Tehtävä luodoilla

On löydettävä arka ja harvinainen eläin Saaristomereltä. Vain oikeaan aikaan oikeassa paikassa se saattaa onnistua.
Saariston asukeilla on hyvä suojaväri.

Tehtävä luodoilla

On löydettävä arka ja harvinainen eläin Saaristomereltä. Vain oikeaan aikaan oikeassa paikassa se saattaa onnistua.
Kotimaa
19.5.2017 07:29

Lähdemme sumuun.

Eilen on tuullut kovaa lännestä, huomenna tuulee kovaa idästä, mutta tänään on avautunut päivän kokoinen tyyni ikkuna matalapaineiden väliin.

Vain sata metriä merelle päin, ja Kasnäsin laiturit katoavat näkyvistä.

Emme voi olla varmoja, löydämmekö, mitä olemme lähteneet etsimään. Mutta jos joku joskus yhdenkin niistä löytää, niin juuri nyt: ani varhain tyynen huhtikuisen päivän aamuna. Ja juuri sieltä: aivan tietystä kohtaa veden ja kiven sokkeloa jota Saaristomeren kansallispuistoksi kutsutaan.

Vain kaukoputkella sen näkisi. Jos sumu väistyy, siis. Se on hyvin arka.

Kolmen miehen kiikarit nousevat jo ensimmäisissä salmissa.

”Merikotka”, ilmoittaa Jouko Högmander lakonisesti. ”Tuossa puunnokassa.”

Vanha, valkopyrstöinen. Vielä 1990-luvulla näky olisi ollut merkkitapaus. Nyt kotkapareja on saaristossa jo sata.

Nopea hahmo lentää yli.

”Kalalokki”, sanoo Petteri Tolvanen sitä tuskin edes vilkaisten, pelkän lentotavan havaiten.

Markus Aholan kiikarin näkökenttään osuvat sumun rajoilla meressä uivat haahkat.

Mutta eivät miehet ole lintuja laskemassa, vaikka kaikki kokeneita lintuharrastajia ovatkin, vaan norppia.

Tolvanen vetää itämerennorpan suojeluohjelmaa WWF Suomessa. Ahola on tutkinut Itämeren hyljekantoja vuosia. Metsähallituksen luontopalveluiden erikoissuunnittelija Högmander tuntee entisenä kansallispuiston johtajana nämä vedet kuin retkeilyhousujensa taskut.

Harva sisämaan suomalainen on kuullutkaan itämerennorpasta, kuuluisan saimaannorpan sukulaisesta. Perämerellä norppia on toistakymmentätuhatta, mutta täällä Suomi-neidon pitsihelmoissa Saaristomerellä enää pari kolme sataa.

Se on vähemmän kuin saimaannorppia Saimaalla.

Jouko Högmander etsii merkkejä tutuista hahmoista.

Jouko Högmander etsii merkkejä tutuista hahmoista.

Kun päästään suuren veden reunalle, sumuun repeää ohentumia. Aaltojen taa tummenee luotoja, jotka sitten taas vaalenevat kadotakseen uudestaan sumuun.

Ollaan seudulla, jossa Hämeestä lähtevä kolmas Salpausselkä sukeltaa veden alle. Se kurkkii sieltä täältä pieninä somerikkoina, kunnes 40 kilometrin päässä mantereesta kohoaa taas kunnolla näkösälle suurena Jurmon saarena.

Tutkan lavat kauhovat sumua. Ei voi sanoa mihin vesi loppuu ja ilma alkaa.

Tutkakin sen kertoo: muita ihmiskulkijoita ei ole. Huviveneilijöiden ja norpan elintavat menevät onnekkaasti ristiin: veneilijä rapsuttaa paattiaan vielä talvitelakalla silloin huhti-toukokuun vaihteessa kun norpat kokoontuvat jäälle tai kiville vaihtamaan karvaansa.

Karvanvaihtoaikaan norppa haluaa köllötellä pinnan yläpuolella. Ihon lämmetessä vanha karva irtoaa helpommin.

Viimeinen hengenveto ennen sukellusta.

Se on Petteri Tolvanen, joka havaitsee hylkeen siluetin ensimmäisenä. Kello on 7.42. Vene pysäytetään.

