Ajoituksen mestari

Karri Kokko
Politiikka 10.5.2007 11:58

Esko Ahon poliittista uraa ovat vauhdittaneet itsevarmuus, hyvä taktinen silmä ja onnelliset sattumat. ”Olen ollut monta kertaa juuri oikealla hetkellä juuri oikeassa paikassa”, keskustan presidenttiehdokas sanoo.

Esko Aholle, 45, ei tuota vaikeutta antaa itsestään menevän miehen vaikutelmaa.

Ensimmäisen kerran, kun tein hänestä pitemmän haastattelun, ajoimme keskustan piirijohtajan kyydissä Rovaniemeltä Sodankylään. Toisella kerralla pääministerin musta auto vei meitä kovalla kiireellä Turun messuille. Kolmannella kerralla yritimme ehtiä Lillehammerin olympiaruuhkaan juuttuneessa VIP-bussissa suorituspaikalta toiselle. Vasta neljännellä kerralla haastattelu järjestyi niin, että Aho ei ollut matkalla minnekään.

Aho on ollut menossa koko aikuisikänsä. Hänestä tuli 17-vuotiaana keskustanuorten Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja, kaksikymppisenä valtakunnallisen Nuorten Keskustan Liiton (NKL) ykkösmies ja 28-vuotiaana kolmannella yrittämällä kansanedustaja. 36-vuotiaana hän oli jo pääministeri ja puoluejohtaja.

Kertaakaan hänen valintansa ei ole etukäteen ollut itsestään selvä. Nuorisopiirin johtoon Aho ei olisi pykälien mukaan voinut edes tulla, sillä hän oli vielä alaikäinen. NKL:n puheenjohtajaksi hän nousi vasta kalkkiviivoilla keksittynä kompromissina. Puolueen puheenjohtajana hän oli aluksi niin huomaamaton, että vielä kuukautta ennen kevään 1991 eduskuntavaaleja vain joka sadas kannatti häntä pääministeriksi.

”Olen ollut monta kertaa juuri oikealla hetkellä juuri oikeassa paikassa. Ei olisi tarvittu paljonkaan, kun historia olisi omalta kohdaltani kirjoitettu kokonaan toisella tavalla”, hän itse selittää.

Monien mielestä on kuitenkin olemassa myös toinen selitys. Poliitikoksikin epätavallisen itsevarman Ahon tapoihin ei kuulu paljon epäröidä, pärjääkö hän tehtävissä, joihin häntä pyydetään.

Toimitsija ulkoa

Niin vaikea kuin Ahoa onkin kuvitella kapinalippu kädessä barrikadeille, yhteiskunnallisen vaikuttamisen alkeita hänkin opetteli talonvaltaajana. Veteliläisten nuorten syksyllä 1969 järjestetty tempaus päättyi kuitenkin onnettomasti. Paikallinen nuorisoseurantalo oli päässyt jo niin pahasti rappiolle, että siitä ei enää onnistuttu amatöörivoimin kunnostamaan. Seuraavana keväänä Aho kumppaneineen kalusti käyttöönsä kansakoulun vanhan halkovaraston.

1970-luvun alkuvuosina Aho oli mukana vähän kaikessa missä aloittelevan poliitikon kuului noihin aikoihin olla. Pari kuukautta ylioppilaaksi pääsynsä jälkeen hänestä tuli Ammattikoululaisten liiton (AKL) toimitsija, vaikka hän ei ollut käynyt päivääkään ammattikoulua. Vasemmiston hallitsemasta liitosta avautui yhtäkkiä keskustalle paikkoja, kun taistolaisiin kyllästyneet sosiaalidemokraatit jättäytyivät pois sen toiminnasta.

AKL:n odotettiin ennen pitkää avaavan keskustapuolueelle hartaasti kaivatun vaikutuskanavan ay-liikkeeseen. Odotuksille näyttikin olevan katetta, kun keskustanuorista tuli ensimmäisissä ammattikoulujen oppilasneuvostovaaleissa helmikuussa 1975 suurin poliittinen ryhmä. Saman vuoden marraskuussa pidetyt toiset vaalit menivät vielä paremmin. Niissä keskustapuolue sai lähes yhtä paljon ääniä kuin koko vasemmisto yhteensä.

