Muistatko? Näin kouluissa juhlittiin YYA-sopimusta vuonna 1973 – ”ystävyyden asialla”

Ville Pernaa
Kotimaa 27.4.2013 09:00
Myllypuron yhteiskoulussa vietettiin YYA-teemaviikko huhtikuussa 1973. Kuvat Jarmo Hietaranta / HS / Lehtikuva.

Keväällä 1973 Suomessa nähtiin liikekannallepano rauhan ja ystävyyden puolesta. Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus täytti neljännesvuosisadan, eikä naapurisuhteiden juhlinnalla ollut mitään rajaa.

Järjestettiin kaikkiaan 1 500 juhlatilaisuutta, seminaareja ja elokuvaesityksiä, julkaistiin YYA-postimerkki, painettiin 50 000 kappaletta juhlakansiin puettua sopimustekstiä ja noin 30 000 juhlajulistetta.

Huhtikuun pääjuhlassa Finlandia-talossa puhui tietenkin presidentti Urho Kekkonen, joka juhlinnan yhteydessä sai korkean neuvostoliittolaisen tunnustuksen, kansojen ystävyyden kunniamerkin. Kunniavieraaksi oli saapunut Neuvostoliiton presidentti Nikolai Podgornyi. Finlandia-talo oli viimeistä tuolia myöten täynnä arvovieraita.

Poliittisen eliitin karkelot olivat kuitenkin vain yksi osa tapahtumia. Muun muassa Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Teiniliitto jalkauttivat juhlinnan joka puolelle maata.

Nuorison ystävyysviesti, Suomi-Neuvostoliitto-Seuran järjestämä suurponnistus, lähti tammikuun lopulla Lapista kahta reittiä pitkin kohti Helsinkiä.

Enontekiön nuoriso lähetti läntisen reitin viestin matkaan Kilpisjärven tullista. Enontekiöläinen Esko Heikurainen hiihti viestin Muonion rajalle ja luovutti viestikirjan eteenpäin. ”Pitkä, pimeä kaamos on juuri päättymässä ja aurinko alkaa lahjoittaa tervetullutta lämpöään. Olkoon tämä valon voitto enteenä myös maittemme välisten ystävyyssuhteiden kehittymiselle”, maalailivat enontekiöläiset viestikirjan tervehdyksessään.

Viesti laskeutui Lapista Tornioon, Kemiin ja Ouluun, jossa sen saapumisen kunniaksi oli järjestetty vauhdikas nuorisodisco.

Viestin vastaanottanut Oulun nuorisolautakunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari (sd) oli juhlasta huolimatta apeana, sillä hänen mukaansa todellisuudessa neuvostovastaisuus oli lisääntynyt ja oikeistovoimat olivat aktivoituneet.

”Nuoriso tuomitsee ne, jotka sanoillaan kiihottavat sotaan”, jylisi Jaakonsaari ja lähetti viestin edelleen Raaheen ja rannikkoa pitkin Vaasaan, mistä se jatkoi matkaansa, välillä pienkoneen siivin aina Varsinais-Suomeen saakka.

Salossa nuoriso ei saanut aivan puhtaita papereita. Viestin vastaanottoseremonioiden ajan eteinen oli täynnä nuorisoa, vaikka salin puolellekin olisi mahtunut. Vasta kun Neuvostoliiton nuorisoa esittelevä filmi alkoi pyöriä ja päästiin discotanssin pariin, siirtyivät loput salolaiset salin puolelle.

Kaikkiaan sadan paikkakunnan jälkeen viestikirjat saapuivat keväiseen Helsinkiin odottelemaan luovutusta Suomen ja Neuvostoliiton päämiehille. Finlandia-talon pääjuhlassa SYL:n ulkoasiansihteeri Jarmo Mäkelä luki viestitekstin Kekkoselle ja Podgornyille ja luovutti viestikirjat heille.

