Pertti Salolainen Kanavassa: Näin minusta tekaistiin natsi

Kanava
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“‘Aika paljon’ tuntuu laimealta määreeltä. Näiden kahden sanan poisjättäminen siteerauksesta käynnisti kuitenkin myllytyksen, jonka seurauksena tulin ulkomaita myöden perusteetta leimatuksi natsiksi”, kirjoittaa kansanedustaja Pertti Salolainen.

“Kaikkein surullisin osa koko tätä sotkua oli sen virallinen osa eli se, miten Suomen Washingtonin suurlähetystö toimi tässä asiassa.”

Alla oleva Salolaisen kirjoitus on alun perin julkaistu Kanavassa 3/2013 (ilm. 26.4.). Suomenkuvalehti.fi julkaisee kirjoituksen kokonaan.


Kanava

Surullisen tarinan alkupisteenä oli Ylen Aamu-tv:ssä marraskuun viimeisenä päivänä esitetty keskustelu edellisenä yönä tapahtuneesta poliittisesti latautuneesta YK-äänestyksestä, jossa Palestiinan asemaa maailmanjärjestössä vahvistettiin. YK:n jäsenmaiden valtava enemmistö, Suomi niiden mukana, kannatti Palestiinan aseman vahvistamista.

Suurin mielenkiinto kohdistuikin siihen, miksi Yhdysvallat äänesti vastaan. Yleisemmin on tietenkin mielenkiintoa sillä, miksi Yhdysvaltojen on vaikea käsitellä Israelia koskevia kysymyksiä. Olin Aamu-tv:ssä analysoimassa asiaa yhdessä muutaman muun asiantuntijan kanssa ja käytettävissä oli tavanomainen, keskusteluun vähäinen ohjelma-aika.

Ohjelman jälkeen Ylen uutistoimitus julkaisi keskustelussa esittämäni perusteella uutisen lausunnostani. Uutisessa minua siteerattiin seuraavasti: “Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa tässä Israel-Palestiina -asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissään. Yhdysvaltain hallinto ei ole oikein uskaltanut lähteä sisäpoliittisista syistä tekemään riittävästi tämän asian kanssa”.

Siteeraus oli kuitenkin virheellinen, sillä sanoin keskustelussa, että juutalaisväestöllä on “sekä rahat että media käsissään aika paljon”. Siis aika paljon rahaa ja mediaa käsissään eikä suinkaan kaikki raha ja media.

Vasta monta päivää myöhemmin, kun asiasta oli noussut valtava kohu selvisi, että minua oli Ylen uutisessa lainattu näin väärin. Kun ihmettelin kohua ja lähdin sitä selvittämään, kävi ilmi, että ulkomaita myöten lausuntoni oli esitetty virheellisessä muodossa.

Jotkut olivat syöttäneet sen myös natsirikollisten etsimiseen erikoistuneelle Simon Wiesenthal -keskukselle, joka vaati Washingtonin suurlähetystöltämme sekä selvitystä että minun erottamistani Suomen hallituksen toimesta kaikista poliittisista luottamustehtävistäni.

Viesti oli mennyt myös muun muassa The Jerusalem Postiin, muihin tiedotusvälineisiin ja ties minne. Seuraavan päivän The Jerusalem Post väitti minun sanoneen, että “Amerikan juutalaisilla on suunnaton varallisuuden ja median valta Yhdysvalloissa”. Samassa lehden kirjeenvaihtajan Benjamin Weinthalin artikkelissa todetaan, että Helsingissä toimiva verkkosivusto Tundra Tabloids oli lähettänyt lehdelle lausuntoni käännöksen ja tv-ohjelman käännöksen. Tundra Tabloids kutsui minua “osa-aikaiseksi antisemiitiksi”, joka julistaa kiivaan juutalaisvastaista ja salaliittoteorioiden täyttämää modernia versiota 1800-luvun antisemitistisistä Siionin viisaiden pöytäkirjoista.

Törkyviestejä alkaa tulla

Suomessakin kohu alkoi nousta. Ilta-Sanomat julkaisi juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtajan Gideon Bolotowskin hävyttömän kommentin: “Salolaisen kannattaisi vaihtaa yöpöytälukemiseksi jotkut muut kirjat kuin Siionin viisaiden pöytäkirjat ja Mein Kampf, jossa juutalaisten maailmanherruus on kovasti esillä.” Sähköpostiini alkoi sataa uskoviksi itseään mainostavien törkeitä viestejä.

