Suomen turvallisuusriski on Itämerellä
Kun J. K. Paasikivi opetti, että turvallisuusasioissa pitää katsoa karttaa, hän tarkoitti idän ongelmaa. Suomessa on jumiuduttu korostamaan 1 300 kilometriä pitkän maarajan pysyvää uhkaa. Mutta kartalla on myös muita ilmansuuntia, ja Suomen turvallisuusongelmat ovat nyt toisaalla.
Kylmässä sodassa Euroopan turvallisuuden polttopiste oli Saksojen rajalla, Frankfurt am Mainin ja Erfurtin välisellä Fuldan aukoksi sanotulla alueella. Supervaltojen kitkan paine on nyt siirtynyt toistatuhatta kilometriä koilliseen, Itämerelle Kaliningradin, Bornholmin, Öölannin, Gotlannin ja Ahvenanmaan lähivesille.
Itämeri on supervaltaintressien kosketuspintaa, jolla kohtaavat Natolle tärkeän Baltian puolustuksen selusta- ja sivustaongelmat ja Venäjälle korvaamattomien Kaliningradin tukikohtien puolustustarpeet. Tästä syntyvä merellinen jännite on Suomelle vakavampi turvallisuusongelma kuin itäraja.
Kaliningrad kuuluu Venäjään, mutta alueelle ei ole maayhteyttä. Naton joukot hallitsevat Kaliningradin huollon maa-, ilma- ja meriyhteyksiä. Tukikohtien puolustus on Venäjälle yhtä epätoivoinen tehtävä kuin Baltian maiden puolustus Natolle.
Näistä ristikkäisistä riskeistä syntyy outo jännite. Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä on paikallinen kauhun tasapaino.
Suomen turvallisuusriski on Suomenlahden, pohjoisen Itämeren, Ahvenanmeren ja Selkämeren alueella. Suomi pyrkii Ruotsin kanssa toimimaan niin, ettei kumpikaan Itämerellä operoiva supervalta alkaisi tavoitella etulyöntiasemaa horjuttamalla kauhun tasapainoa edukseen.
Tämä on saanut Ruotsin ja Suomen ohjaamaan puolustusharjoittelunsa yhteistyöhön Nato-maiden kanssa. Suomella ja Ruotsilla on muiden Itämeren valtioiden kanssa yhteinen tarve estää ulkopuolisten voimien pureutuminen Ahvenanmaalle ja sen merialueille. Kansainväliset sopimukset vuosilta 1856, 1921 ja 1940 pyrkivät siihen korostamalla alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta, mutta eivät tehonneet.
Laajan valtioryhmän puolustusharjoittelu turvaa Suomen, Ahvenanmaan ja Ruotsin koskemattomuutta ja vakauttaa Itämeren tilannetta. Paras tapa tämän rakenteen varmistamiseksi kaikissa tilanteissa olisi Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon.
Se on mahdotonta, koska poliitikkojen ja kansan enemmistöiltä puuttuu turvallisuuspolitiikan perusasioiden arvioinnissa tarvittava valppaus. Siksi on jouduttu valitsemaan toiseksi paras ratkaisu, joka nykytilanteessa toimii hyvin.
Keskiössä on Natolle välttämätön Baltian puolustuksen varmistaminen. Ruotsi ja Suomi taas tarvitsevat tukea rannikkojensa puolustukseen. Jäsenyys Naton rauhankumppanuusohjelman tehostetussa EOP-yhteistyössä edistää näitä tavoitteita.
Suomi on määritellyt sen tarjoamat mahdollisuudet puolustusharjoitussopimuksilla, aiepöytäkirjoilla, puitesopimuksilla ja isäntämaasopimuksella Ruotsin, Norjan, Viron, Tanskan, Saksan, Britannian, Ranskan, Yhdysvaltain ja Naton kanssa.
Tämän ratkaisun laaja poliittinen kannatus Suomessa ja Ruotsissa perustuu ilmeisesti siihen, että se toteutuu ilman Nato-jäsenyyttä. Asenne muistuttaa suomettumisajan kaksoispuhetta. Silloin vakuuteltiin ystävyyttä ja avunantoa, vaikka kaikki eivät tarkoittaneet niitä asioita, joita nämä sanat arkikielessä merkitevät. Nyt vastustetaan Nato-jäsenyyttä, mutta kannatetaan Nato-turvallisuusyhteistyötä.
