Suomi karkotti diplomaatin Skripal-tapauksen vuoksi – Viimeksi samoin on mielistelty Hitlerin Saksaa vuonna 1941

Essee: Kauas on luisuttu periaatteesta, että Suomi on tarpeen vaatiessa vaikka yksin oikeaksi kokemallaan kannalla, kirjoittaa Juhani Suomi.
Poliisi vartioi 7. maaliskuuta Britannian Salisburyssa katua, jonka varrella olevalta penkiltä Sergei ja Julia Skirpal löytyivät kriittisesti sairaina.
Poliisi vartioi 7. maaliskuuta Britannian Salisburyssa katua, jonka varrella olevalta penkiltä Sergei ja Julia Skirpal löytyivät kriittisesti sairaina.

Suomi karkotti venäläisen diplomaatin Salisburyn myrkytystapauksen vuoksi. Vastaavaa historiasta etsittäessä pitää palata syksyyn 1941, jolloin toimittiin Hitlerin Saksan vanavedessä, kirjoittaa professori Juhani Suomi Kanava-lehdessä 4/2018.

”[–] nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi. Politiikaksi, joka perustelemattoman sotilaallisen avuntarpeen toivossa on valmis pitkälle menevään mielistelypolitiikkaan Suomen etujen kustannuksella”, Suomi kirjoittaa.

Suomen Kuvalehti julkaisee Suomen artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Kun Yhdysvallat ja Venäjä viimeksi vaihtoivat vakoojia, kaksoisagentiksi paljastuneelle venäläiselle tiedustelu-upseerille Sergei Skripalille järjestettiin asuinsija Brittein saarille Salisburyyn. Maaliskuun alussa 2018 hänet ja hänen tyttärensä Julija yritettiin surmata samassa kaupungissa hermomyrkyllä.

Tapahtuman käynnistämän mediamyrskyn ja propagandasodan pyörteissä ainoaksi kiistattomaksi faktaksi on toistaiseksi osoittautunut myrkytysyritys sekä se, että se tapahtui hermomyrkyllä.

Myrkyn alkuperästä ja varsinkin myrkytyksen taustallavaikuttaneista voimista on toistaiseksi taitettu peistä niin ärhäkkäästi, että jopa Kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels olisi jäänyt toiseksi.

Kuvaava oli BBC:n välittämä lähetys Britannian uudesta kemiallisen sodankäynnin keskuksesta. Siellä maan nuori puolustusministeri listasi maailman ongelmia ja todisti ne yksi toisensa jälkeen presidentti Vladimir Putinin aikaansaannoksiksi.

Samaan hengenvetoon hän vakuutteli brittiarmeijan olevan kovassa iskussa ja maansa joukkojen vahtivan Virossa, etteivät venäläiset pääse yllättämään. Uhossa puolustusministerin on viime viikkoina voittanut vain ulkoministeri Boris Johnson.

Britannia on alusta lähtien korostanut, että Venäjä on ”erittäin todennäköisesti” syyllinen Skripalien myrkyttämiseen.

Minkäänlaisia konkreettisia todisteita Venäjää vastaan ei ole esitetty. On vedottu nimettömiin tiedustelulähteisiin, ja brittipoliitikot ovat todistelleet venäläisten syyllisyyttä perustelulla, että kukapa muu se voisi olla, kun ottaa huomioon Moskovan ”aiemmat tihutyöt”.

Tämän todistelun edessä nousee väistämättä mieleen vanha pöytäkirja käräjiltä, missä mies tuomittiin salaviinanpoltosta sillä perusteella, että hänellä oli siihen tarvittavat ”pelit ja vehkeet”. Tuomittu protestoi ja tivasi, miksei häntä saman tien tuomittu myös väkisinmakaamisesta, koska hänellä oli siihenkin ”pelit ja vehkeet”.

 

Vakavasti puhuen myrkytyksen käynnistämä prosessi on jo saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että nyt jos koskaan tulisi julkistaa dokumentteja, joiden todistusvoima on kiistaton.