Sitä ei näkisi, jos ei osaisi etsiä. Etäisyyttä on puolitoista kilometriä. Kiikareilla näkyy vedestä esiin pistävä riutta, rivi erikokoisia ja -muotoisia pintakiviä. Kivien edessä uiskentelee ristiin rastiin haahkauroksia mustavalkoisissa höyhenpuvuissaan ja naaraita ruskeissaan.

Tarvitaan hahmon ja olemuksen tajua, sitä samaa jolla tunnistetaan kalalokin lento harmaalokin lennosta sivusilmälläkin.

Kun yhden kiven toinen pää on tietyllä tavalla korkeampi ja toinen pää matala ja suippo, vähän kuin matalavartinen vaelluskenkä, se ei ole kivi ollenkaan vaan päätään koholla pitävän hylkeen sivuprofiili. Kokenut havainnoitsija erottaa hylkeen muodon kuin huutomerkin.

Mutta onko se etsitty norppa, vaiko harmaahylje eli halli, joka on paljon runsaslukuisempi saariston asukas?

Kaukainen pötköttelijä näyttää isommaltakin kuin 160-senttiseltä ja 90-kiloiselta. Sen kokoinen voi norppauros suurimmillaan olla. Naaras saattaa olla alle metrinkin mittainen. Harmaahylje sen sijaan voi olla kolmimetrinen ja painaa kolmesataa kiloa.

Mutta sumu vääristää etäisyydet, tietävät miehet. Haahkatkin, ja ne varmasti ovat haahkoja, näyttävät suuremmalta kuin haahka mitenkään voi olla.

”On se norppa”, Tolvanen ilmoittaa silmä kaukoputken okulaarissa. ”Kiehkurat näkyvät.”

Saimaannorpan karvasta tutut, jokaisella yksilöllä erilaiset kuviot erottuvat eläimessä kuin jäkäläpyörät kallion pinnassa.

Itämerennorppaa olisi vaikea erottaa saimaannorpasta, niin samannäköisiä ne ovat. Niitä ei ole yli 9 000 vuoteen kukaan nähnyt luonnossa vierekkäin. Takavuosina muuan WWF:n vapaaehtoistyöntekijä tosin hälytettiin Saimaan kanavalle todistamaan sensaatiota: siellä oli nähty saimaannorppa pyrkimässä Itämereen.

Havainto oli väärä – kanavassa pulikoi majava.

Venettä yritetään ajaa vähän lähemmäs Kiehkuraa. Se kierähtää heti kiveltään veteen ja katoaa.

Miesten keskittyneet kasvot kirkastuvat silti hymyyn. Ensimmäinen tavoite saavutettu, norppa havaittu, vaikkei olla vielä edes parhailla paikoilla.

Petteri Tolvanen kirjaa norppahavaintoja.

Petteri Tolvanen kirjaa norppahavaintoja.

Norppaonni jatkuu. Ennen määränpäätä nähdään vielä kuusi yksilöä.

Joku pötköttelee rantakivellä, joku ui ja kurkottelee kaulaansa, joku näyttää leijuvan aavan veden päällä yksinäisellä paadella, joka juuri ja juuri yltää pintaan.

Norppa numero viisi yllättää kaikki.

Se köllii lehdettömän saarnipuun vierellä pikkusaaren rantakivellä, jota ollaan ohittamassa sadan metrin päästä.

Pari minuuttia norppa kuikuilee takaisin, mutta ei saa hämärään vedenalaiseen maailmaan erikoistuneella näköaistillaan tulijoista tolkkua.

Hylkeen silmän linssi on jotakuinkin pyöreä, ja se taittaa verkkokalvolle tarkan kuvan, kun hylje on veden alla. Pinnan päällä silmä on likinäköinen.

Viitonen liukuu mahallaan veteen pitkin rihmalevien liukastamaa kivenpintaa.

Hännäntöpö ja takaräpylät solahtavat viimeksi pinnan alle, mutta sitten nousee pää takaisin ylös. Vesi kohisee kokka-aaltona hylkeen kaulalla, kun se potkaisee itsensä vauhtiin kohti venettä.

Se sukeltelee kadoksiin ja nousee kurkkimaan joka kerta lähempänä venettä.

Sieraimet ammollaan se yrittää imeä hajuhavaintoa muukalaisista, mutta erinomaisesta hajuaistista ei ole apua kun nuuhkittava on tuulen alla.

