Kanava: Keskustan suunnan on pakko muuttua – ongelmia on turha yrittää paeta viestintäpuheiden taakse

Keskustan on määriteltävä olemassaolonsa tarkoitus ja vietävä se myös ohjelmatyöhön, kirjoittavat Seppo Kääriäinen, Ossi Martikainen ja Pekka Perttula Kanava-lehdessä.
Politiikka 22.10.2020 09:47
Seppo Kääriäinen, Ossi Martikainen ja Pekka Perttula
Keskustan puheenjohtajaksi valittu Annika Saarikko (vas.) ja Katri Kulmuni keskustan puoluekokouksessa Oulussa 5. syyskuuta 2020.
Keskustan puheenjohtajaksi valittu Annika Saarikko (vas.) ja Katri Kulmuni keskustan puoluekokouksessa Oulussa 5. syyskuuta 2020. © Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Keskusta ei voi paeta kannatus- ja identiteettiongelmiaan viestintäpuheiden taakse. Uuden vaihteen löytäminen edellyttää realistisen todellisuuskuvan muodostamista
ja paljon kovaa työtä, kirjoittavat Seppo Kääriäinen, Ossi Martikainen ja Pekka Perttula Kanava-lehdessä. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Keskustan johto vaihtui syyskuun alussa. Katri Kulmuni joutui väistymään. Vaihdoksen kannattajat katsoivat hänen epäonnistuneen tärkeimmässä lupauksessaan eli puolueen kannatuksen nostamisessa.

Kannatuskato kuitenkin ajoittuu enimmiltään häntä edeltävään aikaan. Kulmunin aikana pitkään jatkunut lasku päättyi ja kannatus asettui 11–12 prosentin vaiheille.

Kulmuni perusti puheenjohtajuutensa edeltäjäänsä nähden perinteisempään linjaan tai ainakin ilmaisuun. Hän halusi tehdä työtä järjestöväen parissa ja uudistaa puolueen työtapoja, mihin hän ei näyttänyt saavan riittävää tukea.

Katri Kulmuni joutui eduskuntavaalien ja syrjäyttämisensä välillä useisiin ristiriitatilanteisiin.

Kevään 2019 vaalitappion jälkeen hän katsoi, että puolue kuuluu demokratian pelisääntöjen mukaan oppositioon korjaamaan tilannettaan. Näin katsoi ensin puoluevaltuustokin, mutta nopea ”keskuslähtöinen” muutos vei puolueen hallitusneuvotteluihin ja Antti Rinteen (sd) hallitukseen. Ilmeiset ristiriidat edeltäneeseen politiikkaan nähden eivät olleet helppoa sulatettavaa puolueen kannattajille.

Pääministeri Rinteen kaatumiseen johtaneiden tapahtumien yhteydessä Kulmuni joutui vaikeaan paikkaan. Äänekäs osa keskustan eduskuntaryhmästä vaati Rinteen eroa. Tämän tilanteen käänteissä Kulmunin esiintymistä moitittiin hapuilevaksi ja varovaiseksi. Nyt voidaan tietenkin kysyä, oliko varovaisuus viisautta.

Kulmuni pyrki vahvistamaan otettaan ottamalla valtiovarainministerin paikan, mutta joutui samalla entistä näkyvämmin keskustan kynnyskysymysten vartijaksi. Epäoikeudenmukaista on ollut panna keskustan ja Sdp:n välinen kitka Kulmunin piikkiin. Tämä tulkintahan saatettiin julki Sdp:n piiristä ja se tarttui keskustaan.

Keskustan puheenjohtajan ja valtiovarainministerin tehtävät ovat kuormittava yhdistelmä, mikä vei terän siitä panostuksesta puoluetyöhön, jota valinnan jälkeen odotettiin. Puheenjohtajavaihdos tapahtui lopulta selvin lukemin.

Lähiajat näyttävät, oliko puheenjohtajan vaihdoksen taustalla laajempia poliittisia pyrkimyksiä ja seurauksia kuin ne, mitkä julkisuuteen on esitetty: hallitusyhteistyön varmistaminen ja viestinnän, ”sanoittamisen” parantaminen. Koronakevään konsensus on vaihtunut koronasyksyn kuumahkoon ideologisoitumiseen, jossa keskustalle ei riitä yhteistyön vakuuttelu ja asioiden sanoittaminen.

