Yhteisestä rahasta tuli Euroopan julma hajottaja – Euron synnytys muistuttaa rikollista ihmiskoetta

ESSEE: Euro otettiin käyttöön puoli vuosisataa liian aikaisin, arvioi professori Markku Kuisma.
Markku Kuisma
Mielipide 6.2.2017 07:31

Euroopan unioni on rönsyillyt holtittomasti integraation alkuperäisestä ydintehtävästä: rauhan edellytysten vahvistamisesta kaikkia hyödyttävän taloudellisen yhteistyön avulla, professori Markku Kuisma huomauttaa.

Yksi pahimmista virheistä on hänen mukaansa ollut euron perustaminen.

”Kulttuureiltaan, talouksiltaan ja valtiokehitykseltään vahvasti eriparisten maiden yhteisvaluutan synnytys lähestyy rikollista ihmiskoetta”, Kuisma kirjoittaa Kanava-lehdessä. ”Yhteisestä rahasta tuli Euroopan julma hajottaja, hajoamisilmiöiden vauhdittaja ja kaikkien ääriliikkeiden äiti.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Kuisman kirjoituksen kokonaisuudessaan.


Euroopan integraatio on perustunut paljossa 1900-luvun alkupuolen ylikansallisiin kartelleihin. Valtiolliset rajat ylittäneellä suuryritysten yhteistyöllä ohjattiin suuresti taloutta ja melkoisesti politiikkaakin: torjuttiin tuhoisaa kilpailua, jaettiin markkinoita ja raaka-ainelähteitä, vakautettiin taloutta ja ylipäätään järkiperäistettiin toimintaa.

Teräs-, hiili-, öljy-, typpi-, kloori- ja muut kartellit toimivat useimmiten julkisuudelta piilossa, privaattina kauppadiplomaattisena kudelmana. Ne päättivät kansallisvaltioiden hallitusten tietämättä ja puolesta isoista asioista; valtiot korkeintaan kuvittelivat päättävänsä, useimmiten eivät edes tienneet missä mennään.

Markku Kuisma.

Markku Kuisma.

Hyvä esimerkki laajasta yhteiseurooppalaisesta kartellista oli maanosan kolmen suurimman sahatavaraviejän Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton johdolla 1935 muodostettu European Timber Exporters Convention. ETEC solmittiin Kansainliiton suojeluksessa. Vakautta ja ennakoitavuutta luvanneen kartellin hyväksyivät mielihyvin myös suuret ostajamaat, tärkein eli Britannia etummaisena.

ETEC synnytettiin kärsivällisellä kauppadiplomaattisella yhteistyöllä, kuten kartellin syntyä tutkinut Elina Kuorelahti osoittaa piakkoin valmistuvassa väitöskirjassaan. Osapuolina olivat teollisuuden ja liikepankkien lisäksi parinkymmentä valtiota ja Kansainliitto.

Se että mukaan saatiin ja otettiin Venäjä-Neuvostoliitto oli rohkaiseva viesti jännittyneessä Euroopassa, jossa moni pelkäsi ja liian moni toivoi uutta suurta sotaa.

Nyt tarkastellen kartelli sijaitsi eurooppalaisen yhdentymisen ytimessä ja vei sitä olennaisen askeleen eteenpäin. ETEC oli yksi tulevan Euroopan unionin esivaiheista ja verrattavissa paremmin tunnettuihin teräs-, hiili- ja kemian­kartelleihin.

Kartellivetoisesti edennyt Euroopan rauhanomainen taloudellinen integraatio pysähtyi ensin Hitleriin, joka alisti saksalaiset kartellit imperiuminrakentamisensa välikappaleiksi.

Yritysten välinen yhteistyö jatkui silti osittain suursodankin aikana, jopa niin, että britti- ja amerikkalaisyhtiöt tukivat saksalaisia yhtiökumppaneitaan ja siten viime kädessä Saksan sodankäyntiä. Yritykset eivät sotineet, valtiot sotivat.