Myös oikeuslaitos saatettiin asian kimppuun, kun aina valpas Johan Bäckman lähetti heti tuoreeltaan samana päivänä 30.11.2012 Helsingin poliisilaitoksen rikostutkinnan esikäsittely-yksikköön ilmoituksen, että olin esittänyt näkemyksen “pahasta juutalaisesta salaliitosta”, joka hallitsee Yhdysvaltain mediaa ja pankkeja.

Lausuntoni oli ollut Bäckmanin mukaan rasistinen ja antisemitistinen ja hän vetosi muun muassa Gideon Bolotowskin ja Simon Wiesenthal -keskuksen kannanottoihin. Ilmoitus käsiteltiin valtakunnansyyttäjänvirastossa, jonka päätöksen mukaan asiassa ei ollut syytä epäillä rikosta eikä esitutkintaa ollut syytä toteuttaa. Lisäksi päätöksessä todettiin, “että poliittinen sananvapaus on erityisen suojattu, koska se on demokraattisen yhteiskunnan perusta”.

Lain mukaan ei siis edes väärässä muodossa siteerattu lausuma ollut tuomittava. Oikeuslaitokselle tämä oli selvää, mutta ulkoministeriössä ei. Myöhemmin selviää, kuinka hartaasti olisin toivonut myös ulkoministeriön muistavan suomalaisen sananvapauden laajuuden ja erityisesti kansanedustajan oikeudet.

Kohun yltyessä jouduin yhä enemmän ymmälleni, koska Suomen noin kymmenestä ulkopolitiikan ehdottomasti merkittävimmästä huippuauktoriteetista viisi oli onnitellut minua erinomaisesta analyysistä. Suurin osa heistä oli joko nähnyt ohjelman tai olivat asemansa perusteella muuten perillä siitä, miten asiat Yhdysvalloissa ovat. On harvinaista saada näin laajaa ja kovan luokan kiitosta.

Yle oikaisee pitkin hampain ja myöhässä

Ratkaiseva ero Ylen uutisoiman version ja lähetyksessä sanomani välillä oli siis seuraava: Sanoin ohjelmassa, että Yhdysvalloissa “on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä aika paljon”. On valtava ero jos sanotaan että lasi on täynnä vettä tai että siinä on aika paljon vettä. Puhumattakaan siitä, että olisin sanonut, että heillä on suunnaton valta käsissään, kuten muun muassa The Jerusalem Post väärin lainasi.

Vasta useita sähköposteja käsittäneen viestinnän ja vaatimusteni jälkeen Ylen uutistoimituksen johto ilmoitti, että se on lisännyt alkuperäiseen uutiseensa nuo tärkeät sanat: “aika paljon”. Valitettavasti tämä tapahtui liian myöhään. Vesilasi oli jo vuotanut ylikin.

Itse en voinut mitenkään hyväksyä Ylen alkuperäistä uutista, koska en ollut niin sanonut ja sen keskeisin osa ei ole edes totta. Sen sijaan mitä todella sanoin on ehdottomasti totta, ja saman asian voi kuulla keneltä tahansa ulkopolitiikan analyytikolta. Asiaa olisi voinut analysoida laajemminkin, mutta lyhyissä tv-virkkeissä sellaiseen ylellisyyteen ei ole aikaa.

Yhdysvaltain Israel-lobbylla (uskonnolliset ja juutalaisjärjestöt) on todella huomattava vaikutusvalta maan ulkopolitiikkaan mutta erityisesti Israelia ja Lähi-itää koskeviin kannanottoihin. Vaikutus on jopa niin suuri, että presidentti Barack Obamalla oli äskettäin erittäin suuria vaikeuksia saada ehdokkaansa Chuck Hagel Yhdysvaltain puolustusministeriksi, kun Israel-lobby harasi senaatissa vastaan vielä nimityksen loppumetreilläkin.

Hagelia ei pidetty riittävän Iran-kielteisenä ja Israel-myönteisenä, kun hän oli joskus muun muassa todennut juutalaislobbyn pelotelleen monia kongressissa, ja että Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka on ollut itse asiassa maan omien etujen vastaista. Esimerkiksi vuonna 2006 Hagel totesi senaattorina haastattelussa, että “juutalaislobby pelottelee täällä (so. Yhdysvaltain kongressissa) ihmisiä. En ole Israelin senaattori, olen Yhdysvaltain senaattori.”

