Kuvat Bile-Sannasta juomassa yökerhossa pullon suusta olutta jäävät elämään – Kun pääministerin imago rapautuu, sitä on vaikea korjata
Analyysi: Jokainen pääministeri voi muokata tehtävää näköisekseen, mutta mitä rajummin instituutiota ravistaa, sitä suuremmaksi kasvaa riski äänestäjien kaikkoamisesta.
Viime päivien ykköspuheenaihe Suomessa on ollut Sanna Marinin (sd) yökerhobiletys.
On kysytty, miksi tieto ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr) koronatartunnasta ei kulkenut eikä ohjeita kontaktien välttämisestä noudatettu, ja pettikö pääministerin harkintakyky. Puolivakavasti on puhuttu siitäkin, miten kaikki vaikuttaa hallituksen toimintakykyyn ja Marinin asemaan koronan vastaisen taistelun keulakuvana.
Sitten jossain vaiheessa – niin kuin tällaisissa kohuissa yleensä aina – nousi myös esiin kysymys siitä, onko julkisuusmekkala missään suhteessa itse asiaan.
Tällaisen suhteellisuuden perään kyselevät ovat yleensä sitä mieltä, ettei poliitikkojen yksityiselämä ylipäätään kuulu ulkopuolisille. Median– ainakin sellaisten vakavasti otettavien tiedotusvälineiden kuin Yleisradio ja Helsingin Sanomat – pitäisi mieluummin keskittyä vain ilmastonmuutoksen, valtiontalouden tasapainon, hävittäjähankinnan ja pakolaiskriisin kaltaisiin oikeasti tärkeisiin asioihin.
Se juna meni kuitenkin jo, tahdoimme tai emme.
Se meni oikeastaan jo 80-luvun alussa, kun Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi. Siinä Helsingin Sanomien politiikan toimittajat paljastivat suurelle yleisölle vallankäyttäjien toiminnasta piirteitä, joita ei aikaisemmin ollut pidetty ”asiakeskeisessä” uutisjournalismissa kertomisen arvoisina.
Tätä journalismin muutosta – jonka pankkikriisi toi vähän myöhemmin talousjournalismiin – on pidetty pääosin myönteisenä, demokratiaa vahvistavana kehityksenä.
Sattumalta juuri samoihin aikoihin suomalaisessa politiikassa tapahtui myös toinen muutos, kun siihen asti melkein vuosittain vaihtuneet hallitukset alkoivat istua pidempään, sitkeimmät koko vaalikauden.
Lisäksi omaksuttiin käytäntö, jonka mukaan suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee käytännössä aina myös pääministeri. 1990-luvulla pääministerin valta kasvoi muodollisestikin, kun Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen ja hän sai EU-asiat johdettavakseen.
Lisääntynyt vastuu toi mukanaan lisääntyneen selittelyvastuun hallituksen päätöksistä. Ainakin kymmenen viime vuoden ajan ne päätökset ovat olleet enimmäkseen ikäviä.
Pitkäikäisemmät hallitukset, pääministerin vahvempi asema ja aikaisempaa ärhäkämpi, myös poliitikkojen yksityiselämästä kiinnostunut julkisuus muodostavat yhtälön, joka on tehnyt pääministerien elämästä uudella tavalla kuluttavaa. Keskustan Matti Vanhasen (pääministerinä 2003–2010) jälkeen kukaan ei ole kestänyt tehtävässä yli vaalikautta.
Tiettyyn rajaan asti pääministerit ovat voineet suojautua julkisuuden kaikkein raadollisimmilta puolilta pitämällä yksityiselämässään matalahkoa profiilia sillä tavalla kuin esimerkiksi Esko Aho (kesk) tai Jyrki Katainen (kok).
Kovimmat yhteentörmäykset julkisuuden kanssa taas ovat olleet seurausta siitä, että pääministeri on yrittänyt ”ravistella instituutiota”, kuten Marin itse toimintaansa taannoin kuvasi.
Edellinen sellainen pääministeri oli Suomessa vuosina 2014–2015. Alexander Stubb (kok) pyöräili sortseissa tiedotustilaisuuteen, pyöri Duudson-puistossa tikkatauluna ja tviittaili triathlontuloksiaan samaan aikaan kun suurin piirtein kaikki muut Euroopan pääministerit keskittyivät Itä-Ukrainassa alas ammuttuun matkustajakoneeseen.
Ongelmana on vain se, mihin Marin itse varmaankin tahattomasti viittasi: pääministeri, toisin kuin vaikkapa riviministerit, on instituutio, ja vieläpä 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä instituutiolla ole ikää eikä sukupuolta.
Jokainen tehtävään valittu voi johonkin rajaan asti muokata sitä näköisekseen, mutta mitä rajummin instituutiota ravistaa, sitä suuremmaksi kasvaa riski, ettei tapa hoitaa virkaa enää vastaa äänestäjien – tai ainakaan merkittävän osan heistä – odotuksia.
Marinin kohdalla tämä riski on jo valmiiksi koholla, koska monien konservatiivisimpien suomalaisten mielestä on lähtökohtaisesti väärin, että pääministerinä on kaikkea muuta kuin perinteiseltä poliitikolta näyttävä 36-vuotias nainen.
Viime päivinä riski on realisoitunut selvimmin siinä, miten eri tavalla julkisuus on suhtautunut Pekka Haaviston kanssa tämän koronatartunnan jälkeen tekemisissä olleisiin ministereihin.
Monet joista ”Bile-Sanna” on osoittautunut lähes kelvottomaksi virkaansa eivät ole olleet moksiskaan siitä, että myös elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) vaihtoivat itsenäisyyspäiväviikonloppuna vapaalle, vaikka hyvin tiesivät rikkovansa ministereille annettuja ohjeita. Olkoonkin, että heillä oli ministerikännykät taskussa, toisin kuin siltäkin osin ohjeita rikkoneella Marinilla.
Marinin tilannetta hankaloittaa vielä se, että hänen omassa puolueessaan Sdp:ssäkin on kasvavaa tyytymättömyyttä pääministerin viihdejulkisuuteen ja arvostelukykyyn erityisesti sen suhteen, millaisessa seurassa hän kulloinkin liikkuu ja näyttäytyy.
Jälleen vertailukohta löytyy läheltä. Stubbinkin lähtölaskenta käynnistyi siitä, että omien luottamus häneen alkoi rapistua.
Eikä se siitä enää korjaantunut, vaikka häntä ei kautensa lopussa enää nähtykään niin usein urheilutrikoissa.
Kun pääministeristä syntyy julkisuudessa tietynlainen käsitys, sitä on vaikea enää muuttaa. Kuvat Marinista juomassa yökerhossa pullon suusta olutta jäävät ihmisten verkkokalvoille, vaikka hän keskittyisi seuraavat kuukaudet vapaa-ajalla pelkästään hyväntekeväisyyteen.