Juuri tähän havaintoon perustuivat Euroopan integraation keskeiset kiihokkeet seuraavina vuosikymmeninä. Kuuden Länsi-Euroopan maan 1951 muodostama hiili- ja teräsyhteisö on näin nähtynä luonteva siirto eteenpäin sotienvälisen ajan kansainvälisten kartellien viitoittamalla tiellä.

 

Sodan raunioista nousseet valtiot omaksuivat hiili- ja teräsyhteenliittymässä suuryritystensä jo vakiintuneen toimintamallin.

Oivallus ei periaatteessa vaatinut uuvuttavaa intellektuaalista ponnistelua. Ajatus, että yhteistyö ja selkeät, kaikille osapuolille hyödylliset sopimukset ovat kaikin puolin kannattavampia kuin sotaan johtava verinen kilpailu resursseista, ei ole sinänsä mullistava. Suurteollisuus oli sen moneen kertaan rajat ylittävällä yhteistyöllään osoittanut.

Valtiolliset päättäjät tarvitsivat silti näinkin yksinkertaisen asian tajutakseen kaksi julmuudessaan vertaansa vailla ollutta Euroopan sisällissotaa ja kymmenien miljoonien ihmisten ruumiskasat. Tämä on syytä edelleen ymmärtää, etenkin kun uusi kokematon päättäjäsukupolvi ei tunnu asiaa sisäistäneen muutoin kuin enintään ulkoa opittuna juhlapuheena.

Tähän asti viimeisimmän Euroopan sisällissodan johtava voittajavalta USA – Euroopan ulkojäsen, laajentuma ja isoveli – oli omien monopolikapitalististen kauhukokemustensa johdattelemana omaksunut väkevän antitrustipolitiikan jo 1900-luvun alussa.

Amerikkalaista kilpailupolitiikkaa jalkautettiin 1940-luvulla miehitysjoukkojen vanavedessä Eurooppaan. Tilanteesta johtuen se pääsi etenemään kunnolla vain valloitetussa Länsi-Saksassa. Siellä kartellit ja I. G. Farbenin kaltaiset yritysjätit pilkottiin ja elinkeinopolitiikan johtotähdeksi korotettiin yritysten välisen kilpailun edistäminen.

Luontainen kehitys kantaa kauemmas kuin vallankumous.

Kannettu vesi ei kuulemma pysy kaivossa.

Mutta kun riittävän vahvalla sotavoimalla painaa, tällainenkin ihme tapahtuu. Länsi-Saksan oli muokattava järjestelmänsä ulkopintaa amerikkalaisen kilpailukapitalismin malliin. Pintaa syvemmällä kartelli- ja yhteistyöperinteet jatkoivat silti sitkeästi omaa elämäänsä.

Tämä on hyvä muistaa tilanneanalyysissä. Eurooppa ja USA ovat samaa perhettä, mutta perheissä ei aina vallitsee jännitteetön harmonia ja tasaveroisuus. Heikompien hyväksikäyttö, painostus ja väkivalta kuuluvat liian usein perhe-elämään paremmissakin piireissä.

Iso ero unionin ja yrityskartellien välillä on EU:n laaja toimeliaisuus muussa kuin pelkässä asiallisessa liiketoiminnassa. Tämä saattaa olla unionin pahimpia heikkouksia? Ilman muuta se edustaa holtitonta rönsyilyä edeltäjien määrittelemästä ydintehtävästä: rauhan edellytysten vahvistamisesta kaikkia hyödyttävän taloudellisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön avulla.

Olisiko julkea peruuttaminen takaisin perusasioihin oikea tie edistää Euroopan integraatiota, siis karsia retorisia rönsyjä ja keskittyä pitkittä puheitta yhteismarkkinoiden enemmän tai vähemmän tekniseen kehittämiseen?