Jo seuraavana syksynä koettiin kuitenkin raskas takaisku. Tampereella pidetyille työläisnuorisopäiville oli tullut satoja keskustanuoria esiintymään omien tunnustensa alla, mutta SAK:n silloisen nuorisosihteerin Lauri Ihalaisen (sd) johtama järjestelytoimikunta kielsi vihreiden lippujen esillä pitämisen. Vastalauseeksi keskustalaiset jättäytyivät pois pääjuhlasta.

Tämänkaltaiset kokemukset olivat monilla mielessä, kun NKL hyväksyi Ahon johdolla Nuoret ja työ -nimisen työelämän uudistusohjelman. Siinä ay-liike leimattiin aineellisia etuja epäsolidaarisesti jakavaksi painostusjärjestöksi, joka oli etääntynyt kauas sekä alkuperäisistä ihanteistaan että tavallisista jäsenistään.

Aho oli jo tuolloin varma, että työttömyyden torjumiseksi oli olemassa keinot, jos vain olisi ollut poliittista tahtoa. Muut vain eivät ymmärtäneet, miten viisasta olisi suosia pienyrityksiä, lisätä osa-aikatyötä tai tukea vanhempia, jotka halusivat jäädä kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin työreformiksi kiteytyneet ajatukset alkoivat pikku hiljaa hahmottua.

”Pienviljelijä, ay-mies ja hyvä muutenkin”

Toisin kuin nyt, 70-luvulla Ahoa ei kuitenkaan arvosteltu huonosta ay-liikkeen tuntemuksesta. Kun häntä oltiin valitsemassa NKL:n puheenjohtajaksi, yhdeksi hänen suurimmista ansioistaan nostettiin juuri toiminta Ammattikoululaisten liitossa. Ahon nimen esiin tuonut Esa Härmälä kuvaili ehdokastaan ”pienviljelijäksi, ay-mieheksi, koululaiseksi, opiskelijaksi ja hyväksi muutenkin”.

Ahon etuna oli, että hän ei vielä tuolloin ollut ehtinyt ryvettyä Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen kannattajiin jakautuneen keskustapuolueen sisäisissä riidoissa. Kun kumpikaan leiri ei onnistunut löytämään tarpeeksi vahvaa omaa ehdokasta, molemmat kääntyivät toisistaan tietämättä Ahon puoleen. Menettelytapavaliokunnassa Aho voitti kuusi vuotta vanhemman Seppo Kääriäisen äänin 14–3, minkä jälkeen Kääriäinen luopui ehdokkuudesta.

Nuoren Keskustan Liitossa oli 70-luvun alkuvuosina tehtailtu innokkaasti ohjelmia erilaisten hyvien asioiden edistämiseksi. Ahon kaudella painopiste siirtyi vähitellen käytännön toimintaan. Maailmoja sai hänen puolestaan syleillä, mutta mieluiten jalat maassa. Lähipiirin ei ollut vaikea huomata, että Aholla oli täysi työ peitellä kärsimättömyyttään aina, kun hän joutui kuuntelemaan mielestään epäaitoa sanahelinää.

Ideologisen linjanvetäjän roolista Aho selviytyi lähinnä vanhaa kertaamalla. Talouskasvun kritiikki, 70-lukulainen aluepolitiikka ja ekologisesti kestävä yhteiskunta olivat lopulta niin puhki kaluttuja teemoja, että Aho itsekin alkoi kaivata niiden rinnalle myös uusia ajatuksia. Lähtiessään hän myönsi suoraan, että NKL:ssä oli hänen aikanaan laiminlyöty aatteellinen kasvatustyö.

Myöhemminkin Aho on keskittynyt mieluiten sellaisiin asioihin, joissa tulokset näkyvät nopeasti. Keskustassa 80-luvun lopulla käynnistettyä ohjelmien uudistamista hän seurasi enimmäkseen sivusta. Puoluetoverit luonnehtivat häntä hyväksi taktikoksi mutta huonoksi strategiksi, joka kyllä vaistoaa yhteiskunnan kehityksen suuret linjat, mutta ei hahmota kaikkia pohjavirtoja niin hienosyisesti kuin hänen asemassaan pitäisi. Hänen ennustuksensa mukaan esimerkiksi nykyisen puoluejaon olisi pitänyt murtua jo parikymmentä vuotta sitten.

