Professori: Pandemia ei ole sota eikä potilas ole sotilas – lopettakaa ongelmallinen tarinallistaminen

Puheenvuoro: Koronasta ei pitäisi kertoa sotatarinaa, vaan avointa kertomusta risteyskohdasta, jossa ihmiskunnalle avautui mahdollisuus erilaisiin tulevaisuuksiin.
Mielipide 1.5.2020 08:30
Hanna Meretoja
Suomen Kuvalehti - avatar

Tarinallistaminen on keskeinen viestinnän keino niin politiikassa kuin mediassa.

Sodan kuvasto ja tarinamalli hallitsevat maailman poliittisten johtajien tapoja puhua koronaviruspandemiasta.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on brändännyt itsensä ”sodanajan presidentiksi”. ”Meidän on toimittava kuin mikä tahansa sodanajan hallitus”, julisti Britannian pääministeri Boris Johnson. Ranskan presidentti Emmanuel Macron toisti televisioidussa puheessaan lausetta ”olemme sodassa”.

Kaikki kolme johtajaa ovat puhuneet sodasta ”näkymätöntä vihollista vastaan”. Britanniassa lääkäreiden sanotaan taistelevan ”eturintamassa” apunaan ”NHS:n vapaaehtoisten armeija”.

On helppo ymmärtää, miksi pandemian kehystäminen kertomukseksi sodasta voi vaikuttaa houkuttelevalta.

Se esittää meidät aktiivisina toimijoina aikana, jolloin voimme tuntea itsemme avuttomiksi juuri siksi, että aseemme ovat niin vähissä – koronavirusta vastaan ei ole lääkettä eikä rokotetta.

Sotakertomuksessa emme ole viruksen passiivisia uhreja, vaan kuka tahansa voi olla urhea sotilas taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Emme kuitenkaan ole sotilaita, eikä pandemia ole sotaa. Sodankäynnin tarinamallia käytetään koronakeskustelussa antamaan toimijuus ensinnäkin potilaille, toiseksi terveydenhuollon ammattilaisille ja kolmanneksi kansalaisille kollektiivisesti.

Kaikki kolme käyttötapaa ovat perustavalla tavalla ongelmallisia.

Paraneminen tai kuolema eivät riipu potilaiden  ”taistelutahdosta”.

Ensinnäkin on loukkaavaa puhua potilaista taistelijoina tai selviytyjinä.

Puhetapa implikoi, että taistelusta voi selvitä ”voittajana” psyykkisten ominaisuuksien kuten urheuden tai tahdonvoiman avulla, kun taas koronavirukseen kuolevat ovat ”häviäjiä”, joiden taistelutahto ei ollut riittävä.

Sama ongelma sisältyy sotakielikuvien käyttöön, kun syöpäpotilaita kuvataan taistelijoiksi. Sen enempää syövässä kuin koronavirusinfektiossa paraneminen tai kuolema eivät riipu potilaiden ”taistelutahdosta” tai muista psyykkisistä ominaisuuksista, vaan immuunijärjestelmästä ja muista tieteen toistaiseksi vain osin ymmärtämistä biologisista tekijöistä.

Silloinkin kun emme suoraan ajattele taistelutahtoa paranemisen syynä, sodan kuvasto helposti ohjaa meitä tällaisiin oletuksiin.

Kun Johnsonin kerrottiin sairastuneen koronainfektioon, Trump toivotti hänelle paranemisia tämän ”henkilökohtaisessa taistelussa virusta vastaan” ja lisäsi, että Johnson tulee selviämään koska hän on ”vahva, päättäväinen, hän ei luovuta, ei anna periksi”. Eivätkö ne, jotka ”häviävät taistelun”, ole vahvoja ihmisiä? Kuolevatko he siksi, että he luovuttivat?

Toiseksi terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole sen enempää sotilaita kuin potilaatkaan.

Lääkärit harjoittavat toimijuuttaan päättäessään, kuka otetaan sairaalahoitoon, kuka tehohoitoon ja kuka saa hengityslaitteen. Tutkijat ympäri maailmaa ponnistelevat rokotteen ja lääkkeiden kehittämiseksi. Terveydenhuollon ammattilaiset pyrkivät pelastamaan ihmishenkiä. Heidän toiminnassaan on kyse hoidosta, ei sodasta. Työ sen eteen, että kaikki saavat tarvitsemansa hoidon, on pikemmin työtä rauhan kuin sodan eteen.