Sen sijaan, että EU:sta rakennellaan kun­nianhimoisesti uutta maailmanvaltaa muiden mahtien joukkoon, palattaisiinkin pari askelta taaksepäin arkisen yhteistyön sfääreihin?

Uusi maailmanmahti, jos sellaista kaivataan, saattaa syntyä tätä kautta tehokkaammin kuin monen rintaman rynnäköillä. Luontainen kehitys kantaa kauemmas kuin vallankumous, jonka välitön tulos on yleensä sekasorto.

Aikaperspektiivi olisi viisasta pitää mieluummin vuosisadoissa kuin vuosissa. Vuosikymmenet kelpaavat lyhyen tähtäyksen tavoitteisiin.

 

On ymmärrettävää, että juoksuhaudoissa ja pommisuojissa itänyt unioni on ottanut ohjelmaansa paljon hyvää ja kaunista. Sitä ei ole syytä pilkata. Sitä pitää arvioida.

Unionin ulkosuhteissa arvopolitiikka on liian usein osoittautunut sentimentaaliseksi kaunopuheeksi, joka on palvellut vain käyttökelpoisena kivetyksenä tiellä helvettiin.

Esimerkkinä olkoon Libya, jonka pommittamisesta keskiaikaiseen kaikkien sotaan kaikkia vastaan monet EU-kellokkaat häpeilemättä ylpeilivät. Toiset samanhenkiset Helsingissä häpeilivät puolestaan suomalaishävittäjien poisjääntiä! Kovin paljon syvemmälle raakalaismaisessa voimapolitiikan ihannoinnissa on vaikea päästä.

Kelpo puolustus toki on, että helvetit on tähän asti kyetty yleensä ulkoistamaan EU:n ulkopuolelle. Oikeastaan vasta hallitsemattomat väestöliikkeet Lähi-idästä ja Afrikan kriisimaista ovat antaneet unionilaisten maistella tilaamaansa. Kaikki on tehty hyvin aikein, mutta reaalimaailma ei oikein tahdo ottaa aikeita huomioon, kun tuloksena on verinen kaaos.

Vakavampi unionin arvojulistusten puolustus muistuttaa, että kyse ei ole pelkästään arrogantista pötypuheesta ja ylimielisyydestä.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ja siitä johdettavilla arvoilla on aito, laaja ja voimakas kannatuspohja. Ihmisoikeudet ovat toteutuneet unionimaissa enemmän kuin kai missään muual­la maailmassa, tosin enimmäkseen vuosisatojen ristiriitaisen kehityksen tuloksena ilman EU:n ansioita.

Mutta unioni on kiistatta tehnytkin paljon ihmisoikeuksien edistämiseksi. Yhdentyminen ja yhdenmukaistuminen ovat olleet ja voivat edelleen olla myönteisiä tekijöitä oikeusvaltion, sananvapauden, tasa-arvon ja ehkä jopa demokratian edistäjinä.

Hyvissä tavoitteissa ei ole vikaa. Unionia horjuttavat ongelmat ovat syntyneet tavoiteltavien arvojen ja käytettyjen keinojen ristiriidasta. Tuhoisimpana tämä on ilmennyt Lähi-idässä, jossa unionin sinänsä vaatimaton panos on ollut aivan liian paljon osa ongelmaa.

Irak, arabikevät, Libya ja Syyria huutavat Euroopalta rehellistä ja inhorealistista analyysiä siitä, miten hyviä asioita tehokkaimmin edistetään.

Klaani- ja heimovetoisissa ja pahimmillaan vieläpä uskonnollisissa diktatuuri- ja klienttivaltioissa ei luoda demokratiaa, rauhaa ja edistystä edes jotenkuten toimivat valtiorakenteet palasiksi pommittamalla. Siten synnytetään vain loputonta kaaosta ja väkivaltaa.

Tekopyhyys on vakava vitsaus niin sanotussa läntisessä arvoyhteisössämme.