Minkä tahansa puolesta Aho ei kuitenkaan ole valmis taktikoimaan. Vaikka 1970-luku oli nuorisopolitiikassa varsinaista järjestögangsterismin kulta-aikaa, Aho ei vuosienkaan myötä sopeutunut kaikkein likaisimpiin kähmintöihin.

”Tämä piirre on näkynyt hänessä vanhempanakin. Jos joku yrittää rakentaa kovin monimutkaisia poliittisia kuvioita, Aho korostaa aina, ettei pidä pelata liikaa”, entinen avustaja kertoo.

Yksi periaatekysymys, josta Aho on johdonmukaisesti pitänyt kiinni, on ydinvoima. Edes pääministerinä hän ei taipunut kannattamaan viidennen voimalan rakentamista.

Tamminiemen viestintuoja

Kansainväliset suhteet veivät leijonanosan NKL-johtaja Ahon ajasta. Oli festivaaleja ja seminaareja, leirejä ja kokouksia. Oli jopa oma kotiryssä.

Ajan hengen mukaisesti suhteita vaalittiin etupäässä itään. Niissä merkeissä Aho tutustui mm. Neuvostoliiton myöhempään varapresidenttiin Gennadi Janajeviin, Itä-Saksan viimeiseen puoluejohtajaan Egon Krenziin ja Venäjän kommunistisen puolueen kansainvälisten asioiden päällikköön Andrei Filippoviin.

Yksi nuoren Ahon kansainvälisistä tähtihetkistä oli, kun hän pääsi kesällä 1976 Varsovassa järjestetyssä Euroopan nuoriso- ja opiskelijatapaamisessa Tamminiemen viestintuojaksi. ”Esko Ahon huolellisesti valmisteltu puheenvuoro, jonka lopuksi hän esitti Presidentti Kekkosen henkilökohtaisen tervehdyksen kokoukselle, sai erittäin myönteisen vastaanoton eri osapuolten taholta”, keskustanuorten kansainvälisiä suhteita hoitanut Jorma Ollila selosti NKL:n hallitukselle laatimassaan raportissa.

Neuvostoliittolaisten kanssa väännettiin jatkuvasti kättä ulkopolitiikkaa koskevista julkilausumista. Aikalaisten mukaan Aho oli tavallisesti se, joka vartioi kaikkein tarkimmin, että nuorisopolitiikassakaan ei lipsuttu viralliselta linjalta. Yleinen käsitys oli, että hän varmisti aina ulkoministeriöstä, kuinka pitkälle meneviin myönnytyksiin kulloinkin voitiin mennä. Joskus kävi niin, että kaikki muut kokoomuksesta kommunisteihin olivat jo päässeet yksimielisyyteen jostakin uudesta muotoilusta, mutta keskustanuoret vain harasivat Ahon johdolla vastaan.

Neuvostoliittolaisten silmissä Aholla oli sellainenkin lisärasite, että hän ei koskaan käyttänyt alkoholia kovin riehakkaasti. Ahon maine värittömänä poliitikkona perustuu osittain juuri siihen, että hänellä kontrolli piti silloinkin, kun muista syntyi värikkäitä juoruja. Aho huolehti muun muassa tarkkaan, ettei häntä saatu kiinni satunnaisista naisseikkailuista.

Hillitty paineensietäjä

Keskustanuorissa toimi Ahon kaudella monia myöhemmin merkittäviin asemiin nousseita vaikuttajia. Jorma Ollilasta tuli Nokian pääjohtaja ja Olli-Pekka Kallasvuosta saman yhtiön Amerikan-johtaja, Esa Härmälästä Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton puheenjohtaja ja Lauri Kontrosta Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja. Nykyiset kansanedustajat Matti Vanhanen ja Juha Korkeaoja johtivat NKL:n poliittista toimikuntaa, Sodankylän kunnanjohtaja Martti Pura maatalouspoliittista toimikuntaa ja toimittajana tunnetuksi tullut Harri Saukkomaa koulutuspoliittista toimikuntaa. Varapuheenjohtajana oli keskustan myöhempi puoluesihteeri Erja Tikka ja järjestöpäällikkönä europarlamentaarikko Samuli Pohjamo.