Jos nimittäin halutaan osoittaa, että kysymys on muustakin kuin vain suurvaltain välisestä kaikki pidäkkeet rikkoneesta mutapainista, tai oksasta, johon heikoilla oleva brittihallitus on takertunut sisäpoliittisista syistä ja jota EU-johto pönkittää Euroopan suurvaltahaaveissaan.

Tätä kirjoitettaessa suuri joukko asiantuntijoita perää Salisburyssä kemiallisen aseen alkuperää tyyliin: etsii, etsii ja soisi löytävänsäkin.

Kun aikoinaan toimin Ulkoministeriön tutkimusjaoston päällikkönä ja Aseidenriisunnan neuvottelukunnan pääsihteerinä, jouduin paljon tekemisiin kemiallisen aseen tutkimusprojektin ja alan silloisen ykkösasiantuntijan, professori Jorma K. Miettisen – Myrkky-Miettisenä tunnetun – kanssa.

Niiltä vuosilta jäi mieleen joitakin hänen opetuksiaan. Muun muassa se, ettei kemiallisella aseella ole sormenjälkiä. Sitä on periaatteessa helppo valmistaa, jopa binäärimuodossa, ja vielä helpompi kopioida. Jos valtio A keksii uuden tehokkaan yhdistelmän, sen kaava ja valmistusprosessi ovat viidessä vuodessa taatusti kaikkien muidenkin ”alalla toimivien” tiedossa.

Tältä pohjalta en odota kovin paljon Salisburyn tutkimusten mahdolliselta näytöltä lopullisena totuutena.

 

Eurooppa-neuvostolle brittien väitteet ovat kuitenkin riittäneet.

Kukaan ei enää muistakaan, että samaiset brittiasiantuntijat olivat aikoinaan amerikkalaiskollegojen siivittäminä sataprosenttisen varmoja, että Irakilla oli hallussaan vaarallisia kemiallisen aseen varastoja. Heidän ”asiantuntemukseensa” nojaten käynnistettiin Irakin massiiviset tuhoamispommitukset.

Kun savu aikanaan hälveni, ei raunioista löytynyt kemiallisia aseita, varastoista puhumattakaan.

Joka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään, Eurooppa-neuvostossa varmaan siliteltiin. Se tuomitsi jyrkästi Salisburyn tapahtumat kokouksessaan 23.3. ja ilmoitti olevansa yhtä mieltä ”Yhdistyneen Kuningaskunnan arviosta, jonka mukaan on hyvin todennäköistä, että Venäjän federaatio on vastuussa iskusta”.

Heti sen jälkeen osa EU:n jäsenvaltioista ilmoitti karkottavansa venäläisiä diplomaatteja vastatoimena Venäjän epäillylle asiaan sekaantumiselle. Ajan mittaan karkottajia on ilmaantunut lisää, samalla kun hajonta karkotettavien venäläisdiplomaattien määrässä on revennyt suureksi.

Suomen tiedotusvälineet ovat pitäneet näkyvästi esillä karkotuspäätöksiä tehneiden valtioiden suurta määrää. Karkotustoimista pidättyneistä sen sijaan ei ole suurempaa meteliä pidetty, vaikka niiden joukosta löytyy muun muassa Itävalta, joka aikoinaan kilvoitteli Suomen kanssa siitä, kumpi maa todellisuudessa oli puolueettomampi.

 

Suomen ulkopoliittinen johto kiirehti isoisten kintereillä. Vaikka Salisburyn tapahtumat eivät millään tavoin sivunneet Suomea, tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta linjasivat 26.3., että myös Suomi tulee karkottamaan yhden venäläisdiplomaatin.

Toki karkottamisia on aiemminkin tapahtunut – sekä itään että länteen, mutta ne ovat miltei poikkeuksetta olleet seurausta luvattomasta tiedustelusta tai värväysyrityksistä. Nyt sellaisia ei ollut tapahtunut eikä kukaan Tehtaankadun diplomaattikunnasta tiettävästi ollut toiminut moitittavalla tavalla eikä Suomen etuja vastaan.

Poikkeuksellista oli myös asian näkyvä julkistaminen, joka palveli Suomen intressejä länteen päin. Yleensä karkotukset on tavattu hoitaa niillä elämöimättä. Ratkaisun poikkeuksellisuutta ja päätöksenteon vaikeutta osoitti, että sitä tulivat julkisuuteen perustelemaan sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että pääministeri Juha Sipilä.