Pitkä katse eurooppalaisen valtionmuodostuksen viimeisimpään viiteensataan vuoteen tarjoaa riittävän ohjeistuksen tulevalle arvopolitiikalle.

Se muistuttaa mahdollisuuksien rajoista ja etenkin siitä, että ensin tarvitaan vahva valtio, joka kukistaa yksityisarmeijat, klaanit ja heimopäälliköt. Vasta sitten on mahdollista matkaansaattaa muulle yhteiskunnalle tilivelvollinen valtiojohto, moderni byrokratia ja parhaassa tapauksessa mielivaltaa ja tyranniaa suitsiva oikeusvaltio.

Kun tästä päästään kohtuulliseen sananvapauteen ja rauhanomaisen opposition sallimiseen, aletaan olla tien alussa kohti demokratiaa.

Euroopassa tällä tiellä kuljettiin monen mutkan ja höyryävien ruumiskasojen kautta noin tuhat vuotta. Syyria, Irak ja Libya ovat nyt samassa vaiheessa kuin me olimme Ruotsissa 1500-luvulla: Assad, Saddam ja Gaddafi ovat tehneet sitä mitä Kustaa Vaasa Ruotsissa uudenaikaista keskitettyä valtiota luodessaan.

Historioitsija Francis Fukuyaman synteesi valtion ja poliittisen järjestyksen pitkistä kaarista inspiroi kammottavaan kysymykseen: sallimmeko Kustaa Vaasan nykyisille virkaveljille vastaavan mahdollisuuden modernin valtion synnytykseen ja yritämmekö auttaa tässä julmassa prosessissa kauheuksia minimoimalla?

Vai hykertelemmekö demokraattisessa erinomaisuudessamme vapauttamalla ilmestyskirjan pedot diktaattoreista ”vapauttamiimme” maihin.

Kannattaa kriittisesti katsoa Irakiin, Syyriaan, Libyaan ja Afganistaniin ennen ja jälkeen ”läntisten arvojen” veristä maihinnousua.

Tekopyhyys on vakava vitsaus niin sanotussa läntisessä arvoyhteisössämme. Ei siksi, että arvot olisivat vääriä, vaan siksi, että diagnoosi tehokkaista tavoista edistää arvojamme on hälyttävän pinnallinen, epärealistinen – ja tekopyhä.

Tässä unionilla on runsaasti sellaista parantamisen varaa, mikä ei maksa mitään, mutta parantaa maailmaa ja vahvistaa Eurooppaa.

 

Liika kiire on toinen vaarallinen helmasynti, joka kostautuu kaikessa. Aikaa on ja sitä tulee koko ajan lisää.

Jos haluamme ymmärtää, missä nyt mennään, meidän on terveellistä vilkaista mieluummin muutaman vuosituhannen kuin vain muutaman vuosikymmenen sivilisaatio- ja valtiohistoriaa.

Kiinassa, jossa luotiin ensimmäinen moderni valtiokoneisto pari vuosituhatta sitten, valtadynastiat vaihtuvat 200–300 vuoden sykleissä.

Mitä Eurooppa oli 200 vuotta sitten? Nykyisestä unionista ei ollut tietoakaan. Suureurooppalaista imperiumia tavoitellut Napoleonin projekti oli  juuri päättynyt mantereenlaajuiseen verikylpyyn.

Tässä katsannossa EU:n hyvin lyhyttä ja sen edeltäjien vain puolen vuosisadan polkua on tavallaan liian aikaista arvioida.

Tarina voi päättyä pian – toivottavasti ei tavanomaisen verisesti – tai jatkua 2010-luvun kriiseistä säikähdyksellä ja kurssinkorjauksilla. Jos haluamme jatkaa, on jaksettava odottaa kärsivällisesti tuloksia, mutta myös varottava liian pitkiä ja äkkinäisiä hyppyjä.