Ansioituneet kansainvälisen politiikan professorit John J. Mearsheimer ja Stephen M. Walt ovat kirjoittaneet aiheesta valtavan kohun aiheuttaneen teoksen The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy. Teoksen keskeinen väittämä on, että Yhdysvaltain nykyinen politiikka vaarantaa sekä Yhdysvaltojen että Israelin, mutta myös Britannian pitkän tähtäyksen turvallisuuden. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että presidentti Obama on nyt toisella virkakaudellaan muuttamassa bushilaista Lähi-idän politiikkaa.

Äskettäisellä Israel-Palestiina-vierailullaan hän tuki voimakkaasti kahden valtion ratkaisua ja arvosteli jyrkästi Israelin siirtokuntapolitiikkaa. Vaikutelmaksi jäi, että hän aikoo tehdä uuden voimakkaan yrityksen Lähi-idän rauhanratkaisuksi asian vaikeudesta huolimatta.

Sain myös tukea ja ymmärrystä

Paljon vahinkoa oli lausuntoni virheellisestä muodosta jo ehtinyt seurata, mutta kommentoijissa oli onneksi myös arvostelukykyisiä ihmisiä kuten juutalainen kansanedustajakollegani ja ystäväni Ben Zyskowicz. Myös hän sanoi, ettei lausunto uutisoidussa muodossa pidä paikkaansa ja totesi, että sanavalinnat olivat epäonnistuneita. Oleellista oli, että hän korosti “ettei Pertti Salolainen missään tapauksessa ole mikään antisemiitti tai muukaan rasisti. Päinvastoin, hän on 40 vuoden tuntemisen pohjalta suvaitsevainen ja tasapuolisesti kaikkiin vähemmistöihin suhtautuva henkilö”. Zyskowicz arvosteli myös tiukasti Simon Wiesenthal -keskuksen puuttumista asiaan “joka osoittaa, että he eivät lainkaan ymmärrä Suomen poliittista järjestelmää”.

Mielenkiintoista on, että kun Suomen uudelta rabbilta Simon Livsonilta kysyttiin tv-haastattelussa, mitä mieltä hän oli Simon Wiesenthal -keskuksen puuttumisesta tähän suomalaiseen keskusteluun, hän totesi seuraavasti: “Täytyy sanoa, että se oli ehkä vähän vahvasti ilmaistu.” Livson totesi myös, että “niin kuin Ben Zyskovicz on aikaisemmin mediassa sanonut, ehkä tämä oli ylireagointia”.

Erikoista on, että itse asia on yleisesti tunnettu ja sitä pidetään riidattomana. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa kirjoittava ulkopolitiikan kommentaattori Olli Kivinen kirjoitti (HS 18.12.2012) muutama viikko tuon aamutelevision keskustelun jälkeen kolumnissaan seuraavasti: “Lännen uskottavuutta nakertaa koko ajan se, että länsimaiden johtajat tuomitsevat kerta toisensa jälkeen – Yhdysvaltain johdolla – Israelin siirtokuntien laajentamisen hurskastelevilla julkilausumilla, mutta eivät tee mitään. Yhdysvaltojen kansanedustuslaitos kongressi on uskonnollisen oikeiston ja juutalaisten painostusryhmien vanki. EU riitelee perinteiseen tapaansa eikä saa aikaan mitään.” Tuossa Kivisen arviossa ei ole mitään lisättävää eikä pois otettavaa.

Saska Saarikosken merkillinen kolumni

Helsingin Sanomien toiselle kolumnistille Saska Saarikoskelle en millään voi antaa puhtaita papereita. Vain päivä Kivisen kolumnin jälkeen julkaistua laajaa kolumnia (HS 19.12.2012) heikentää muun muassa se, että hän lainaa sanomaani edelleen väärässä muodossa tarkistamatta tietoja alkuperäisestä lähteestä.