Hylkeen seuraavan liikkeen olisikin ehkä voinut aavistaa. Se sukeltaa veneen alta suojanpuolelle ja pulahtaa pika pikaa pinnassa vain muutaman metrin päässä häkeltyneistä ihmisistä.

Mistä seuraavaksi? Miehet tähyilevät jännittyneinä joka suuntaan, etusormet kameroiden laukaisimilla.

Mutta enää Viitonen ei palaa. Se voi sukeltaa yli viisi minuuttia, ja pääsee halutessaan niin syvälle kuin Saaristomerellä ylipäätään voi päästä, reiluun sataan metriin.

SK-video: Saaristomerellä norppia laskemassa.

 

Viitosen täytyy olla nuori norppa, ihmisen tappotahtoisuudesta tietämätön. 40-vuotiaat norppavanhukset tuskin rohkenisivat veneen viereen.

Saaristomerellä pyydettiin norppaa 1970-luvulle asti. Pyynti oli alkanut jo heti jääkauden jälkeen, jolloin hylkeet valtasivat nykyisen Suomen silloiset rannikot ensimmäisenä.

Sitten tuli ihminen, pyytämään hylkeitä miehissä jääkenttien railoilta verkoilla ja luisilla harppuunoilla, ehkä koirakin jo apunaan.

Kun Itämeren kolmas hyljelaji, grönlanninhylje, oli pyydetty sukupuuttoon, pääsaaliiksi jäi itämerennorppa.

Pronssikaudella eli kolmisentuhatta vuotta sitten lounaissaaristoon saatettiin tulla hylkeenpyyntiin kenties Puolasta asti.

Kökar, joka oli tuolloin nykyistäkin pienempi ja kaukaisempi ulkoluoto, saattoi palvella norpan- ja hallinpyytäjien tukikohtana.

Arkeologisista löydöistä voi tulkita, että iso miesjoukko palasi kevät toisensa jälkeen Kökariin keräämään hylkeenrasvaa saviruukkuihin, jotka aikanaan vietiin kotiseudulle.

Viime vuosina itämerennorpan kiusaksi on ilmaantunut uusi sairaus.

Vielä 1900-luvulla hylkeenrasvasta tehtiin lamppuöljyä, joka oli pitkään ainoa keinovalon lähde. Ja väitetään, että mikään aine ei pysy ulkosaariston talojen seinissä niin hyvin kuin hylkeenrasvasta keitettyyn öljyyn tehty punamultamaali.

Taalintehtaan rautatehtaan valssien voiteluaineena hylkeenrasva toimi myös oivallisesti. Liha ravitsi ja nahasta tehtiin vesitiiviitä jalkineita. Hylkeistä maksettiin myös tapporahaa.

1960-luvulta lähtien ympäristömyrkyt tulivat täydentämään norppien tuhoa. Itämerennorpan kanta romahti 1900-luvun aikana 200 000 yksilöstä noin viiteen tuhanteen.

Muun muassa DDT ja PCB kertyivät norppien rasvaan eli traaniin. Pahimmillaan 1970-luvun lopussa kaksi kolmesta norppanaaraasta oli pysyvästi steriilejä.

Kanta kuroutui erillisille alueille Perämerelle, Riianlahdelle, Saaristomerelle ja Suomenlahden pohjukkaan – Tukholman saaristosta norppa hävisi mahdollisesti kokonaan.

Sitä mukaa kun pahimmat myrkyt kiellettiin ja niiden pitoisuudet ympäristössä laskivat, alkoi norppakannan lisääntymiskyky palautua. Nyt norppia on noin 20 000.

Viime vuosina itämerennorpan kiusaksi on ilmaantunut uusi sairaus. Ensimmäisenä sen havaitsi luontokuvaaja Seppo Keränen. Monien Saaristomeren norppien nenästä näytti valuvan veristä limaa pitkinä rihmoina.

Millään muilla Itämeren tai maailmankaan norpilla ei tiedetä olevan vastaavaa oireilua. Sen syytä ei tiedetä.

Utelias norppa pulikoi veneen lähettyvillä yli varttitunnin.

Kello yhdeksältä alkaa hylkeenlaskijan happy hour.

On etsitty Jurmon ja mantereen väliseltä merialueelta se tietty saari, yksi Saaristomeren kansallispuiston kahdestatuhannesta skäristä, önista, harusta, holmenista ja klobbanista. Noustaan maihin kaukoputkien kanssa ja suunnataan ne ympäröiville luodoille.