Helmikuussa 1973 oppikouluihin ja lukioihin oli valittu historian ensimmäiset kouluneuvostot. Maaliskuussa kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho (sd) saattoi ryhmäkirjeellään antaa kaikkien Suomen oppikoulujen kouluneuvostoille ensimmäisen suuren tehtävän: kokonaisen YYA-teemaviikon järjestämisen sopimuksen 25-vuotisjuhlan kunniaksi.

Teemaviikon tavoitteeksi kouluhallitus määritti Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden edistämisen.

Kouluhallitus antoi viisitoistasivuisen ohjeistuksen viikon vietosta. Oppikoululaisille tulisi kertoa YYA-sopimuksesta koko koulun päivänavauksessa ja järjestää tilaisuuksia, joissa eri-ikäisiä oppilaita voitaisiin saattaa yhteen pohdiskelemaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehittämismahdollisuuksia.

Myös jokaisen oppiaineen tunneille oli omat sisältötavoitteensa. Historiassa ja yhteiskuntaopissa oli käytävä läpi YYA-sopimuksen artiklojen merkitys, maantiedossa esimerkiksi Kostamuksen kaivoskaupungin rakennushanketta.

Luonnonvarojen, kuten maakaasun, käyttö ja neuvostoliittolaiset keksinnöt kuuluivat matematiikan, kemian ja fysiikan oppituntitavoitteiden joukkoon.

Jopa liikuntatunneille oli ohjeensa: tuli käydä läpi Neuvostoliiton urheilusaavutuksia ja kansanterveyttä.

Teiniliitto oli tehnyt kouluhallitukselle aloitteen teemaviikon järjestämisestä ja seurasikin tarkoin järjestelyiden sujumista kouluneuvostojen kautta. Ja hyvinhän ne näyttivät sujuvan: ”300 000 koululaista ystävyyden asialla”, tiivisti Teiniliiton lehti viikon saldon.

Useista kouluista raportoitiin, että viikko toteutettiin kouluhallituksen ohjeen mukaisena, sekä yhteistilaisuuksin että kaikkien aineiden oppitunteja teemaan käyttäen.

Muutamilla paikkakunnilla jopa ylitettiin kouluhallituksen ohjeistuksen taso. Esimerkiksi Jyväskylän tyttölyseossa aiheelle omistettiin viikon kaikki oppitunnit. Ruotsin tunneilla käytiin läpi neuvostoliittolaista kaunokirjallisuutta, englannin tunneilla ”Neuvostoliittoa käsittelevää reportaashia” ja saksan tunneilla DDR:n kulttuuria.

Iitin yhteiskoulussa valmistettiin venäläistä ruokaa, fysiikassa ja kemiassa paneuduttiin atomienergian käyttöön ja uskontotunneilla perehdyttiin marxilaiseen uskontokritiikkiin.

Myllypuron yhteiskoululaiset tutkivat kartalta Neuvostoliiton pioneeriorganisaatiota.

Teiniliiton hallitus ja vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehti kiinnittivät huomiota siihen, että vaikka kaikki edistykselliset voimat olivat kouluissa liikkeellä, myös taantumuksellisia provokaatioita oli nähty useilla paikkakunnilla.

Tiedonantajassa paheksuttiin erityisesti oikeistoenemmistöisiä kouluneuvostoja, joissa viikon järjestelyissä oli oltu kovin passiivisia. Esimerkiksi Vantaan yhteiskoulu ei suostunut ottamaan vastaan ystävyysjunadelegaatiota, ja toisessa koulun YYA-tilaisuuksista puhui puolustusvoimien edustaja.

Joillakin paikkakunnilla viikko typistyi päiväksi tai muutamiksi oppitunneiksi. Pomarkussa rehtori oli vedonnut rahan puutteeseen ja supistanut viikon minimiin. Korson ja Nakkilan yhteiskoulussa oikeistolaiset kouluneuvostojäsenet olivat piittaamattomia, ja Lauttasaaren yhteiskoulussa kouluneuvosto oli suorastaan päättänyt, että on muutakin työtä kuin teemaviikon järjestäminen.