 

Annika Saarikon keskustalla on painolastinaan puolueen pitkä tappiosarja, jossa hän toisaalta yhtenä puolueen 2010-luvun keskushahmoista on itse ollut mukana. Syitä ymmärtääkseen pitää katsoa vaalituloksia pidemmällä aikavälillä:

Kahden kannatuslukusarjan yksityiskohtaisempi tulkinta olisi oman esseensä aihe. Lyhyesti sanottuna luvut osoittavat, miten oppositioaikana hyvin tehty puoluetyö kantaa pitkälle. Oppositiosta hallitukseen siirtyminen ei ole äkkikatkaisu, vaan laadukas puoluetyö muodostuu hallitustyön rungoksi.

On myös täysin mahdollista samanaikaisesti huolehtia maan asioiden hyvästä hoidosta ja panostaa vahvasti puolueen omaan työhön. Puutteet tämän asian ymmärtämisessä ovat aiheuttaneet vahinkoa.

Luvut osoittavat, miten vaalikaudet ylittävä, isoiksi aatteellis-poliittisiksi hankkeiksi jäsentyvä työ luo menestyksen mahdollisuudet vaaleihin, hallitusvastuuseen ja hallitusasemassa käytyihin vaaleihin.

Itsekriittinen kysymys keskustalle on: mitä on tehty vuoden 2007 jälkeen ja miten 2010-luku on puolueessa arvioitu?

 

Kannatuksen heilahteluissa ei pidä tyytyä selityksiin hallitus- ja oppositioajan merkityksestä. Olennaisempaa on sellainen poliittinen työ, jolla nousee suunnannäyttäjäksi.

Puolueiden kannatusmuutokset eri vaaleissa noin 15 vuoden ajalta herättävät:

Keskustan viidentoista vuoden ajalle ulottuva kannatusvertailu neutraloi ”oppositiolisät”. Heikkoihin tuloksiin ja kehitykseen ei ole yhtä syytä. Arvioinnista on puuttunut monista eri näkökulmista lähtevä tarkastelu. Siinä ei ole myöskään tunnistettu kunkin vaalin ainutkertaisia piirteitä.

2010-lukua edeltänyt keskusta voidaan määritellä suureksi puolueeksi, jonka laaja kannatus perustui tunnistettavaan aatteelliseen olemukseen. Puolueella oli identiteetti ja strategia, jota ilmensi muutaman toisiaan tukevan kärkiteeman ympärille rakennettu ohjelmavalmistelu ja laaja osallistuminen.

Puoluekuvatutkimuksissa 1990–2000-lukujen keskusta näyttäytyi yhteistyökykyisenä mutta toisaalta omille kannattajilleen tärkeitä asioita vahvasti ja taitavasti ajavana puolueena. On nytkin virhe ajatella, että nämä kaksi ominaisuutta sulkevat toisensa pois. Puolueen yleiskuvaa täydensi laaja toimintakykyinen järjestö.

Moni-ilmeinen mutta omaleimainen keskusta on 2010-luvulla muuttunut joksikin muuksi – sen olemusta näyttää määrittävän valta-asema enemmän kuin sisällön selkeys. Kanta moniin asioihin on epäselvä. On kysyttävä, de-ideologisoituuko keskusta samaan aikaan kun kilpailijat ideologisoituvat?

Puolueen oma vuoden 2019 vaalianalyysi otsikoitiin ”Tuntematon keskusta”, mikä tulkittiin, että keskustaa ei tunnisteta siitä politiikasta, mitä se tekee.

On syytä ajatella asia toisinpäin: keskusta ei tee sitä politiikkaa, josta se tunnistetaan. Keskustan olemukseksi ei riitä oikeiston ja vasemmiston välissä oleminen tai yhteistyökykyisyys, vaan tunnistettava olemus edellyttää omaleimaista poliittis-ideologista linjaa ja politiikkaa.

Yhden kuvattua kehitystä ehkä tiedostamattakin ohjanneen linjauksen esitti Matti Vanhanen vuoden 2002 puoluekokouksen puheenjohtajakampanjakirjassaan Vaikeita valintoja.