Kiiruhtaminen on ymmärrettävää ja kuuluu kulttuuriperintöömme. Lisäksi päälle vyöryneet muutospaineet ovat osa selitystä: on ollut melkein pakko reagoida avautuviin aikaikkunoihin.

Sitä paitsi monissa kriittisissä yhteyksissä EU näyttäytyy hitaalta, kankealta ja aikaansaamattomalta. Mutta sekin johtuu enimmäkseen liias­ta kiireestä asioissa, joissa olisi tarpeen edetä rauhallisesti ja realiteetit tunnistaen. Liian monta palloa yhtä aikaa ilmassa johtaa yleensä rytinään ja lamaantumiseen.

Yleensä virheet kannattaa tunnistaa ja oikaista.

Tärkein esimerkki tuhoisasta kiirehtimisestä on eurojärjestelmän synnytys.

Yhteinen raha sopii yhdentyneen, yhdenmukaistuneen ja keskitetysti hallitun suuralueen yhdistäväksi instrumentiksi. Kulttuureiltaan, talouksiltaan ja valtiokehitykseltään vahvasti eriparisten maiden yhteisvaluutan synnytys lähestyy sen sijaan rikollista ihmiskoetta.

Euforinen innostus ja kauniit tavoitteet tekevät rikoksesta inhimillisesti ymmärrettävän. Valtiomiehiksi kokeen toteuttajia tuskin tullaan seppelöimään.

Euron aika olisi ollut ehkä puolen vuosisadan päästä, mikäli integraatio olisi edennyt hyvin. Nyt yhteisestä rahasta tuli Euroopan julma hajottaja, hajoamisilmiöiden vauhdittaja ja kaikkien ääriliikkeiden äiti. Luottamus johtaviin kerroksiin särkyi, ja sen mukana paljon muuta.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta yleensä virheet kannattaa tunnistaa ja oikaista. Euron kohdalla asetelma on vain hyvin hankala. Kun maltilliset valtavirtaoppineet nimittelevät eurojärjestelmää helvetinkoneeksi, jota on mahdoton ilman kaiken palasiksi pilkkovaa räjähdystä purkaa, vaikeusasteen voi haaleasti tajuta.

 

Rajutahtinen itälaajentuminen on toinen hätäilyn hedelmä.

Sitä ei voi peruuttaa, vaikka laajentuminen Euroopan talousalueen ETA:n pohjalta olisi ollut monessa mielessä viisaampaa. ETA olisi ollut sopivan kunnianhimoisia yhdenmukaistumispaineita luova, vähemmän ristiriitoja herättävä ja siten vähemmän kansallishenkisiä ääri- ja vihaliikkeitä synnyttävä.

Ehkä ETA:an olisi syytä palata? Tai ehkä ETA:aan on pakko palata, jos yhdentymisen myönteisiä puolia on halu edistää? Rauhallinen, harkittu ja laajasti yhdessä sovittu askel tai pari taaksepäin voi olla rakentavampi tapa päästä tulevaisuudessa edes askel eteenpäin realistisemmalta pohjalta syvempään integraatioon.

Vahvistumista todennäköisempi skenaario on unionin pirstaloituminen sisäisiin ristiriitoihin ja hyökkäävän nationalismin nousuun. Pari viisasta askelta taakse voisi olla keino Euroopan pelastamiseksi ja etenemistien varmistamiseksi.

Pitkistä askelista tulevat mieleen Maon ajan Kiinan kumoukselliset harppaukset. Suuret loikat levittivät tehokkaasti katastrofia muutamiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Elävä elämä näyttää vievän unionia kohti vahvimpien ylivaltaa.

Maailmanhistoria ei toistaiseksi tunne demokraattisesti hallittua suurvaltaa tai monikymmenkansallista valtiokonglomeraattia.

