Koti, uskonto ja isänmaa – Venäjän uudet arvot

Mielipide 11.9.2010 09:00
Kirjoittaja on ministeri

Kun neuvostovaltio hajosi ja maalle alettiin luoda uutta perustuslakia, säädettiin nimenomaan, ettei Venäjän federaatiolla ole virallista ideologiaa, ei siis mitään kaikenkattavaa politiikan ja yhteiskuntaelämän oppijärjestelmää. Täten haluttiin suojautua kokemuksilta, jotka liittyivät neuvostovaltion synkkään menneisyyteen.

Kommunistinen ideologia oli ollut – ainakin teoriassa – myös arvojen järjestelmä. Tosin monet arvoista olivat pikemminkin näennäisiä kuin todellisia. Eräät niistä olivat universaalisia, kuten ihmisoikeudet. Se ei merkinnyt sitä, että arvoja olisi kunnioitettu, mutta olemassa ne sentään olivat.

Kun entinen arvojärjestelmä luhistui ja osoittautui ontoksi, syntyi arvotyhjiö. Ortodoksinen kirkko riensi apuun, ja pitkistä vainon vuosista huolimatta se osoittautui hämmästyttävän toimintakykyiseksi. Myös maan poliittinen johto näki siinä mahdollisuuden nojautua arvojärjestelmään, joka on ankkuroitu syvälle Venäjän historiaan. Syntyi maallisen ja hengellisen vallan symbioottinen suhde, taas kerran. Poliittiset ja uskonnolliset johtajat esiintyvät näkyvästi rinnan eri yhteyksissä ja varsinkin seremonioissa. Kirkko tukee valtiota ja valtio kirkkoa.

Tämä sopii Venäjän valtapuolueelle, joka luonnehtii näkemyksiään konservatiivisiksi.

Perhearvot on toinen tekijä, joka on noussut arvojen asteikossa korkealle. Se ei sinänsä yllätä, sillä perheiden sisäinen solidaarisuus ja perheen merkityksen korostaminen on yleistä siellä, missä perhe on sen jäsenten kannalta turvallisuusyhteisö. Murroksen oloissa, jolloin verovaroin rahoitetut sosiaalipalvelut joko katosivat tai muuttuivat maksullisiksi, tarvittiin perheen sisäistä yhteenkuuluvuutta ja yhteisvastuuta. Sitä tarvitaan yhä.

Väestöltään Neuvostoliittoa puolta pienempi Venäjän federaatio on myös homogeenisempi yhteiskunta kuin neuvostovaltio. Se helpottaa kansallistunnon rakentamista. Sitä taas tarvitaan lujittamaan maantieteellisesti ainutlaatuisen suuren alueen eri osien yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kansallisena voimavarana nähdään myös miljoonat kansallisuudeltaan venäläiset, jotka asuvat federaation alueen ulkopuolella.

Vanhat tutut – koti, uskonto ja isänmaa – eivät kuulosta suomalaisten korvissa kovin moderneilta arvoilta. Kuitenkin Putin-Medvedev-tandemin keskeisin ohjelma on Venäjän modernisaatio. Arvojen ei tarvitse olla ristiriidassa maan modernisaation kanssa. Kun suomalaisten keskeiset arvot olivat juuri nuo kolme, Suomea modernisoitiin tehokkaasti 1900-luvun vaihteen molemmin puolin ja vielä sisällissotamme jälkeenkin

Venäjän modernisaation ongelmat ovat muualla. Maan epävirallinen pääideologi Vladimir Surkov totesi viime vuoden lopulla, että Venäjän talouselämä ei vielä tunne uudistumisen tarvetta. ”Me olemme raaka-aineita tuottava maa ei vain taloutemme rakenteilta vaan myös mentaliteetiltamme”, julisti Surkov. Putin pani vielä paremmaksi: ”Meidän on luovuttava toivottomasta, vanhentuneesta ja tuhlailevasta kansantaloudestamme, ja meidän on vaalittava ja tuettava aidosti kilpailukykyistä talouden ydintä.” Medvedev puolestaan suomi maansa kansantaloutta siitä, että se on ”rakenteeltaan alkeellinen ja nöyryyttävässä määrin riippuvainen raaka-aineista”.

Ongelmat tunnustetaan, mutta niiden korjaaminen vaatisi muutakin kuin uusia ohjelmia. Modernisaation rajaaminen vain talouteen on sekin vaikeaa. Mutta jos myös poliittista järjestelmää aletaan modernisoida kohti aitoja vaaleja ja valintoja, kuten Surkovkin on vihjaillut, saattaisi myös valta vaihtua.

Niin pitkälle ei sentään olla valmiita menemään. Nykyinen järjestelmä takaa sen, että valta on turvallisesti Putin-Medvedev-parivaljakolla ja myös pysyy. Se ei tunnu venäläisiä juuri vaivaavan. Molemmat ovat yhä kansansuosiossa varsin vahvoilla.