Vanhanen harkitsi pääministerin paikan antamista Sdp:lle ja Paavo Lipposelle siinäkin tapauksessa, että keskusta olisi suurin puolue vuoden 2003 vaaleissa. Syntyneessä keskustelussa pohdittiin keskustan tulevaisuutta kolmannelta ja neljänneltä paikalta hallitukseen pyrkivänä yhteistyöpuolueena, mikä hukutti alleen ne kirjan kohdat, joissa oli tarjolla oikeaa työsarkaa eli keskustan järjestöasiat ja hyvään vauhtiin päässyt eteneminen suurissa kaupungeissa ja kehyskunnissa.

Nyt tilanne on tässä suhteessa kauttaaltaan heikentynyt, kun huomio on kiinnittynyt hallitustien varmistamiseen puolueen tilannetta katsomatta.

 

Nykytilan arvioinnissa on syytä muistaa, että keskustalla on pyöreässä vuosikymmenessä ollut viisi puheenjohtajaa ja neljä puoluesihteeriä, mutta ei sellaista sisällöllistä vihreää lankaa kuin puolueen aikaisemmilla Vihreän aallon, Aatteellisen tahtopolitiikan, Luonnonmukaisen sivistys- ja tietoyhteiskunnan tai Työreformin sukupolvilla.

Matti Vanhasen toiselta pääministerikaudelta on alkanut tuntemattoman ”x-sukupolven” aika, ja itsemäärittely on jäänyt hataraksi.

2010-luku on ollut keskustan aate- ja ohjelmatyön lama-aikaa. Hallituksissa keskusta on leimautunut yhteistyökumppaneidensa kautta. Vain oppositiossa se on erottanut itsensä vaihtoehdoksi.

Keskustan olemuksen ongelma näkyy myös vuoden 2018 periaateohjelmassa. Kannatuksen huventuessa on aateperusteista linjanvetoa ruvettu varomaan.

Annika Saarikko sanoi puoluekokouksen ehdokaspuheessaan, että keskustoja on ”monta”. Tietenkin yksilötasolla näkemykset eroavat, mutta puolueen tehtävä on työstää ja sovittaa yhteen, säilyttää ne fundamentit, joista puolue tunnistetaan.

Esimerkiksi aluepoliittinen ajattelu ja retoriikka ovat kaventumassa puolueen kielenkäytössä ”monipaikkaisuudeksi” ja ”kotiseuturakkaudeksi”, vaikka niiden kautta avautuu vain kapea näkökulma Suomen tai EU:n aluepolitiikan ja aluekehityksen laajaan kenttään.

Vahvalla keskustalla oli käsitys, että Suomi on olosuhteiltaan erityinen maa. Sen maakuntien, kulttuurien ja aluetalouksien kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja sen eri osissa aluepolitiikka ja aluekehitys tarvitsevat erilaisia välineitä. Nykyään tämä ei näytä olevan ollenkaan selvä asia tai ei sitä ainakaan sanota selkeästi.

 

Toiseksi: koronakriisi kyseenalaisti monien järjestelmien nykyisen rakentumistavan. Keskustan perinteisten vahvuuksien kysyntä on suuri. Paikallisuus, kotimaisuus, omavaraisuus ja asioita joustavasti hoitava vahva paikallishallinto olisivat teemoja, joilla keskusta olisi vahva kuntavaaleissa ja joista sen olisi kannattanut koronavuoden aikana koota omaa kokemustietoa.

Jos puolueella olisi nyt nämä asiat esiin nostava ohjelma kuntavaalien pohjaksi ja kentälle annettaisiin siitä tehokasta koulutusta, ihmiset tulisivat kysymään, pääsevätkö he keskustan ehdokkaiksi.

Mahdollisuus on olemassa, mutta ei itsestään muutu operaatioksi, töitä vaaditaan. Keskustan menestyshistoriasta olisi syytä oppia, että vahva järjestötyö ja ihmisten halu osallistua kumpuavat politiikan sisällöstä ja mahdollisuudesta vaikuttaa siihen.

Ei ulkopuolinenkaan keskustelu ole lähtökohtaisesti uhka eikä sen tarkoitus lähtökohtaisesti paha.