Silti Saarikoskikin toteaa, “ettei Salolaisen analyysissä ollut asiallisesti isoa vikaa”. Herää kysymys, miksi hänen kolumninsa otsikko oli sitten “Vaarallisia sammakkoja”? Saarikoski vetää mukaan myös ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja hänen aikaisemmat lausuntonsa ja kysyy: “Miten ihmeessä he ovat joutuneet epäillyiksi juutalaisvastaisuudesta? Ei kai Suomessa sentään muhi juutalaisvihan pesäke, joka tällä tavalla oirehtii?” Saarikoski vastaa myönnytellen: “Eurooppalaisittain sanottuna emme täysin ymmärrä eurooppalaista keskusteluetikettiä. Suomeksi sanottuna olemme vähän juntteja.”

Tämän alkuverryttelyn jälkeen kolumnissa alkaa aivan uskomaton mongertelu, jossa vilisee Hitleriä ja holokaustia, eli asioita jotka eivät mitenkään liity analyysiin Yhdysvaltain YK-äänestyksestä Palestiinan asemasta maailmanjärjestössä.

Saarikoski tuleekin heittäneeksi antisemitismin varjon asiaan, johon se ei lainkaan kuulu. Kun häntä tästä kovistelin, hän vastasi sähköpostilla, että “Taisit joutua tekstissä ihan kirjoitusteknisistä syistä (kolumnissa pitää olla ajankohtainen kärki) tarpeettomankin ankaraan valoon. Kuten kirjoitin, lausuntosi oli asiallisesti hyvinkin tosi.” Saarikoski jatkoi sähköpostiviestiään: “ymmärrän, että saatoit kokea jotkut muotoiluni henkilökohtaisesti, vaikka ne oli suunnattu meille suomalaisille yleisesti.”

Mitä ihmettä tämä “meille suomalaisille” tarkoittaa? Saarikosken sähköpostiselitystä on hyvin vaikea ymmärtää, kun hän kolumninsa loppuosassa mainitsee “natsien jäljittäjän Efraim Zuroffin, jonka maailmallekin levinneet kannanotot olivat noloja paitsi Pertti Salolaisen myös koko Suomen kannalta”. Kolumnin verkkoversiosta ja digilehden arkistosta Zuroff-kohta on tosin jälkikäteen poistettu. Kannanotothan eivät alkujaan olleet edes Zuroffin.

Kysyn Saarikoskelta ja muilta väärintulkitsijoilta, että mitä noloa siinä on, että kerroin yleisesti tiedossa olevan totuuden? Ja vakuutan uudelleen, että iltapäivälehdet repeäisivät, jos kertoisin ketkä kaikki minua kiittivät hyvästä analyysistä tv-keskustelun jälkeen. Jotkut tosin totesivat, että harva uskaltaa sanoa tämän totuuden edes niin varovasti kuin sanoin.

Saarikoski olisi tehnyt palveluksen itse asialle. jos hän olisi käyttänyt valtavan palstatilansa sen pohtimiseen, miten Israel-Palestiinasta tehdään kaksi valtiota, miten Israel lopettaa myös Yhdysvaltojen vastustaman siirtokuntien rakentamisen, miten Hamas luopuu rakettien ampumisesta ja tunnustaa Israelin valtion, ja miten Yhdysvallat painostaa osapuolet neuvotteluihin. EU:sta ei nimittäin siihen ole.

Suomen Washingtonin suurlähetystön surullinen töppäys

Mediakohu oli vasta alkua ja kaikkein surullisin osa koko tätä sotkua oli sen virallinen osa eli se, miten Suomen Washingtonin suurlähetystö toimi tässä asiassa.

Simon Wiesenthal -keskus oli pyytänyt Washingtonin suurlähetystöltä selitystä lausunnostani, joten luonnollista olisi ollut, että lähetystö olisi pyytänyt minulta kommenttia tai luonnosta vastaukseensa. Olisin silloin voinut korjata kaikki väärinkäsitykset heti alkuunsa julkisella kirjeellä, jonka he olisivat välittäneet Wiesenthal-keskukselle.

Näin ei tapahtunut, vaan Washingtonin lähetystö pyysi Helsingistä ulkoministeriöltä vastauksen, joka tehtiin virkatyönä. Pidän vastausta käsittämättömänä ja ulkoministeri Erkki Tuomioja, jolle vastauskirjettä ei ollut ennen sen lähettämistä näytetty, piti sitä epäonnistuneena. Mitään muuta siitä ei voikaan sanoa.