Suoranaista sabotaasiakin oli havaittu. Turun tyttölyseossa oli teemaviikon aikana jaettu pimeästi taantumuksellista materiaalia, jossa vihjattiin Neuvostoliiton rajoittavan Suomen vapautta ja kerrottiin maan suurlähettilään valmistelleen aivan äskettäin Suomessa vallankaappausta.

Vaasan yhteislyseossa YYA-sopimuksesta puhui armeijan everstiluutnantti, minkä lisäksi neuvostoliittolainen elokuva oli jätetty näyttämättä pimennysverhojen puuttumiseen vedoten.

Kaikkein mustin lammas oli Saimaan yhteislyseo Lappeenrannassa. Sen kouluneuvostossa oli valtakunnallisen ohjeistuksen vastaisesti päätetty opettajien ja porvarillisesta vaaliliitosta valitun opiskelijan voimin äänin 5-3, että teemaviikkoa ei pidetä lainkaan.

Teinilehden mukaan kouluneuvostossa historianopettaja Mönkkönen totesi, että ”yksikin tunti on liikaa tälle asialle” ja tiedusteli opiskelijoilta, että ”kuinka paljon te tahdotte tähän uhrata, päivän, kuukauden, viikon vai?” Tunteet kuumenivat saksanopettaja Siljanderin vastattua: ”Loppuiän.”

Saimaan yhteislyseolaisten teemaviikko oli lopulta yhden historiantunnin ja yhden aamunavauksen kokoinen, mikä sai Teiniyhdistyksen valmistelemaan asiasta kantelun kouluhallitukselle.

YYA-kirjoituskilpailuun pääsivät osallistumaan kaikki Suomen koululaiset. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran toteuttamassa kirjoituskilpailussa oli omat sarjansa eri kouluasteille, nyt myös peruskoulua tai kansalaiskoulua käyville sekä ammattikoululaisille.

Kirjoituskilpailuun osallistuttiin ahkerasti. Lähes 400 koulusta lähetettiin kunkin koulun opettajakunnan parhaaksi arvioima kirjoitus valtakunnalliseen arviointiin.

Aiheiksi olivat tarjolla seuraavat otsikot: Mitä kansojemme ystävyys minulle merkitsee; Sisä- ja ulkopolitiikan erottamaton yhteys; YYA-sopimuksen merkitys pohjoismaiselle yhteistyölle; Suomen panos Euroopan turvallisuuden, rauhan ja yhteistyön hyväksi; Vapaavalintainen Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyvä otsikko.

Kaikkien sarjojen voittajat saivat palkinnoksi kahdeksan päivän matkan Tallinnaan ja Leningradiin, hopeamitalistit pääsivät neljäksi päiväksi Leningradiin. Muille kärkisijoille yltäneet saattoivat valita tavarapalkinnoista itselleen vaikka verryttelypuvun, tikkitakin tai Neuvostoliittoa käsittelevän tietokirjan.

Peruskoululaisten sarjan voitti neuvostoarmeijan orkesterin vierailua Lahdessa käsitellyt Tiina Salakka, joka oli vaikuttunut erityisesti suomeksi esitetystä Finlandia-hymnistä ja kuoron ilmeettömästä taituruudesta: ”He olivat kuin pataljoona robotteja.”

Leila Haaslahti Rauman maalaiskunnasta voitti ammattikoululaisten sarjan kirjoituksellaan venäläisestä kirjallisuudesta, erityisesti mielikirjailijansa Ivan Gontsarovin Oblomov-teoksen synnyttämästä ”oblomovilaisuudesta” eli venäläisessä luonteessa usein tavattavasta veltosta toimettomuudesta.

Lukiolaisten sarjan voitti turkulainen Anders Blom, joka kirjoitti YYA-sopimuksesta Suomen puolueettomuuspolitiikan perustana.