Kolmanneksi pandemia koskettaa meitä kaikkia, ja meistä useimmat pyrkivät omalla toiminnallaan osallistumaan yhteiseen tavoitteeseen pysäyttää pandemia. Mutta vain se, että on kyse yhteisponnistuksesta, ei tee tästä sotahanketta.

Varsinkin Britannian koronakeskustelussa jatkuvat vertaukset toiseen maailmansotaan perustuvat romantisoituun ja vääristyneeseen käsitykseen sodasta. Historian ja politiikan tutkijat ovat jo puuttuneet siihen, miten huonosti analogia toimii.

Esimerkiksi toisen maailmansodan ja koronakriisin talousvaikutukset eroavat olennaisesti toisistaan, ja sodassa ihmismassat sulloutuivat parakeille, tehtaisiin, juniin ja pommisuojiin. Myös sodankäyntiin ja koronakaranteeniin liittyvät aistikokemukset eroavat olennaisesti toisistaan. Sotatarina estää meitä kohtaamasta pandemian erityisyyttä ja kompleksisuutta.

Koronakriisi antaa mahdollisuuden rakentaa uudenlaista yhteisyyden kokemusta.

Sotavertaus ei ole kuitenkaan epäonnistunut ainoastaan tosiasioiden nojalla. Se myös merkitsee tärkeän mahdollisuuden heittämistä hukkaan.

Elämme historiallista hetkeä, jossa meillä olisi mahdollisuus kultivoida pandemiaa koskevaa mielikuvitustamme rauhan, solidaarisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kerronnallisen kuvaston pohjalta sen sijaan että turvaudumme tuhoisaan sodan kuvastoon.

Miksi ajattelisimme yhteistä ponnistusta nostalgisoimalla sodanajan kansallista yhtenäisyyttä?

Koronakriisi avaa mahdollisuuden rakentaa uudenlaista, toisista huolehtimiseen liittyvää yhteisyyden kokemusta, johon kytkeytyy ymmärrys siitä, miten perustavalla tavalla olemme toisistamme riippuvaisia, yhteisen maapallon asukkeja.

Sen sijaan että ajattelisimme pandemiaa ”vahvimman selviytymisenä”, emmekö voisi nähdä sen opetuksena elämän hauraudesta – siitä, miten kuka tahansa voi osoittautua haavoittuvaiseksi? Kuningatar Elisabet vetosi televisiopuheessaan brittien kansalliseen ylpeyteen, mutta ylpeyden sijaan tarvitsemme nöyryyttä elämän haurauden edessä.

Jos maltamme luopua pandemian kehystämisestä kertomukseksi sodasta, pystymme ehkä kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa uudenlainen globaali tietoisuus keskinäisestä riippuvaisuudestamme voisi antaa eväitä paremman, oikeudenmukaisemman ja kestävämmän maailman rakentamiseen tuleville sukupolville.

Sen sijaan että kerromme pandemiasta sotatarinaa, voisimme kertoa siitä lopputulemaltaan avointa kertomusta historian risteyskohdasta, jossa ihmiskunnalle on avautunut mahdollisuus valita erilaisia reittejä erilaisiin tulevaisuuksiin.

Se on risteyskohta, jossa maailman poliittisten päättäjien valinnat voivat pelastaa tai tuhota miljoonia ihmishenkiä. Se on risteyskohta, jossa suurimmassa vaarassa ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa olevat – vanhukset, pitkäaikaissairaat, pakolaiset, kodittomat, turvattomien kotien lapset.

Ja se on risteyskohta, jossa miljoonat ihmiset ympäri maailmaa yrittävät jokapäiväisillä teoillaan edistää rauhaa, solidaarisuutta ja jokaisen oikeutta hoitoon ja turvaan.

Kirjoittaja on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori ja lukuvuoden 2019–2020 vieraileva professori Oxfordin yliopiston Oxford Centre for Life-Writing -tutkimuskeskuksessa.