Ikätoverit muodostivat jo varhain Ahon ympärille niin tiiviin lähipiirin, että kovin monille muille ei ole enää myöhemminkään löytynyt siitä tilaa. Kun Aho oli pääministeri, melkein kaikki hänen avustajansa olivat joko 1950-luvulla tai aivan 1940-luvun lopulla syntyneitä. NKL:stä Aho etääntyi kymmenessä vuodessa niin paljon, että aikanaan keskustanuoret kannattivat hänen sijastaan puoluejohtajaksi Olli Rehniä.

”On ihmisiä, joiden kanssa on helppo toimia ja joita on helppo lähestyä, koska heidät on tuntenut niin kauan. Monien kanssa on vuosien mittaan tullut myös ystäväksi”, Aho tunnustaa.

Läheisimmän yhteistyökumppaninsa Aho löysi kuitenkin eduskunnasta. Mauri Pekkarinen ja hän täydentävät toisiaan erinomaisesti: Aho hahmottaa hyvin suuret linjat, kun taas Pekkarinen on ilmiömäinen pienten yksityiskohtien hallitsija. Perusluonteeltaan he ovat kuitenkin samanlaisia impulsiivisia optimisteja ja ymmärtävät toisiaan riittävän hyvin pystyäkseen tarpeen tullen huutamaankin toisilleen.

Tunteiden ilmaisu ei muuten ole Ahon kaikkein vahvimpia puolia. Hänelle on niin tärkeää hillitä itsensä tiukoissa paikoissa, että hän pitää isotkin paineet viimeiseen asti sisällään, mikä on tehnyt hänestä välillä hyvinkin kireän. Pokerinaama pettää vain kun hän on oikein tyytyväinen. Hannele Pokan mukaan Aho näyttää silloin kermaa saaneelta kissalta.

Pekkarista hitaammilla on monta kertaa täysi työ pysyä Ahon vauhdissa. Varsinkin aikaisemmin Ahon oli vaikea ymmärtää, että toiset tarvitsivat ratkaisujen tekoon paljon enemmän aikaa. Vasta vanhemmiten hän on tullut hiukan kärsivällisemmäksi.

Aho siteeraa mielellään kenraali Adolf Ehrnroothia, jonka mukaan suomalaisia ei johdeta ylhäältä vaan keskeltä ja edestä. ”Välillä Aho johtaa kuitenkin vähän liian edestä”, entinen alainen huomauttaa.

Ahon parhaisiin puoliin luetaan se, että häneen voi vastoinkäymisissä luottaa. Mitä tiukemmassa paikassa ollaan, sitä vähemmän tarvitsee pelätä, että hän vetäisi kesken kaiken tukensa pois. Joskus taas tukea ei tule, vaikka siihen olisi kuinka aihetta. Muuan samoissa aivoriihissä istunut valittaa, että Aho ei aina malta suhtautua hyviinkään ajatuksiin rakentavasti vaan ottaa ne haasteina, joihin pitää kilpailumielessä etsiä mahdollisimman tyrmäävä vastaväite.

Tässä suhteessa Ahossa on paljon samaa kuin oppi-isässään Urho Kekkosessa. Kekkosen lailla Ahokaan ei malta pitää kilpailuviettiään kurissa edes silloin, kun voitolla ei ole mitään merkitystä.

Lisää hulluja!

Opintoihinsa Aho ei kuitenkaan jaksanut suhtautua kovin kunnianhimoisesti. Hänen poliittisen historian pro gradu -työnsä Maakysymys maalaisliiton politiikassa 1918–1922 valmistui keväällä 1980. Tarkastajaksi määrätty apulaisprofessori Osmo Jussila löysi siitä monia heikkouksia: rakenne ei ollut loppuun asti harkittu, lähteiden käytössä oli selviä muotovirheitä, sisältö oli lähinnä asiakirjojen referointia, ja kaiken kaikkiaan työstä puuttui tieteellinen kysymyksenasettelu. Koska Aho kuitenkin kirjoitti sujuvasti, Jussila päätyi esittämään vasta toiseksi alinta hyväksyttyä arvosanaa, lubenter approbaturia.

