Suomalaisia ja suomettuneita

Enemmistö tavallisista suomalaisista ymmärsi, millainen maa Neuvostoliitto oli. Se oli tärkein syy, miksei itänaapuri onnistunut tekemään Suomesta satelliittiaan.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Anna-Lena Laurén
Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Berliinissä.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lapsuudessani perheemme oli innokkaita penkkiurheilijoita. Vielä 1980-luvulla Suomi keräili mitaleita kaikissa olympiakisoissa. Ne olivat juhlallisia hetkiä.

Maa, joka yleensä sai eniten mitaleita, oli kuitenkin Neuvostoliitto. Kun ”Oi suuri ja mahtava…” alkoi soida, isäni nousi tuolista ja meni ulos. Hän ei kestänyt kuunnella Neuvostoliiton hymniä.

En sanoisi, että kotimme oli kovin poliittinen. Mutta muistan kirkkaasti, että Neuvostoliitosta järjestelmänä kenelläkään perheessämme ei ollut yhtäkään illuusiota. Kaikki tiesivät, että Neuvostoliitto oli diktatuuri. Siitä ei juuri keskusteltu, vaan asiaa pidettiin annettuna tosiseikkana.

Syitä on monia. Isoisäni oli sotaveteraani. Isäni muisti, miten neuvostokoneet yrittivät pommittaa Paraisten sementtitehdasta. Mutta ennen kaikkea suhtautuminen Neuvostoliittoon johtui siitä, että vanhempani olivat tavallisia suomalaisia, jotka lukivat lehtiä ja tunsivat historian.

Enemmistö suomalaisista kyllä ymmärsi aivan selvästi, millainen maa Neuvostoliitto oli. Tämä on tärkein syy, miksi Neuvostoliitto ei onnistunut tekemään Suomesta satelliittia sodan jälkeen.

”Turistimatkat Neuvostoliittoon eivät saaneet suomalaisia vaatimaan kommunismia Suomeen”, todetaan kuivasti Jari Tervon Kylmän sodan Suomi -sarjassa Ylellä.

 

En lapsena tai nuorena tiennyt, mitä suomettuminen tarkoitti. Kotona oli kerrottu, miten talvisota alkoi ja että Stalin oli hirmuvaltias. Koulun historian opetuksesta en muista yksityiskohtia, mutta selvästikään meille ei opetettu, että Neuvostoliitto oli rauhan suurvalta. Kun suomettuminen koko laajuudessaan valkeni minulle, olin aidosti yllättynyt. En siksi, että Suomi oli harjoittanut myöntyväisyyspolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa – vaihtoehtoja ei ollut – vaan siksi, että niin monet nuoret olivat hurmautuneet diktatuurista.

Jari Tervon sarja on valaiseva juuri tässä mielessä. On totta, että joskus on pakko harjoittaa reaalipolitiikkaa. Reaalipolitiikan tavoite on tuloksen tuottaminen, ei tyylipisteiden kerääminen. Mutta toinen asia on se, että monet päättäjät eläytyivät tähän rooliin niin syvästi, että he rikkoivat vapaaehtoisesti demokratian sääntöjä ja vielä pilkkasivat niitä, jotka uskalsivat kritisoida heitä.

Urho Kekkonen puhui mielellään siitä, että hän harjoitti ulkopolitiikassaan kansan tahtoa. Oliko Suomen kansan mielestä Neuvostoliitto hyväntahtoinen naapuri, joka ansaitsi meidän rakkautemme? Tuskin. Enemmistö suomalaisista suhtautui itänaapuriin skeptisesti.

 

Nykyään suomalaisia pidetään ennakkoluuloisina Venäjää kohtaan. Se on osittain totta. Mutta kun olen luennoinut Venäjästä eri puolella Suomea, en ole huomannut, että yleistieto maasta olisi kovin huono. Tietenkään ei olisi haitaksi, jos tietäisimme naapuristamme enemmänkin. Mutta on perin kummallinen käsitys, että suomalaisilla olisi jonkinlainen erityistehtävä ymmärtää Venäjää.

Suomi ei ole sillanrakentaja Venäjän ja lännen välissä, sillä Suomi kuuluu länteen. Sen sijaan Suomella on pitkä historia Venäjän naapurina, joka on opettanut, että on olemassa realiteetteja, jotka pitää ottaa huomioon. Keskusteluyhteys Kremliin pitää säilyttää, kahdenkeskeisten suhteiden pitää olla kunnossa. Venäjä-suhteiden ylläpitämisen tarkoitus ei ole pärjääminen Venäjän kanssa konfliktissa vaan konfliktin välttäminen.

 

Olen miettinyt tätä monta kertaa, kun olen raportoinut Ukrainasta. Maa on juuri sellaisessa tilanteessa, johon Venäjän naapurina ei koskaan pidä joutua. Ristiriidat kasvoivat niin suuriksi, että Venäjä päätti ratkaista asian sotilaallisesti. Nyt osa Ukrainaa on miehitetty ja koko maa sodassa. Länsi valittaa Ukrainan kohtaloa ja kritisoi Venäjää, mutta mitään ei tapahdu.

Siksi en kuulu niihin, joiden mielestä suomettuminen oli pelkästään häpeäpilkku. Se oli pakon sanelemaa politiikkaa, jonka lopputulos oli, että Suomi pysyi pohjoismaisena demokratiana. Nostan hattua niille, jotka osasivat pitää pään kylmänä ja antoivat periksi vain juuri sen verran kuin oli pakko.

Lähinnä hyödyllisinä idiootteina taas voidaan pitää esimerkiksi niitä, jotka vuonna 1977 lokakuun vallankumouksen 60-vuotispäivänä antoivat Neuvostoliiton suurlähettiläälle luvan pitää puolen tunnin puheen suorassa lähetyksessä Yleisradiossa.

Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.