Kilpailussa menestyneiden koululaisten kirjoituksia julkaistiin monissa paikallislehdissä. Riihimäen Sanomat uutisoi lähes kaikkien kansalaiskoululaisten osallistuneen kilpailuun ja julkaisi näytteitä opettajien luokkien parhaista valitsemista kirjoituksista.

7C-luokan parhaaksi valittiin Markku, joka pohdiskeli, lähteäkö opiskelemaan Neuvostoliittoon, ja tuli siihen tulokseen, että ”minä en lähtisi opiskelemaan Neuvostoliittoon, vaikka maksettaisiin. Mitä minä siellä tekisin, kun en aio täälläkään pärjätä.”

Rinnakkaisluokan ykköseksi valittiin Ilkka, joka aloitti kirjoituksensa Neuvostoliitosta Suomen naapurina kertomalla, että ”minä en oikein hyväksy Neuvostoliittoa Suomen rajanaapurina, koska se voi hyökätä Suomeen koska vain, koskaan siitä ei voi olla varma”.

Nurminen myös lopetti ytimekkäästi: ”Neuvostoliitto määrää Suomea.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 17/2013.

Keskustelu

Aika aikaa kutakin. Eiköhän silloin katsottu hyödylliseksi, jopa välttämättömäksi pitää suhteet suureen ja arvaamattomaan naapuriin mahdollisimman hyvinä.
Ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoja… Samoja ilmiöitä havaitaan nykyäänkin varsinkin suhteessa EU:hun ja euroon, vaikka näitä ei haluaisikaan verrata menneeseen totalitaariseen ja silloin tällöin aggressiivisesti esiintyneeseen valtakuntaan.

Keväällä 1973 oli vain viitisen vuotta Tšekkoslovakian alistamisesta asevoimin ja runsaat 11 vuotta kuuluisasta nootista,YYA-sopimus oli edelleen riippana. Liennytys oli tosin jo käynnissä, mutta varovaisuus oli yhä tarpeen. Silti – kuten oheisesta kirjoituksesta ilmenee – säilyi vapaus mielenilmaisuihin, jos niihin oli varaa. Poliitikoilla sitä ei paljon ollut, monilla muilla kyllä.

Jotekin sekä koomista että osin häpeällistä aivopesuahan tuo yya-juhlinta oli. Pakko-yya-ta-ta-taa! Miten oli lastentarhojen kanssa? Unohdettiinko ne? Kuka oli opetusministeri? Tuleva presidentti lisää?

Reaalipoliittisesti yya antoi NL:n ottaa Suomen alueen mukaan ”puolustussuunnittelussaan.” Se oli valtio-opi perusteiden mukaan juuri sitä, mitä pienen valtion tulee välttää suhteissaan suureen. Ja tuo hra K:n huomio, että ”liennytys oli käynnissä” ei pidä paikkaansa. NL:n odotettiin käynnistävän ns. ”viimeisen taistonsa” ratkaisevan edun saamiseksi kapitalismin rinnalla. Sen ensi ja selvästi onnistuntu askel oli Jom Kippurin sota juuri 1973, joka nosti NL:n öljytuloja.

Tässä operaatiossa sen menoa Afganistaniin odotettiin 1968 Prahasta lähtien. Se rakensi tunnelia sinne Kabulin tiellään, Kostamus taas avasi pohjoisia ratoja sen torjuntaohjuksille, joiden kuvia NL:n lähetystö esitteli kiinnostuneille. Myös Etykiä sorvattiin Suomessa NL:n muottiin; sen oikeuskoria ei noudatettu. Maan hallitus de facto kielsi sen kunnioituksen, mistä ei saanut sitten kirjoittaakaan, jos maassa halusi oleilla.

Tosi aiheita juhlia! Oliko se pakko vai tulevan presidentin ”sotasyyllisyysjuttu?”