Nimenomaan Niinistön esiintyminen herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Hän leimasi EU:n ja Venäjän yhä kylmemmiksi käyvien suhteiden perussyyksi Venäjän toimet ja viittasi nimenomaisesti ”kemiallisten aseiden käyttöön”.

Näin siitä huolimatta, että hän oli vastikään keskustellut presidentti Putinin kanssa, joka oli nimenomaisesti kiistänyt Venäjän osuuden Salisburyn tapahtumiin.

Vielä erikoislaatuisemmalta Niinistön menettely näyttäytyy sitä taustaa vasten, että hän itse tunnusti, ettei Eurooppa-neuvoston Moskovaan osoittama syytös ollut ”näytön suhteen mikään tuomioistuinkäsittely”.

Nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi.

Miksi siis? Avain löytynee Niinistön toteamuksesta: ”Tässä on kysymys poliittisluontoisesta reagoinnista!”

Hänen esittämäänsä täydensi valmiustilassa olleen Ulkopoliittisen instituutin tutkija, joka todisti, että ”kun Suomelle tärkeät maat (kuten Saksa) tekivät saman päätöksen, ei vaihtoehtoja paljon ollut”.

Sanottu asettaa Suomen päätöstä edeltäneet Niinistön kahdenväliset neuvottelut liittokansleri Angela Merkelin kanssa ymmärrettävään yhteyteen.

Kauas on siis luisuttu niistä periaatteista, jotka Suomen diplomaattikunnan primus inter pares Ralph Enckell aikoinaan määritteli toteamalla, että Suomi on tarpeen vaatiessa vaikka yksin oikeaksi kokemallaan kannalla. Tämähän tapahtui aikana, jota jälkikäteen on mustattu erilaisin suomettumisleimoin.

Jos oman edun määritteleminen ja siitä kiinni pitäminen oli suomettumista, niin nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi. Politiikaksi, joka perustelemattoman sotilaallisen avuntarpeen toivossa on valmis pitkälle menevään mielistelypolitiikkaan Suomen etujen kustannuksella.

Kuvaa täydentää Suomen ulkopoliittisen johdon propagandainstituutiksi viime vuosina muuttuneen UPI:n johtajan Teija Tiilikaisen lausunto Ylelle. Hän korosti, että vaikka Suomi ei saavuta yhden diplomaatin karkotuksella mitään, päätös on symbolinen. Se osoittaa, mihin viiteryhmään Suomi haluaa kuulua: ”Osallistumalla karkotuksiin Suomi osoittaa kuuluvansa Länteen.”

Perustelu on merkillinen, sillä onhan Suomen status 1950-luvulta lähtien tunnustettu yleisesti muodossa ”läntinen pohjoismainen demokraattinen valtio”. Mutta eiväthän Tiilikainen ja hänen taustavoimansa sitä tarkoitakaan. Se, miten he näkevät ”Länteen kuulumisen”, on uussuomettumista, nyt vain päinvastaiseen suuntaan kuin aiemmin: Lännen keskeisten pääkaupunkien enemmän tai vähemmän tahdotonta myötäilyä, tarpeen vaatiessa vaikka vastoin Suomen omia kansallisia etuja.

Etsimättä nousee mieleen kuva vallankumousjohtaja Rosa Luxemburgista kävelemässä pitkin Berliinin katuja. Kun vastaantulijat tivasivat, miksi hän kulkee avonaisen sateenvarjon alla, vaikka aurinko helottaa täydeltä terältä, Rosa tokaisi: Kyllähän se täällä helottaa, mutta Moskovassa sataa!

Nyt sataa ”Lännessä” ja täällä availlaan sateenvarjoja kiireen vilkkaa.

 

Tällä tiellä saavutettiin nyt karkotuspäätöksen myötä todellinen merkkipaalu. Ensimmäisen kerran rauhan vuosien aikana Suomi omaksui asiassa, joka ei koske sitä itseään lainkaan, jonkin ulkovallan ”sympatisöörin” roolin siihen mittaan, että raja sen ja henkisen satelliitin välillä on kuin veteen piirretty.