Aholla oli kiire saada opinnot loppuun, sillä hänelle oli tärkeä päästä tekemään kaiken politikoinnin jälkeen vaihteeksi oikeitakin töitä. Keskustalaisesta Kannuksen kunnasta löytyi sopivasti elinkeinoasiamiehen virka, ja niin Aho muutti syyskesällä 1980 takaisin Keski-Pohjanmaalle.

Ratkaisu osoittautui Ahon poliittisen uran kannalta käänteentekeväksi. Hän oli jo aikaisemmin pyrkinyt kahdesti eduskuntaan, mutta jäänyt kummallakin kerralla valitsematta. Nyt hänellä oli paljon paremmat mahdollisuudet tehdä itseään tykö kotiläänin äänestäjille, ja määrätietoinen vaalityö toi vihdoin tulosta.

”Jos minua ei tuolloin vuonna 1983 olisi valittu, neljättä yritystä ei olisi enää tullut. Elämä olisi suuntautunut muualle”, Aho vakuuttaa.

Uusi kansanedustaja aloitti ensimmäisen kautensa räväkästi. Lokakuussa pidetyssä eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen yhteisessä ”syventymiskokouksessa” Aho käytti pitkän puheenvuoron, missä hän vaati keskustapuolueeseen lisää hulluja. Hänen mukaansa siellä oli kova pula sellaisista ihmisistä, jotka uskalsivat esittää myös tavallisuudesta poikkeavia ajatuksia. Kun heitä ei ollut, puolueen toiminta-ajatus oli päässyt hämärtymään, hän valitti.

Suurelta yleisöltä kesti kuitenkin monta vuotta ennen kuin se edes huomasi, että Arkadianmäellä oli sellainenkin kansanedustaja kuin Esko Aho. Kenellekään ei ollut uutinen, kun keskipohjalainen poliitikko vaati rahaa Kannuksen turkiseläinkoeasemalle, niin kuin Aho teki vuosittain, tai liukkaan kelin ajoharjoitteluradan saamiseksi Veteliin. Niin nopea kuin Aho muuten onkin, eduskuntatyön opetteluun meni häneltä jostain syystä aikaa. Läheltä piti, että hän ei olisi edes saanut toista mahdollisuutta. Jos hänelle olisi 1987 annettu parisataa ääntä vähemmän, hänestä olisi tullut entinen kansanedustaja.

Puolueen aktiiveillakaan ei ollut Ahosta noihin aikoihin hääviä kuvaa. Kesällä 1986 hän yritti turhaan valituttaa itsensä keskustapuolueen varapuheenjohtajaksi. Pekkarinen tuki häntä innokkaasti ja muun muassa luopui omasta ehdokkuudestaan Ahon hyväksi, mutta lopulta Ahokin vetäytyi pois, kun tajusi kannatuksensa vähyyden.

”Hänestä dramatiikka on politiikan suola”

Vuoden 1987 hallitusratkaisu, jonka seurauksena keskustapuolue jäi oppositioon, oli Aholle lopulta onnenpotku. Kun eduskuntaryhmän vanha kaarti ei oikein tiennyt, miten oppositiossa olisi pitänyt olla, valtiovarainvaliokuntaan valitut Aho ja Pekkarinen saivat tilaisuutensa. Yhdessä he alkoivat tehtailla hallituksen esityksiin vastalauseita ja hiillostaa ministereitä parhaansa mukaan. Ei mennyt kauankaan kun keskustassa huomattiin, että heistä oli tullut korvaamattomia.

Kaksikon työnjaossa Pekkarinen keskittyi veroihin ja Aho muuhun talouspolitiikkaan. Taktisia kuvioita hiottiin usein yömyöhään yhteisessä boksissa kivenheiton päässä eduskunnasta. Yhteiselämä sujui rattoisasti, sillä politiikan lisäksi miehiä yhdisti kiinnostus urheiluaiheisiin tietokilpailuihin.