Että siis ”aika aikaa kutakin”? Mitähän kutakin aikaa tänään eletään? YLE:n ideologinen johtosääntö velvoittaa verovaroin ylläpidetyn laitoksen keskittämään propagandansa monikulttuurisuuden edistämiseen. Euroopan johtajista Cameron, Merkel ja Sarkozy ovat tuominneet monikulttuuri-ideologian epäonnistuneeksi. Katainen ja Reinfeldt ovat hiljaa kuin kusi sukassa. Suomen demla-kaaderisto puolestaan viitoittaa rahvaalle tietä oikeaan suhtautumiseen eksoottisiin parinmuodostuksen käytäntöihin muissa kulttuureissa.

Hyvä ironinen ajankuvaus Kuvalehdessä, joka itsekin syyllistyi aivan samaan rähmällään oloon tuohon aikaan.
Tyypillistä on, että löytyi suuri määrä poliitikkoja, Kekkosesta alkaen,
jotka olivat valmiita myymään kunniansa päästäkseen asemiin neuvostosuomessa.
Kekkonen on kiven alla, mutta Kanerva ja monet muut heiluvat vielä
politiikassa.

Kuinkahan monta vuosikymmentä näitä 70-luvun kauhisteluja aiotaan julkaista Suomessa päivittäin? Nyt on kai jo kolmas vuosikymmen menossa. Aika hyvin siihen nähden, että Suomen historiassa on ollut vaiheita, joissa omia kansalaisia on tapettukin, kun taas 70-luvun ”rikokset” olivat tasoa ”valmistettiin venäläistä ruokaa”. Hui kamala.

Voi pojat, kun olisitte nähneet ne juhlat jotka menivät sivu suun, kun Saksa hävisi sodan. Silloin vasta olisi ollut prameaa, ja kyyristelty ihan omasta halusta eikä pakotettuna. Suomen kuvalehtikin valmistautui juhliin julkaisemalla värikkään artikkelin Ranskan juutalaisesta ex-sisäministeristä Georges Mandelista…

@kuivalehti ###

Noita 1970-luvun ja sitä aikaisempia asioita tulee ”kauhistella” niin pitkään, että niidenkin historiat on kirjoitettu yhtä vapaasti kuin ainakin osa sisällis- ja vapaussodan historioista. Käytän noita kahta termiä, kun nuo kaksi sotaa silloin käytiin. Vai oliko vain yksi? Kumpi?

Siis siinä yksi esimerkkikysymys. vielä vanhemmista ajoista.

Tuosta 1970-luvusta, yleensä sotia seuranneesta puolesta vuosisadasta, ei ole toistaiseksi kovin hyvää historiaa tehty.Yritystä tulee siis jatkaa. Jos Suomi olisi esimerkiksi Etelä-Afrikan tasolla näissä asioissa, jonkinlainen ”Totuuskomissio” olisi kuunnellut – mieluimmin valan alla – mm. kaikki yhä elävät presidentit, joista Koiviston tietojen ei pitäisi häipyä samaan tapaan kuin Kekkosen tietojen ja vastuiden Islannin matkalla tai sen seurauksena.

Onhan sekin kumma, ettei asiassa nähty mitään omituista. Stalin tietenkin häipyi samaan tyyliin, kuten Beria ennen häntä. Mutta Stalin sentään hallitsi tunnetun Keskuskomitean avulla, vaati sen jäsenten puumerkit mestauskomeintoihinsa. Suomessa ei vieläkään oikein tiedetä, miten tämä meni. Tapailivathan presidentit KGB:n miestä, jonka takana oli NL:n toiseksi suurin lähetystö koko maailmassa. Mitä se siis teki? Kenelle ja miten? Lahjoitti ”kissoja?”

Mutta ”kuivalehden” mukaan siis imaginäärinen Saksan voitto 1940-45 on kiinnostavampi. Miksi?

Muutaman vuoden kuluttua koulut, akatemiat ja työyhteisöt juhlivat Positiivisen Diskriminaation vuosipäivää.