Kaikissa tunnetuissa suurissa muodostelmissa on ollut yksi johtava kansa ja yleensä myös yksi valtakieli. Unioni sen sijaan tavoittelee kielten ja kansojen tasa-arvoista ja kansanvaltaista yhteisöä. Se on historiallisesti yhtä ihmeellistä kuin kommunismin rakentaminen Neuvostoliitossa.

Olisi pikkunäppärää heittää, että EU:n ja neuvostounionin loppukin on samanlainen. Silti kestokriisin sytyttämät tunnelmat, vallankeskityksen paineet ja massiivisten tulonsiirtojen synnyttämä EU-byrokratia herättävät mielikuvia, jotka ehtivät tulla tutuiksi Neuvostoliitosta.

Osa omituisia mielikuvia synnyttävistä toimintatavoista liittyy aina isojen systeemien hallintaan, eivätkä ne siksi ole kovin vaarallisia.

Mutta mitä sitten tapahtuu, jos unioni ei onnistukaan ainutlaatuisessa perustavoitteessaan  – jospa demokraattisesti hallittu monikansallinen ja monikymmenkielinen valtiomuodostelma on kerta kaikkiaan mission impossible?

Elävä elämä näyttää vievän unionia kohti vahvimpien ylivaltaa. Suomelle sopii kyllä kaikki, se on tehty selväksi. Mutta nyt on kyse koko Euroopasta, myös sen itsetutuntoisista kansakunnista, jotka ovat EU-projektin kannalta taantumuksellisesti juuttuneet kieleensä, katsomuksiinsa ja kansallisvaltiosuvereniteettiinsa.

Juuri nyt olisi paikallaan pysähtyä päättämään, mitä me eurooppalaisesta yhteenliittymästä haluamme.

Toiset kaipaavat liittovaltiota, toiset itsenäisten valtioiden liittoa. Kolmannet haluavat nykyistä joustavampaa ihmiskunnan isoimpien ongelmien ratkaisuun räätälöityä kansainvälistä yhteistyötä.

Perusmallista tuskin löytyy riittävää yksimielisyyttä edes yhdentymiseen suopeasti suhtautuvien keskuudessa. Ehkä kannattaisikin hakea kaikkia yhdistäviä lähiajan pragmaattisia askelia.

 

Liittovaltiona EU olisi vahvempi, selkeämpi ja toimivampi. Mutta se olisi myös keskitetympi, muutenhan siinä ei olisi ideaa.

Vahvaan johtamiseen sisältyy etujen ohella vaaroja. Keskitetty ohjaus on tehokas hyvien asioiden toteuttaja, mutta yhtä tehokas väärän politiikan jalkauttaja. Kun kaikki siirtyvät yhtä aikaa veneen samalle laidalla, vene kallistelee tai peräti kaatuu.

Puhuttelevin esimerkki ilmiöstä on euroryhmän liuku noidankehään Saksa-vetoisen talouspolitiikan loogisena tuloksena. Kun saman valuutta-alueen maat leikkaavat julkista velkaa ja devalvoivat sisäisesti yhtä aikaa, seurauksena on kiihtyvä kilpajuoksu pohjalle eikä tervehtyminen. Financial Timesin kommentaattorin Martin Sandbun mielestä tämä on suurempi syy Euroopan harvinaisen pitkään taantumaan kuin yhteinen rahajärjestelmä.

Poliittisesti ja rauhanomaisesti tälle ei voi mitään. Muista ei ole Saksalle haastajiksi. Ellei Berliini muuta linjaansa, muutos tulee vain rytinällä ja kaaoksen kera. Todennäköisempää on, että taloudet sopeutuvat ja löytävät tasapainonsa uudessa normaalissa. Niin ne aina tekevät.

Kääntöpuoli on, että nimenomaan eurooppalaisina ylistetyt arvot on pakko pyyhkiä pois niitä kannatelleiden rakenteiden rapautuessa. Ainakaan pohjoismaiselle menestystarinalle ei synny jatkoa EU:n ja eurosysteemin sisällä.