Vastaavan kaltaista historiasta etsittäessä pitää palata pitkälle taaksepäin, aina syksyyn 1941 ja kuinka ollakaan – jälleen Saksan, Hitlerin Saksan, vanaveteen.

Idän sotaretken alkaessa kesällä 1941 Saksan ja Suomen välillä ei ollut minkäänlaista kirjallista poliittista sopimusta.

Alkuvaiheen menestysten jälkeen sellaista ei Berliinissä pidetty edes tarpeellisena, koska Hitlerin käskystä oli jo aloitettu valmistelut Suomen liittämiseksi osavaltiona Suur-Saksaan. Syksyn mittaan, kun sota näytti pitkittyvän ja kun suomalaisten aktiivisesti esillä pitämä erillissotateesi näytti kiusallisesti säröyttävän yhteisrintamaa, Berliinissä lähdettiin liikkeelle.

Saksan ja Japanin vuonna 1936 viideksi vuodeksi solmiman antikomintern-sopimuksen – johon Italia, Unkari, Espanja ja Mantshukuo olivat liittyneet myöhemmin – voimassaolo oli umpeutumassa marraskuun lopulla 1941.

Sopimuksen jatkamisesta oli nyt tarkoitus järjestää näytelmä, joka antaisi kuvan laajasta bolševisminvastaiseen taisteluun yhtyneestä rintamasta. Siltä pohjalta Suomen mukaan saaminen kävi tärkeäksi.

Ehdotus ei juuri innostanut Suomen ulkopoliittista johtoa, varsinkaan kun sille selvisi, millaisen uusien jäsenten joukon kanssa se tulisi tapahtumaan: Romanian, Slovakian, Kroatian, Bulgarian, Tanskan sekä Nankingin Kiinan.

Tämän joukon jäsenenä Saksan kupeelle vyöttäytymisen pelättiin vahingoittavan Suomen asemaa länsivaltain silmissä ja vievän loputkin erillissotateesien uskottavuudesta. Mutta vielä enemmän pelättiin Saksaa, jonka elintarviketuonnista Suomi oli täysin riippuvainen.

Saksa otti käyttöön kovat keinot. Olisi anomalia, jos Suomi, kommunismin ”vanhin vannotuin vastustaja”, jättäisi liittymättä ”Neuvostoliiton tuhoamista tarkoittavaan sopimukseen”, Suomea varoitettiin. Vain kolme päivää myöhemmin presidentti Risto Ryti päätti, että Suomi liittyy.

Päätöksen merkitystä vähäteltiin eduskunnalle ja medialle. Sopimusta luonnehdittiin lähinnä ideologis-deklatoriseksi ja vailla syvempää merkitystä olevaksi. Kuitenkin sopimuksessa nimenomaisesti sitouduttiin työskentelemään yhdessä kommunistisen hävitystyön torjumiseksi muun muassa neuvottelemalla tarpeellisista puolustustoimenpiteistä sekä niiden yhteistoiminnassa tapahtuvasta toteuttamisesta.

 

Kun presidentti Niinistö kertoi venäläisdiplomaatin karkotuspäätöksestä medialle, hän pyrki saman tien ohittamaan ja tavallaan unohtamaan koko päätöksen korostaessaan, että vuoropuhelun Venäjän kanssa tulee jatkua, koska se on käymässä entistä tärkeämmäksi.

Samalla tavoin menetteli Suomen valtiojohto antikomintern-sopimuksen suhteen. Kun se kerran oli päätetty solmia, sitä ei tullut enempää vatvoa, ja sopimuksen allekirjoittaminen tuli hoitaa mahdollisimman matalalla profiililla ja vähällä huomiolla.

Kun sopimusta allekirjoittamaan saapunut ulkoministeri Rolf Witting laskeutui Tempelhofin kentälle suomalaisten viimeisetkin toiveet ”vähemmän suurellisesta ja huomiota herättävästä” seremoniasta katosivat.

