Päätöksiä epävarmuudessa
Osa työllisyyttä edistävien uudistusten vaikutuksista on arvioitavissa, osa perustuu mutu-tietoon. Esimerkiksi paikallisen sopimisen vaikutuksista ei ole kunnon näyttöä.
Viimeisen Tilastokeskuksen sivulta löytyvän tiedon mukaan 58-vuotiaista suomalaisista työttömänä oli vajaat yhdeksän prosenttia. 61-vuotiaista työttömien osuus oli yli 13 prosenttia.
Ero johtuu käytännössä kokonaan työttömyysputkesta. Työttömyysturvan lisäpäivät takaavat ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan vanhuuseläkeikään asti niille, jotka menettävät työpaikkansa 59-vuotiaana tai vanhempana.
Lisäpäiväjärjestelmä turvaa pitkäaikaistyöttömien toimeentuloa mutta samalla heikentää uuden työpaikan etsimisen kannustimia ja ohjaa työnantajia kohdentamaan irtisanomiset vanhimpiin työntekijöihinsä.
Työttömyysputken vaikutukset tunnetaan hyvin, koska järjestelmässä on diskreettejä ikärajoja, jotka kaiken lisäksi ovat aina välillä muuttuneet. On siksi ollut mahdollista arvioida putken vaikutuksia vertaamalla muuten melkein samanlaisia ryhmiä, joista toinen pääsee putkeen mutta toinen ei.
Tuloksetkin ovat selkeitä. Esimerkiksi Tomi Kyyrän ja Hanna Pesolan alkuvuodesta julkaistun artikkelin mukaan vuoden 1950 alussa syntyneet olivat työuransa loppuvuosina keskimäärin seitsemän kuukautta pidempään töissä ja tienasivat keskimäärin 22 000 euroa enemmän kuin vuoden 1949 lopussa syntyneet.
Eron selittää vuoden 2005 eläkeuudistus, joka nosti työttömyysputken ikärajaa kahdella vuodella 57 vuoden ikään.
Nykyisin työttömyysputken ikäraja on 59 vuotta. Työttömyysputken poistaminen on yksi budjettiriihessä esillä olevista työllisyyttä edistämään pyrkivistä uudistuksista. Samalla se on yksi harvoista esityksistä, jonka työllisyysvaikutuksista on tieteelliset kriteerit täyttävää näyttöä.
Ideaalitilanteessa työllisyyden edistämisen keinoja etsivillä päätöksentekijöillä olisi tarjolla erilaisia vaihtoehtoja ja käsitys päätösten seurauksista. Ideaalista ollaan vielä kaukana. Joissain tapauksissa tietoa ei yksinkertaisesti ole, usein se on vääränlaista ja joskus tietoa ei ilmeisesti edes haluta.
Ensimmäisestä käy esimerkiksi paikallisen sopimisen lisääminen. Sen vaikutuksesta työllisyyteen ei ole oikein minkäänlaista näyttöä.
Paikallinen sopiminen voisi hyvinkin auttaa yrityksiä sopeutumaan yllättäviin tilanteisiin tavalla, joka ei johtaisi irtisanomisiin. Ehkä joustavammat työehdot myös innostaisivat työllistämään. Tarvittaisiin enää tutkimus, joka osoittaisi nämä arvailut todeksi tai taruksi.
Esimerkiksi perustulon vaikutuksista taas on vähän vääränlaista näyttöä. Massiivinen satunnaiskoe osoitti vakuuttavasti, että perustulokokeilu ei vaikuttanut valitun kohderyhmän työllistymiseen juuri millään tavalla. Se ei silti kerro, mitä vaikutuksia olisi realistisemmalla perustulomallilla johonkin toiseen ryhmään.
Ongelmat ovat ymmärrettäviä. Paikallisen sopimisen vaikutuksia on vaikea tutkia ja perustulokokeiluja kallista järjestää.
Erikoisempaa sen sijaan on, että esimerkiksi kuntakokeilut, joissa vastuuta työllisyyden hoidosta siirretään kunnille, organisoidaan niin, että kokeilun vaikutuksia on lähes mahdotonta jälkeenpäin arvioida.
Kontrolloitujen satunnaiskokeiden ja puhtaan mutu-tiedon väliin jää laaja skaala eriasteista epävarmuutta.
Oppivelvollisuuden pidentämisen vaikutuksia osataan arvioida muiden maiden kokemusten avulla. Varusmiespalveluksen lyhentämisen vaikutusta voidaan veikkailla aiemmin tapahtuneiden palvelusaikojen muutosten perusteella. Korkeakoulujen aloituspaikkojen lisäyksen vaikutuksiakin voidaan yhteishakujärjestelmän ansiosta kohtuullisen luotettavasti simuloida. Esimerkiksi työvoimapalvelujen tehostamisen vaikutuksen arviointi on jo vaikeampaa.
Harmillisesti tavoitteena on luoda laskennallisia työpaikkoja. Kaikki laskelmat ovat epävarmoja ja tutkijat siksi arkoja pistämään laskelmiinsa tarkkoja numeroita. Lobbareilla tällaisia pidäkkeitä ei ole. Luovia laskelmia on tarjolla aiheesta kun aiheesta palkkatuesta paikalliseen sopimiseen. Virallisiksi valvojiksi nimetyt valtiovarainministeriön laskukoneen käyttäjät ovat vaikeassa paikassa.