kaivosmiestä kuollut Scofieldin kaivosräjähdyksessä Keski-Utahissa.
Traagisen tulipalon tausta on kaivoslakoissa.
Kesällä 1913 suuri osa Michiganin ylemmän niemimaan kuparimainareista meni lakkoon. Kaivosmiehet olivat järjestäyneet vähän aiemmin. Kaivoksenomistajien väitettiin suhtautuvan välinpitämättömästi työturvallisuuteen. Kaivosyhteisöjen holhoava kulttuuri ja vihattu yhden miehen pora puskivat kaivosmiehet lakkoon.
Lakko oli osa kiivaiden ja mittavien työtaisteluiden leimaamaa aikakautta sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan välillä. Suurkapitalismi oli syntymässä, teollistumisen vauhti valtavaa. Siirtolaisuus ja kaupungistuminen olivat luoneet suotuisan maaperän uusille aatesuunnille, kuten sosialismille, kommunismille ja anarkismille.
Kapitalisti ja proletaari olivat vielä epätietoisia uuden teollisen aikakauden pelisäännöistä. Uusi yhteiskunta oli syntymässä. Ihmisryhmät, -yhteisöt ja pääomat olivat liikkeessä, ilmassa oli runsaasti jännitteitä.
Amerikansuomalaiset olivat yksi radikaaleimmista siirtolaisryhmistä. He olivat keskimäärin koulutetumpia ja lukutaitoisempia kuin muut. Marxismista ammentaneet aatesuunnat upposivat suomalaisiin, jotko totuttelivat suurkapitalismiin ja uuteen maahan.
Keweenawin niemimaa Pohjois-Michiganissa oli amerikansuomalaisen kulttuurin ja poliittisen radikalismin keskus. Suomalaiset olivat Keweenawin suurin väestöryhmä: vuoden 1910 väestönlaskenta arvioi suomalaisia löytyvän alueelta noin 11 500.
Poliittinen aktivismi johti monet suomalaiset mittavan syrjinnän kohteiksi, mutta työvoimapulan vaivaamien kaivospomojen oli pakko palkata jokainen kykenevä mies.
Suomalaiset tunnettiin paitsi kovina punikkeina myös hyvinä työmiehinä. Quincy Mining Companyn johtaja Charles Lawton sanoi: ”Emme voi sivuttaa sitä tosiasiaa, että hyvät suomalaiset ovat parhaita työmiehiä mitä meillä on [– –] surkeat ja sosialistiset suomalaiset ovat huonoimpia. Kahden ryhmän välillä on selkeä ero.”
Kun radikaali ay-järjestö Western Federation of Miners (WFM) saapui alueelle kesällä 1913, monet suomalaiset olivat jo valmiita lakkoon. Se merkitsi väkivallan uhkaa, rikkureita ja kovia otteita molemmilta osapuolilta. Väkivalta oli oleellinen osa aikakauden isoissa työtaisteluissa.
Ennen jouluaaton tragediaa lakko oli kestänyt jo viisi kuukautta ja vaatinut viisi kuolonuhria sekä lukuisia haavoittuneita. Molemmat osapuolet olivat menettäneet miehiä. Lakkoilijat olivat maksaneet kaivosyhtiöiden väkivallan samalla mitalla ja ampuneet rikkureita.
Lakko ja väkivalta eivät loppuneet Italian haalin tragediaan.
Vain kaksi päivää myöhemmin kaivosyhtiön palkkaamat miehet pahoinpitelivät ay-pomo Charles Moyerin, ampuivat häntä olkapäähän ja puskivat verta vuotavan Moyerin junaan. Hän päätyi chicagolaiseen sairaalaan.
Molemmat osapuolet politisoivat Italian haalin tragedian jälkipuinnin. Kaivosyhtiön puolustajien mukaan tulipalon huutajaa ei ollut joko olemassakaan tai jollain muulla tavoin lakkolaiset olivat itse vastuussa paniikista ja tragediasta.
Lakkoilijoille ja ay-liikkeelle tragedia antoi uutta energiaa. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1941, vasemmistolainen folklegenda Woody Guthrie kirjoitti tragediasta laulun: 1913 Massacre.
Lopulta lakko epäonnistui. WFM:n lakkokassa oli riittämätön, sillä suuri osa sen varoista oli kulunut aikaisemmissa isoissa kaivoslakoissa. Huhtikuussa ylivoimainen enemmistö lakkolaisista äänesti töihin palaamisen puolesta.
Vannoutuneimmat ay-aktivistit jättivät alueen ennemmin kuin antoivat periksi, mutta valtaosalla mainareista ei ollut muuta mahdollisuutta kuin nöyrtyä ja palata kaivoksiin. Ay-liikkeen läpimurto Pohjois-Michiganin kaivoksissa jäi odottamaan vielä 25 vuodeksi.
Tulipalon huutajan henkilöllisyyttä ei koskaan saatu selville.
Italian haali purettiin vuonna 1984, kun rahankeräys sen remontoimiseksi epäonnistui. Tragediasta muistuttaa enää muistomerkiksi jätetty ovenkehikko ja paikalle tuotu kyltti, joka kertoo tapahtuneesta.
Kaivokset ja radikalismi ovat kadonneet, mutta suomalaiset eivät. He ovat edelleen alueen merkittävin väestönosa.
Juttu on ensi kerran julkistu Suomenkuvalehti.fissä 25.12.2013.