”Aika tiheä porukka”, luonnehtii Markus Ahola

Tottumaton näkee rannoilla aluksi vain ruskean ja harmaan sävyjen mosaiikkia, rytmitöntä kiven, jäkälän, valon, varjon ja rannalle huuhtoutuneen rakkolevän värileikkiä. Sitten yksi rannan varjoista liikahtaa ja antaa avaimen maiseman tulkintaan.

Norppa makaa, norppa takaa.

Kyljellään olevilla on tietynlainen selän kaari. Vatsallaan olevien takaräpylät töpöttävät koholla. Ja onhan omanlaisensa pullamainen pyörylä hahmoltaan sekin norppa, joka on asettunut pää katsojaa kohti.

Valtavia takaräpylöitään levittelevän huomaa helposti, samoin sen joka rapsuttelee kaulaansa eturäpylällä. On vaaleita, punaruskeita ja lähes mustia.

”Viisikymmentäviisi”, kirjaa Petteri Tolvanen tiheimmin kansoitetulta luodolta.

”Kuusitoista lisää. Tuo kauimmainen luoto, puu oikeassa reunassa. Esimerkiksi siinä kärjessä on varmaan viisi kivikossa.”

Markus Ahola, Joonas Fritze, Petteri Tolvanen ja Jouko Högmander nousevat saarelle, josta on näkymät norppien suosimille luodoille.

Markus Ahola, Joonas Fritze, Petteri Tolvanen ja Jouko Högmander nousevat saarelle, josta on näkymät norppien suosimille luodoille.

Miksi ne juuri täällä viihtyvät?

Ainakin ne rakastavat rauhaa. Juuri nämä luodot ovat kaukana veneväylistä ja karikkoisia rannoiltaan. Vesirajan kivet ovat norpille mieluisia makoilupaikkoja, mutta ihmiset pysyvät kivikkoisista rannoista kaukana, jotta eivät riko veneitään.

Kenties Salpausselän läheisyys selittää paljon. Jääkauden voimat ovat kasanneet seudulle paljon hiekkaa, soraa ja somerikkoa, joten vedenalainen ekosysteemi on rikkaimmillaan. Matalilla hiekkapohjilla viihtyy vesikasvi nimeltä meriajokas, joka muodostaa jopa hehtaarien laajuisia vedenalaisia ruohoniittyjä, Pohjolan koralliriuttoja. Niiden suojissa kuhisee äyriäisiä ja pikkukalaa.

 

Iloiset yllätykset vain suurenevat.

Miesten palatessa veneelle saapuu sinne toisesta suunnasta utelias norppa.

Utelias pulikoi veneen lähettyvillä yli varttitunnin. Ihmisillä on erinomainen tilaisuus arvioida Uteliaan pään profiilia, joka erottaa sen selvästi harmaahylkeestä. Norpalla on selvä, kissamainen otsapenger ja lyhyt kuono, kun taas harmaahylkeen otsa on luisumpi, koiramainen.

Uteliaan tankeat viiksikarvat voi laskea vaikka paljain silmin. Viikset ovat sen salainen ase ja kuudes aisti, joiden avulla se on saalistanut lukemattomia silakoita, ahvenia ja kolmipiikkejä.

Kukin viiksikarva on pieni antenni, joka kerää veden värähtelyjä norpan poskien aistinsoluihin.

Ja kun kala etenee, vesi sen takana jää värähtelemään. Kala jättää veteen värisevän polun, jota norppa seuraa viiksiensä opastamana kuin koira seuraisi hajuvanaa tai ihminen jälkiä lumessa.

Kun Utelias sitten lopulta kyllästyy, se ponkaisee ylemmäs, vetää räpylänsä suppuun ja antaa yläruumiinsa painon painaa itsensä ääneti pinnan alle.

Kolme viime talvea Saaristomeri on ollut vailla jääkantta, jota norppa tarvitsee poikimiseen.

Paluumatkalla sumu on jo poissa. Horisontin saaret nousevat leijumaan.

Luotojen takaa lasketaan veneestä käsin lisää norppia. Ja siinä sivussa merikihu, tylli, tuulihaukka, teeri, merihanhi, merikotkia, isokoskelopari ja hautovia kyhmyjoutsenia.