Witting kaapattiin ulkoministeri Joachim von Ribbentopin karhumaiseen syleilyyn. Paikalla oli kosolti Kolmannen valtakunnan johtoa ja armeijan ylimpiä upseereita. Sotilassoittokunta puhalteli posket pullollaan, ja kunniakomppania äkseerasi. Vieraanvaraisuus oli huipussaan.

Seuraavan päivän allekirjoitusjuhlallisuuksissa Witting sai huomata olevansa kunniavieras, ja myöhemmin itse Hitler vastaanotti vieraan.

Saksan tavoitteet kulminoituivat von Ribbentropin puheeseen, joka maailmalla tulkittiin yritykseksi valjastaa antikomintern-maat yhteiseen rintamaan, ei ainoastaan Neuvostoliittoa, vaan myös Britanniaa ja Yhdysvaltoja vastaan.

Maan pinnalle palattiin jo runsaan viikon kuluttua, kun Britannia julisti sodan Suomelle.

Mikä sai Suomen johdon astumaan poliittisen sitoutumisen tielle myöhäissyksyllä 1941 ja vielä kysymyksessä, joka ei vaikuttanut millään tavoin sitä koskettavalta? Totesihan Witting vielä asiasta päätettäessäkin, että ”tällä hetkellä Kommunistisen internationalen toiminta on täysin lamaannuksissa”.

Mukaan lähdettiinkin vain perusteella: saattaahan se vielä elpyä. Sekin tiedettiin, että ”ajankohta juuri nyt suhteiden kannalta anglosaksisiin maihin on vähemmän sovelias”. Mutta sekin este todisteltiin kumoon omaehtoisin tulkinnoin: koska sopimus on vain ”deklatorinen”, se ei merkitse minkäänlaista poliittista sitoutumista eikä siten länsivalloille aiemmin annettujen lupausten rikkomusta.

Toisin sanoen uskottiin siihen, miten asioiden toivottiin olevan ja toimittiin ikään kuin se, mitä toivottiin, olisi totta.

Maan pinnalle palattiin jo runsaan viikon kuluttua, kun Britannia julisti sodan Suomelle. Se ei tapahtunut nimenomaisesti antikomintern-sopimuksen vuoksi, mutta ei näkyvä poliittinen vyöttäytyminen Hitlerin Saksan satelliittien rinnalle sodan julistamista ainakaan viivyttänyt.

Ja maailmansodan loppuvaiheessa, kun voittajasuurvallat arvioivat Suomen ominaislaatua, se luettiin yksioikoisesti Saksan liittolaiseksi ja jopa satelliitiksi myös antikomintern-paktiin viittaamalla.

 

Sanotaan, ettei kukaan samaa virhettä kahdesti tee ja ettei samaan virtaan voi astua toistamiseen. Viime viikkojen ratkaisut Suomessa osoittavat, että kyllä sekin onnistuu.

Suomen ulkopolitiikan ainoan tehtävän pitäisi olla maan omien etujen ajaminen. Siihen kuuluu vii- saus pysyttäytyä erossa kiistoista, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Läntisten suurvaltojen myötäilyssä, mielistelystä puhumattakaan, ei pitäisi milloinkaan mennä niin pitkälle, että joudutaan ristiriitaan edellä kuvatun Suomen ulkopolitiikan primaatin kanssa.

Kun tältä tieltä poikkeaminen pyritään mitätöimään korostuksin, että vuoropuhelua Venäjän kanssa on jatkettava ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, unohdetaan se perustotuus, että vuoropuheluun tarvitaan aina kaksi.

Hurskastelulla pyritäänkin lähinnä peittelemään kansalaisilta sitä ikävää totuutta, jonka Suomen päättäjät kyllä hyvin tuntevat: Moskovan muisti on tunnetusti pitkä.

Jotta nykyistä turvallisuuspolitiikkaamme kykenisi ymmärtämään, on ensin oivallettava suomalaisten kansallisen itsetunnon puutteen pohjaton syvyys sekä tuota politiikkaa luotsaavien päättäjien ulkopoliittisten näkemysten mustavalkoisuus.

Turhaan ei Paasikivi aikoinaan ärhennellyt, että suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”.

 

Kirjoittaja Juhani Suomi on professori ja eläkkeellä oleva ulkoasiainneuvos.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.