Parivaljakko muutti myös radikaalisti täysistuntojen keskustelukulttuuria. Aho ja Pekkarinen tulivat siihen tulokseen, että lyhyet paikalta esitetyt repliikit herättäisivät enemmän huomiota kuin pitkät pöntöstä pidetyt puheet, joita eduskunnassa saatiin joka tapauksessa kuulla kyllästymiseen asti. Ahon yksi vahvimmista puolista on nokkeluus, joka pääsee oikeuksiinsa juuri kiivasrytmisessä replikoinnissa. Small talkissaankin hän viljelee mieluiten tilannehuumoria ja lyhyitä sutkauksia.

Koska Aho on aamu-uninen ja valvoo mielellään myöhään, hän pakottaa työtoverinsakin työskentelemään normaali-ihmisille täysin käsittämättömiin aikoihin. Kun hän oli pääministeri, hänen puheitaan hiottiin pikkutunneille asti, ja hallitus istui yömyöhään milloin missäkin hätäistunnossa. Edes kaikki niihin osallistuneet eivät ole vieläkään varmoja, lietsoiko Aho näin levottomuuden ilmapiiriä ajattelemattomuuttaan, vai oliko kaikella jokin tietoinen tarkoitus.

”Eskolla on hyvä poliittisen draaman taju. Hänestä dramatiikka on politiikan suola”, puoluetoveri selittää.

Esko Who

Pekkarinen oli avainroolissa myös niinä muutamina tunteina, jolloin Aho päätti lähteä tavoittelemaan keskustan puheenjohtajuutta. Elettiin maaliskuuta 1990, ja Paavo Väyrynen oli juuri ilmoittanut erostaan. Pekkarinen kutsui vielä samana iltana Hotelli Vaakunaan muutamia Ahon tukijoiksi tietämiään keskustalaisia, jotka saivat Ahon vakuuttuneeksi siitä, että hänellä oli realistiset mahdollisuudet onnistua. Sen jälkeen Pekkarisesta tuli Ahon kampanjaa ideoineen aivotrustin kokoonkutsuja.

Julkisuudessa Aho oli vielä tuolloin Esko Who, jonka ehdokkuuteen suhtauduttiin yksimielisesti vähätellen. Keskustan omassakin piirissä hänen uusi roolinsa eduskunnassa oli aluksi vain pienen, joskin vaikutusvaltaisen ydinjoukon tiedossa. Suuri osa järkeili, että koska hän oli ollut ministeri Väyrysen avustaja ja presidenttiehdokas Väyrysen tukiryhmän vetäjä, hänen täytyi olla Väyrysen klooni. Se taas ei ollut tässä vaiheessa enää edes keskustassa varaukseton suositus.

Vaikeista lähtökohdista Aho kuitenkin kirjaimellisesti puhui itsensä keskustan puheenjohtajaksi. Mihinkään puolueen keskeiseen henkilövalintaan ei ollut aikoihin liittynyt ratkaisun hetkillä niin vähän poliittista peliä. ”Esko yksinkertaisesti voitti Sepon (Kääriäisen) ja Eevan (Kuuskosken, silloisen Kuuskoski-Vikatmaan)) asiantuntemuksellaan”, muuan Olli Rehniä tukenut selittää.

Väyrysen rooli seuraajansa valinnassa oli hyvin väyrysmäinen. ”Jotkut äänestivät minua, koska Väyrysen koettiin kannattavan minua, mutta toiset äänestivät samasta syystä Kuuskoski-Vikatmaata. Kaiken lisäksi Väyrynen ei tukenut vain minua, vaan myös Kääriäistä. Hän ei koskaan ole tehnyt ehdottoman selväksi, kumman valintaa hän enemmän toivoi. Hänen mielialansa taisi oikeastikin vaihdella vähän tilanteen mukaan. Välillä hän tuki voimakkaammin minua ja välillä Kääriäistä”, Aho muistelee.