Lähetystö olisi vain voinut todeta, ettei lähetystön tai ministeriön oikeutena ole antaa arvioita kansanedustajan lausunnoista. Se olisi voinut todeta myös, että kansanedustajilla on erityisen taattu sananvapaus suomalaisessa demokratiassa ja että lausunnossani ei ollut mitään tuomittavaa. Ja että Suomen hallituksella ei ole myöskään mitään oikeutta erottaa kansanedustajia tehtävistään.

Mitä ulkoministeriö sitten vastasi suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronden allekirjoittamalla kirjeellä? Ensin suurlähettiläs toki mainitsee, ettei voi kommentoida yksittäisen poliitikon sanoja, mutta esittää kuitenkin pahoittelunsa, jos arvostettu Simon Wiesenthal -keskus, jonka työtä Suomi suuresti kunnioittaa, on niistä pahoittanut mielensä. Viimeistään tähän kirjeen olisi pitänyt päättyä.

Mutta seuraakin aivan uskomaton osuus, jossa nöyristellään ja pyydellään anteeksi aivan kuin jotain pahaa olisi kuitenkin tehty.

Kirjeessä kerrotaan laajasti kuinka Suomen hallitus on edelleen sitoutunut juutalaisten kansanmurhan muistamiseen liittyvään Tukholman julistukseen, kuinka Suomen eduskunnan puhemies kertoi lahjoituksesta kansainväliselle Auschwitz-säätiölle, kuinka Suomi taistelee ihmisoikeuksien puolesta ja rotusyrjintää vastaan, ja kuinka suomalaiset opettajat kertovat holokaustista kouluissa.

Nämä ovat tärkeitä asioita, joita tietenkin kannatan, mutta miksi ne olivat siinä kirjeessä, jolla vastattiin minua koskevaan, virheellisestä uutisoinnista liikkeelle lähteneeseen asiaan? Sanon suoraan: ulkoministeriön osalta kyseessä on skandaali ja pohjanoteeraus. Vastauksesta puuttuu asiallisuus ja suomalaisen parlamentaarisen demokratian kunnioitus.

Leima on aiheeton

Olen tapahtuneesta edelleen hämmentynyt ja samalla surullinen suomalaisten heikosta itsetunnosta ja matalaotsaisesta ulkopoliittisen keskustelun tasosta. Tapauksen jälkeen minusta on tehty ilmianto syyttäjälaitokselle, minua on irvailtu muun muassa Ylen viihdeohjelmissa, lehtikommenteista ja törkeistä sähköposteista puhumattakaan.

Äskettäin eräs suomalainen suurlähettiläs heitti puolipiloillaan: “Sieltä se juutalaisten vihollinen tulee.” Syyttely ja väärä leimaaminen elävät mediassa, korjauksia ei ole näkynyt, vaikka aihetta olisi.

Tulee mieleeni, kuinka ministerinä toimin Israelin nykyisen pääministerin Benjamin Netanjahun isäntänä Finlandia-talossa pidetyssä Israel-juhlassa. Aikanaan olin myös niitä harvoja suomalaisia poliitikkoja, jotka eivät keksineet tekosyitä ollakseen tapaamatta Israelin sotasankaria Moshe Dyania hänen Suomen-vierailullaan. Olin myös ensimmäisiä virallisen vierailun Israeliin tehneitä ministereitä. Se ei silloin kiinnostanut mediaa.

Tärkeintä on, että ne, jotka tuntevat itse asian, ovat kanssani samaa mieltä. Siis juutalaisilla on aika paljon – ja juutalaisilla ja uskonnollisilla piireillä eli Israel-lobbyllä – on suuri vaikutusvalta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan ja erityisesti Israel-politiikkaan. Ja ennen kaikkea: tämä analyysi on totta.

Tietenkin on liikaa toivoa että väärää tietoa levittäneet, irvailijat ja Simon Wiesenthal -keskus pyytäisivät anteeksi. Aiheeton leima on tiukassa.

Kirjoittaja Pertti Salolainen on kansanedustaja (kok) ja ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja. Hän on työskennellyt ulkomaankauppaministerinä, Suomen EU-jäsenyyden pääneuvottelijana ja suurlähettiläänä Lontoossa.

Suomen Kuvalehdellä ja Kanavalla on sama kustantaja, Otavamedia.