Kun viimeinen hylje sukeltaa näkymättömiin, on Petteri Tolvasen havaintovihkoon kertynyt sata ja yksi norppaa koordinaatteineen. (Jälkikäteen valokuvista löytyy vielä viisi norppaa lisää.)

Se on veneestä ja maalta käsin tehtyjen laskentojan yhden päivän havaintoennätys. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Saaristomeren norppakanta olisi kasvussa. Juuri nämä norppien suosimat paikat ovat tulleet Metsähallituksen ja WWF:n tietoon vasta muutamia vuosia sitten.

Kolme viime talvea Saaristomeri on ollut vailla jääkantta, ja alueen tulevaisuuskin näyttää ennusteissa täysin jäättömältä. Itämerennorppa tarvitsee poikimiseen jäätä, nimenomaan ahtojäätä, jonka ympärille kinostuu lunta. Jos norppa joutuu poikimaan luodolle tai rantalouhikkoon, kuutti on helppoa saalista ketuille ja merikotkille.

 

Norppakanta keskittyy alueille, jotka yleensä jäätyvät talvisin.

Norppakanta keskittyy alueille, jotka yleensä jäätyvät talvisin.

 

’Missään päin maailmaa ei ole pysyvää norppakantaa sellaisella alueella, jossa ei ole jäätä lisääntymisaikaan. Se huolestuttaa. Saaristomeren norppa kärsii ilmastonmuutoksesta selvästi jo nyt”, Petteri Tolvanen sanoo.

Mutta: ”Ennen kuin Saaristomeren norpasta tiedetään lisää, on vaikeaa esittää, mitä sille pitäisi tehdä.”

Tietoa kerätään muun muassa riistakameroilla, joita on asennettu tiedossa olevilla lepoluodoille. Jos hyvin käy, itämerennorpista saadaan tulevaisuudessa koottua turkin kuvioihin perustuva tunnistuskortisto.

Miksi itämerennorppia pitää tutkia ja suojella Saaristomerellä, kun niitä kuitenkin on Perämerellä pyydettäväksi asti?

”Me emme tiedä, millä tavalla paikalliset kannat ovat eriytyneet toisistaan, tai ovatko ne eriytyneet”, sanoo Markus Ahola.

Jos Saaristomeren populaatio on jo perimältään eriytynyt muista, sillä saattaa olla ominaisuuksia, jotka ovat ainutlaatuisia.

Lisäksi EU:n luontodirektiivi vaatii, että lajien levinneisyysalue ei saa pienentyä. Norppavesiin tulee melkoinen aukko, jos itämerennorppa häviää Saaristomereltä.

”Ja tietysti, laji kuuluu koko ekosysteemiin”, lisää Petteri Tolvanen.

Jos norppa häviäisi, muiden lajien lukumääräsuhteet saattaisivat muuttua. Hylkeiden vaikutus esimerkiksi kalakantoihin voi olla monimutkainen. Ne verottavat kalakantaa, mutta pitävät samalla osaltaan yllä kalakannan laatua poistamalla heikoimpia yksilöitä.

 

Kesäksi Kiehkura, Viitonen ja Utelias häipyvät piiloon ihmisten katseilta avomerelle. Yksin tai kaksin ne viettävät siellä aikaansa enimmäkseen veden alla, tekevät viiden minuutin sukelluksia ja vetävät välillä minuutin henkeä, kalastelevat ja lihovat.

Talven ne viihtyvät tarvittaessa kiintojäänkin alla, kairaten eturäpylöidensä kynsillä alta käsin hengitysaukkoja jääkenttiin.

Vedessä ne nukkuvatkin, luultavasti kuten saimaannorpat, vain toinen aivopuolisko hereillä. Ne vajoavat hitaasti pohjaan ja pötköttävät siellä kymmenenkin minuuttia kuin pienet uppotukit. Sitten ne säpsähtävät vähän, uivat unissaan pintaan hengittämään ja vajoavat uudestaan unten vesille.  

 

WWF Suomi julkaisi raportin itämerennorpan tilanteesta 19.5.2017. Tekstiä varten on haastateltu myös Luonnonvarakeskuksen tutkija Mervi Kunnasrantaa.

 

Juttu julkaistu 19.5. klo 7.29, juttua muokattu 24.5. klo 12.41: Kökarin pronssikautisten pyytäjien jäljiltä löydetyt luut ovat peräisin sekä harmaahylkeistä että itämerennorpista, ei vain norpista.