Hyvinvointiyhteiskunta, sellaisena kuin sen tunnemme, on verraten pienten, suhteellisen homogeenisten ja demokraattisten kansallisvaltioiden luomus. Sellaiselle on vaikea havaita kannatuspohjaa Unionin kaltaisessa laajassa muodostelmassa. Riittävää sosiaalista koheesiota ei ole, eikä lähimpään sataan vuoteen synny.

Suomella ja muilla pienillä ei ole väliä.

Euroopan pääkilpailijat globaalissa raskaassa sarjassa ovat Kiina valtiokapitalismillaan ja USA kovan finanssikapitalisminsa ja ylivoimaisen sotakoneistonsa yhteisvoimalla. Venäjänkin malli viittoo plutokraattiseen keskusjohtoisuuteen.

Kuka uskoo, että EU pärjää tässä kilpailussa muutoin kuin ottamalla mallia paremmin menestyvistä kilpailijoistaan? Näin ihmisyhteisöt aina toimivat. Tai itse asiassa Eurooppa voisi pärjätäkin, mutta se edellyttäisi sellaista omaperäisen rohkeaa valtavirrasta irtautumista, ettei sitä yleensä esiinny ihmiskunnassa.

Kilpailevissa esikuvissa kansanvalta, ihmisoikeudet ja pohjoismainen malli eivät ole kovaa valuuttaa, päinvastoin niiden vahvuuksina pidetään juuri vastakkaisia ominaisuuksia.

Jo nyt useimmissa jäsenvaltioissa ylhäältä tuleva ohjaus kuplii yltyvänä ärtymyksenä. Miten mahtaisi käydä oikeasti keskusjohtoisessa järjestelmässä? Sitä paitsi, vaikka kuinka toivoisimme, liittovaltiota ei ainakaan tällä vuosisadalla synny, ei ainakaan ilmaan väkivaltaa tai uppiniskaiset alistavaa sisällissotaa.

Britannia pysyi kaukana eurosta ja muutoinkin totutussa separatismissaan, jonka Brexit tavallaan vain vahvisti. Ranska ja Saksa eivät puolestaan alistu sellaisen keskusvallan vietäviksi, joka ei edusta ranskalaista, saksalaista tai yhteistä ranskalais-saksalaista hegemoniaa.

Jos tämmöinen hegemonia sitten olisi olemassa, miten muut eurooppalaiset kansakunnat hyväksyisivät osansa? Entä millä kielellä luotaisiin yhteinen keskusteleva julkisuus?

Ei ainakaan niin, että Suomi ottaisi englannin kotimaiseksi pääkielekseen niin kuin yritysmaailman yläkerroksista ehdotellaan. Suomella ja muilla pienillä ei nimittäin ole väliä.

 

Saksa ja Ranska tuskin koskaan tyytyvät muiden käskytykseen sellaisella alusmaan eliitin notkeudella kuin pääosa suomalaisesta vallasväestä.

Ja vaikka Suomi olisikin nykytyylillään kyselemättä mukana, Ruotsi ja Tanska eivät missään tapauksessa liittyisi pakottamatta.

Yllättävää olisi, mikäli Puola ja Unkari menisivät mukaan liittovaltioon, tai edes Italia, joka sentään on ollut pitkään integraation puolesta­puhuja.

Reuna- ja rajavaltioille keskusohjattu liittovaltio tarkoittanee sitä samaa mitä reunamaille ylipäätään on tarjolla. Ei kovin hyvää ja kaunista, olkoonkin että kauniita puheita piisaisi.

Siksi ydinkysymys kuuluu, haluammeko tällaista Eurooppaa, ja jos emme, mitä haluamme.