Ratkaisun tapahduttua Väyrynen oli kuitenkin tyytyväinen tulokseen. Hän jopa lähetti presidentti Mauno Koivistolle kirjeen, jossa hän kehui Ahoa mainettaan paremmaksi ja arveli, että Ahon ja Koiviston kemiat sopisivat hyvin yhteen. Kerrankin Väyrynen osui ennustuksessaan oikeaan. Kun Ahosta tuli pääministeri, hänen ja Koiviston välille rakentui isän ja pojan suhdetta muistuttanut tiivis yhteistyösuhde. Aho, joka ei yleensä ota kovin auliisti toisilta neuvoja, teki Koiviston suhteen tässä poikkeuksen. Koivisto muun muassa helpotti paljon Ahon kääntymistä EU-jäsenyyden kannattajaksi.

Väyrystä Aho ei sen sijaan enää paljon kuunnellut. Ensin Väyrynen tahtoi eduskunnan puhemieheksi, mutta Aho otti paikan itse. Sitten Väyrynen halusi pääministeriksi, mutta Aho kieltäytyi eroamasta. Seuraavaksi Väyrynen yritti kaataa EU-ratkaisun, mutta Aho äänestytti Väyrysen nurin. Lopulta kaksikko ei ollut edes puheväleissä.

”Elämä on sellaista. Väyrysen ja minun välillä on ollut ikäviä ja turhia tilanteita, mutta olemme menneet erilleen olosuhteiden pakottamina, ilman että siihen olisi liittynyt mitään tietoista valintaa. Osittain se on minua vaivannutkin, mutta on asioita, joille ei voi mitään. Välillä ihminen joutuu paikkoihin, joissa ei voi itse valita, vaan täytyy toimia niin kuin tilanne edellyttää”, Aho filosofoi.

Pehmenevä instituutio

Sellaisissa paikoissa Aho oli tavan takaa myös pääministerinä. Koko ajan eteen tuli asioita, joihin minkään valtakunnan ennustajat eivät olleet osanneet varautua. Vienti ei vetänyt. Työttömyys kasvoi ennätyslukemiin. Valtio velkaantui. Ay-liike protestoi. Viljelijät kapinoivat. EU-jäsenyys tuli mahdolliseksi. Neuvostoliitto hajosi. Monta kertaa oli lähellä, ettei hallituskin hajonnut.

Ahosta, joka jo ennestään oli ollut käytännön mies, tuli niissä oloissa yhä vain pragmaattisempi. Kun Ahosta kirjan tehnyt Risto Uimonen tutki nuoren pääministerin lausuntoja, hän ei löytänyt niistä mitään ideologiaa tai poliittista linjaa. ”Eloonjäämisopista on tullut hänen ideologiansa. Kaikki, mikä tukee sitä, kelpaa hänelle”, Uimonen päätteli.

Hallitusvuodet jättivät Ahoon niin syvät jäljet, että ne eivät lähteneet heti oppositiossakaan. Pääministeriys teki hänestä instituution, jonka oli vaikea ylläpitää läheisiinkään työtovereihin luontevaa kontaktia. Kriiseissä hän myös tottui pakosta johtamaan kaikkea muuta kuin demokraattisesti. Sen jälkeen hän ei ole puheenjohtajanakaan ollut kovin auliisti jakamassa muille valtaansa.

Vasta viime aikoina Ahon olemukseen on taas tullut vanhaa rentoutta ja uutta pehmeyttä. Häntä läheltä seuranneiden mukaan yksi käännekohta oli neljännen lapsen syntymä. Sen myötä instituutio löysi pitkästä aikaa ihmisen itsessään.

Aho itse antaa ymmärtää, että pehmenemiseen on toinenkin syy. Hän ei ole enää ihan nuori; presidenteistäkin Lauri Kristian Relander oli kautensa alussa nuorempi.

”Aika kuluu äkkiä. Meidänkin ikäluokastamme alkaa jo karsinta käymään.”

Kävi presidentinvaaleissa miten tahansa, henkisesti Aho on jo irrottautunut keskustan puheenjohtajuudesta, puoluetoveri vakuuttaa.

Teksti Tuomo Lappalainen
SK 46/1999

Artikkelin teossa on avustanut taustatoimittajana John Lagerbohm.