Kannattaa muistella noita 1970-luvun tapahtumia. Miksi? Siinä näkyy varoittava esimerkki siitä mihin rähmällään olon alennustilaan kansakunta voi joutua kun ajattelu omilla aivoilla lakkaa.
Esimerkiksi kantelut koulun rehtorista kun ei järjestänyt DDR-tyyppistä iloittelua koulussa, muistuttavat minua sortokausista 1899-1917.
Silloinkin Venäjällä oli maan kattava ilmiantoverkosto. Ilmiantoja tehtiin jos pappi ei lukenut keisarillisia sortolakeja kirkossa tai jätti kelloja soittamatta. Isoisäni Bobrikov vangitsi 1903 venäläismielisen nimismiehen ilmiannon perusteella.

Entisten kommunistien ja persujen vertailu EU:iin on naurettava. 1970-luvulla oli todelliset vaaran vuodet.

Tapanaiselle:

Tuskin 1970-luvulla oli todellista varaa, sillä silloin maassa oli todellinen johto, joka piti rajat selvinä. Urho Kekkonen oli taktiikan mestari, joka osasi ottaa kaiken hyödyn – mm. taloudellisen – irti idän jättiläisestä, samalla pitäen siihen riittävän etäisyyden. Jos hän samalla piti huolen omasta asemastaan, niin emmehän tiedä, kuinka paljon siinä oli aitoa uskoa omaan korvaamattomuuteen. Ehkä hän olikin niissä olosuhteissa korvaamaton.

Mutta historian tarkastelu on aina niin paljon arvailua ja jossittelua ja sitä paitsi tarkastelijan asenteista lähtevää, että varmuuteen tällaisista asioista voidaan tuskin koskaan päästä, vaikka jotkut tutkijat niin uskottelevat ja ehkä uskovatkin. Niinpä minäkään en rohkene vakuuttaa, että edellä hahmottelemani välttämättä pitäisi paikkansa. Tähän on tyydyttävä. Tiedämme vain – senkin vain tietyissä rajoissa – mitä oli, mutta emme sitä, miten olisi voinut olla.

Uskoista Kekkoseen ja muuhun

Kekkosen kohdalla jäi tosiaan aika paljon tietämättä, kun miestä ei saatu mitenkään vastuullisesti kuultavaksi tuon 1981 Islannin kalastusreissun jälkeen. Ja Koivisto sanoi, ettei jotakin ”tunkiota” kannattanut tonkia, kun Jeltsinin aikana tarjoitui mahdollisuus, ja kun hän itse istui sen kukkona. Mutta tuohon, ja juuri siihen ei pidä tyytyä, vaikka Suomen ”tasavallan” uusperinteisiin kuuluvat ns. hyssyttelyt tyyliin ”mitäs nyt siitä.” Eli ”nitshevoo harashoo” kuten sotien aikana sama sanottiin pilana.

Koska juttu nyt on niin, että kaikki sodanjälkeiset presidentit käyttivät valtaansa muodollisesti väärin. Eli eivät tehneet mikä kuului hommiin, eivät taanneet kansalaisoikeuksia. Oman turvallisuuden sen sijaan kaikki takasivat, ml. vallan väärinkäytöllä. Eikä asiassa ole epäilemistä. Tilanne oli täysin, joskus ilmeisesti murhaavan selvä. Eikä se katoa sillä, että se jätetään ”virallisesti toteamatta,” mistä politiikasta tulee päästä eroon, jos maa halutaan tehdä ihmisille asuttavaksi.

Aikoinaan oli oltava tarkkana ettei leimautuisi ”neuvostovastaiseksi”,
koska sellaisesta oli todella haittaa esim. urakehityksessä ja viran saa-
misessa. Nykyinen nuori polvi ei voi käsittää miten ahdistavaa aikaa oli
70-80 luvut. Nyt on varottava, ettei vain leimautuisi ”rasistiksi” – sama juttu!

”Viestin vastaanottanut Oulun nuorisolautakunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari (sd) oli juhlasta huolimatta apeana, sillä hänen mukaansa todellisuudessa neuvostovastaisuus oli lisääntynyt ja oikeistovoimat olivat aktivoituneet.”