Eduskuntatutkimuskeskuksen johtaja Markku Jokisipilä pohti (Uutissuomalainen 5.9.), että keskustalla on ”polttava tarve käydä strateginen keskustelu puolueen olemassaolon tarkoituksesta”. Entinen työministeri Jari Lindström (sin) puolestaan neuvoi (Uusi Suomi 15.9.): ”Älkää unohtako juurianne ja kuunnelkaa omaa porukkaanne. Nöyrästi.”

Helsingin Sanomien pääkirjoittaja ruoti puoluekokouksen alla keskustaa ”entiseksi suureksi kansanliikkeeksi”. Lyhyesti: keskustan toimintakyky vaikuttaa koko poliittiseen kenttään, ja sen häviäminen huolestuttaa monilla tahoilla, mutta kukaan muu ei voi huolehtia tästä toimintakyvystä kuin keskusta itse.

 

Keskustalla on edessään todellinen mittaus huhtikuun kuntavaaleissa.

Puolueen keväällä 2019 asettamat hallitustavoitteet ovat karanneet. Koronakriisin muuttama talouskuva, valtion nopea velkaantuminen, kasvava työttömyys ja Euroopan unionin olemuksessa tapahtuva muutos ovat jo erillisinä kaikki kysymyksiä, jotka vaativat todellisuuskuvan uudistamista. Moni taho on vaatinut uutta hallitusohjelmaa. Toistaiseksi vaatimus on torjuttu.

Keskusta ja Suomi ovat analogisessa tilanteessa. Suomi ei pääse pakoon haasteitaan lykkäämällä todellisuuskuvan päivittämistä seuraavalle hallitukselle. Keskusta ei pääse eroon alakierteestään, ellei se tee välttämättömiä muutoksia.

Jo mainittu strateginen olemassaolon tarkoituksen määrittely on lähtökohta. Sitä tulisi seurata muuttuneen todellisuuden päivittäminen politiikan ydinalueiden ohjelmatyöhön.

Ja aivan välttämättä on vastattava puolueen toiminnallisten edellytysten haasteisiin. Pitää löytyä näkemys ja rohkeus sellaiseen organisaation uudistamiseen ja kouluttamiseen, jolla rakennetaan toiminnalle perustaa vuosikymmeniksi, ei vaalikauden tai vuoden budjettijaksoiksi.

Keskustalla on aatteensa pohjalta omintakeista annettavaa koronan jälkeisen ajan Suomen jälleenrakennukseen.

Mainitsimme jo aluepolitiikan ja sen laajan ymmärtämisen merkityksen koko maan kannalta. Siitä voisi rakentua uutta ja edeltävää puoluejohtoa ja puoluetta yhdistävä ”siltateema”. Omavaraisuuden ja paikallisen yhteisöllisyyden kysymysten merkitys korostuu vaikeana korona-aikana ja siitä toipumisessa.

Luonto-, luonnonvara-, energia- ja ympäristöpolitiikassa löytyy kestävän kehityksen mukainen keskustalainen linja, kun vältetään ympäristöpolitiikan muuttuminen pelkäksi ilmastokysymykseksi. Puolueessa on edelleen valtavasti tämän alan osaamista, jota kannattaa hyödyntää.

Köyhän asiaa autetaan nyt ja tulevaisuudessakin vahvalla aineellisella ja henkisellä sivistyksellä, mikä on alkiolaista ”itseauttamista”, uuden oppimista, työtä ja ihmisten keskinäisen arvostuksen rakentamista. Talous-, työllisyys- ja työelämäpolitiikassa tarvitaan kolmas tie korporaatiovallan ja kapitalismin vaihtoehdoksi.

Keskustalla on kannatuspotentiaalia paljonkin enemmän kuin kymmenen prosentin verran. Jos keskusta nousee puolueena edessä olevan yhteiskunnan uudelleenrakennustyön suunnannäyttäjäksi, sillä on mahdollisuus palata takaisin suurten joukkoon.

 

Kirjoittajista Seppo Kääriäinen on valtiotieteiden tohtori, entinen kansanedustaja ja keskustan entinen puoluesihteeri. Ossi Martikainen on yhteiskuntatieteiden maisteri, Lapinlahden kunnanhallituksen puheenjohtaja ja entinen keskustan Ylä-Savon piirin puheenjohtaja. Pekka Perttula on valtiotieteiden tohtori ja keskustan entinen puoluesihteeri.

Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2020. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.