 

Kirjoittaja Markku Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Kanavassa 1/2017. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat Otavamediassa samaan lehtiperheeseen ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Keskustelu

Proffa on viisas. Suomen pankin setelipaino pitää laittaa painamaan markat valmiiksi.
Väyrystä on turhaan tässä asiassa haukuttu, mitä minä sanoin.
Meistä ei välitä muut kuin me, suomalaiset.
Nationalismi vahvistuu ja kannattaa vahtia, että demokratia ei katoa.

Liittovaltiossa marssijärjestys ei muutu. Ensin oma napa,sitten oma perhe,ystävät,naapurit,kyläyhteisö,kaupunki,lääni,oma maa,naapurimaat,muut maat,Bryssel. Voi olla varma ettei kaukana muilla mailla Brysselissä välitetä jostakin etäisen Suomen ihmisen tarpeista kun katsoo ihmisen ajattelutapaa ja vuorolistaa.

Tämänkaltaista analysoivaa suhtautumista kaipaan lisää. Valtamedia hehkuttaa EU:ta lähes kritiikittömästi ja panee ongelmat Venäjän tai tyhmien kansalaisten piikkiin. Media on menettämässä roolinsa asettuessaan osapuoleksi ja alkaessaan politikoida analysoinnin ja näköalojen avaamisen sijaan. Kiitos SK:lle tästä artikkelista.

Kirjoitus on kiinnostava, mutta perustuu valitettavasti virheellisiin tietoihin. Tai oikeammin siitä puuttuvat tosiasiat, joilla esitettyjä rohkeita väitteitä voisi perustella tai joiden pohjalta voisi käydä keskustelua. EU-asioiden käsittely vaatii huolellisuutta. Niitä ei voi käsitellä leveällä pensselillä kuten kirjoituksessa tehdään. Johtopäätökset on helppo kumota, mutta keskustelun pohjaksi se sopii valitettavan huonosti.

Jos lähestytään aihetta teräskartellien suunnasta, niin aikanaan ne tarjosivat suuren määrän turvattuja työpaikkoja eri maiden kansalaisille. Käsitykseni mukaan näennäistä kilpailua ylläpidettiin viemällä terästä naapurimaihin ja vastaavasti ostamalla sitä takaisin kilpailevilta tuottajilta takaisin. Vähitellen lähes kaikilla mailla alkoi olla ylimääräistä tuotantokapasiteettia, joten ylimääräinen teräs dumpattiin Euroopan ulkopuolelle. Kaikessa tässä voittajina olivat kuljetusyritykset, mutta terästä käyttävä teollisuus maksoi vastaavasti ylihintaa.
Mikäli EU:sta tulisi liittovaltio, niin nykyistä määrää terästehtaita tuskin tarvittaisiin. Myös teräksen sisäisiä kuljetuksia voitaisiin järkeistää. Valitettavasti työpaikkoja katoaisi, joten integraation hyötyjä olisi vaikea perustella. Tosin terästeollisuus tulee keskittymään joka tapauksessa, mutta tämä kehitys näyttää tapahtuvan hitaasti.

Erittäin merkittävä essee ja analyysi professori Markku Kuismalta.

Milloin Suomeen saadaan pääministeri, joka lausuu painavasti julkisuuteen ”Suomi ensin”.

Eipä taida ainakaan Sipilä kyetä näin sanomaan. Vaan kuka joskus tuleva pääministeri ottaa johtoajatukseksi ”Suomi ensin”?

EU:n ulkorajat eivät pidä. Hallitsematon maahanmuutto johtaa nykyisen poliittisen eliitin häviämiseen vaaleissa. Jos ei nyt tänä vuonna, niin vähän myöhemmin.

Euro on osoittautunut kammottavaksi virheeksi. Ei Suomi voi olla samassa valuutassa Saksan kanssa kuin korkeintaan nousukaudella. Suhdannevaihteluissa mikään muu keskeinen kustannustekijä ei jousta niin nopeasti ja tehokkaasti kuin kelluva valuutta. Siispä kelluva markka takaisin, niin johan alkaa Lyyti kirjoittamaan, kun saa oikean osoitteen.