Hieno lainaus.

Tuohon aikaan oli kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka olivat sekä YYA:n että EEC:n takana, kuten Kekkonen. Ja sellaisia, jotka olivat EEC:tä vastaan, koska uskoivat NKP:n pelottelua.

Nykymaailmassa YYA:ta pidetään suomettumisen merkkinä. Tuona aikana todellisen rähmälläänolijan tunnisti tulisieluisesta NKP:n puolustamisesta siinä missä Kekkonen puhui keskinäisestä ystävyydestä ja luottamuksesta samalla kun kauppasuhteita kehitettiin sekä itään että länteen.

Katsokaas, Kekkonen oli opportunisti. Hän ymmärsi, että jos rauha saadaan pysymään puhumalla lööperiä, se kannattaa ottaa. Ongelma oli nuoriso, joka vahvan neuvostovaikutuksen alla otti poliittisen liirunlaarumin hieman liian tosissaan.

Eniten Kekkosta rähmälläänolijaksi tuntuvat nimittävän vasemmistopuolueiden pettämät suurten ikäluokkien toimittajat, joiden nuoruus kului NKP-valheisiin uskoen – ja toisaalta talousoikeisto, joiden mielestä Kekkosen politiikka oli liian myöntyvää.

”Noita 1970-luvun ja sitä aikaisempia asioita tulee ”kauhistella” niin pitkään, että niidenkin historiat on kirjoitettu yhtä vapaasti kuin ainakin osa sisällis- ja vapaussodan historioista.”

Naurettavaa edes vertailla sisällissotaa ja lapualaisaikaa 70-lukuun. Sodassa ja 30-luvulla tehtiin murhia, 70-luvulla tehtiin runoja ja laulettiin ”Sinua, sinua rakastan”.

Jos ”ainakin osa” valkoisesta terrorista on tutkittu, niin ei se kuulosta kovin ”vapaalta”. Pitäisi olla kokonaan eikä vain osa. Edes murhaajien nimiä ei ole kaikilta osin selvitetty eikä julkaistu. Sen sijaan 70-luvun ihmisten, jotka eivät koskaan tehneet ainuttakaan rikosta ajatusrikoksia lukuunottamatta, nimet on jatkuvasti eri medioissa riepoteltavina ja heidän silmilleen viskellään staliineita ja polpotteja jatkuvalla syötöllä. Kertoo nykyajan arvomaailmasta ikävää kieltä.

@ Kuivalehti & Eero ###

Kun on itse kokenut ja ml. omissa nahoissaan noita 1970 ”laulavia rakkauksia,” niin voi vain ihmetellä, miten lapsellisia herrojen tai narrien kommentit ovat. Itse sain niskoilleni sarjan aiheettomia syytöksiä, joilla valtionhallintoa pohjusti ”katoamistani” NL:oon. Olin oppinut kaikenlaista viiden vuoden aikana Pariisissa PE/Tiedustelulle, mikä sattui kiinnostamaan tovereita ja heidän jättilähetystöään Helsingissä. Se oli toiseksi suurin koko maailmassa. Se siis sen kun lauleli? Sen seksiagentit, jotka menestyvät Helsingissä, ehkä sitä tekivät.

Juttu nyt oli, ettei Suomi mm. noudattanut Etykiään itse lännen standardien mukaan eikä siitä voinut edes kirjoittaa. Se osallistui selvästi NL:n ”viime taistoon,” mikä oli muka salaisuus – oli sitä vain herkkäuskoisten Suomessa. Auto-onnettomuuksia, jotka tilanteeseen liittyivät, ei tutkittu kovin hyvin. Itse koin kolme yritystä Suomessa, tai kaksi yritystä ja yhden pelottelun. Ne olivat rirkoksia, joista mm. ei otettu vastaan ilmoituksia. Semmoista kun ei virallisesti voinut olla olemassa.

Tosi ihania olivat todella nuo ajat! Sitä ihanampaa mitä vähemmän mistään tiesi!