Filosofi Pekka Himasen teos Sininen kirja vie modernin epäselkokielen aivan uudelle tasolle

Mielipide 18.11.2012 16:00

Olen tottunut siihen, että en ymmärrä suomea. Reagoin torjuvasti, jos puhutaan pilottipotilaan turvapolusta elämänkaariperspektiivissä. Vaikka ymmärrän, että projektiorganisaation medisiininen tulosyksikkö on sairaala ja Elisa Viihteen Katsomo Jääkiekko -sovellus televisiokanava, en halua ymmärtää. Loppukäyttäjän ensiversio saa minut hymyilemään, samoin ajatus lisäpakettina ladatusta pianosta.

Mutta filosofi Pekka Himasen teos Sininen kirja vie modernin epäselkokielen aivan uudelle tasolle. Siinä on 157 sivua, joista 25 on tyhjiä ja loput täynnä tyhjiä sanoja. Kirjan on tilannut Suomen valtio, ja siitä on maksettu Himaselle 700 000 euroa. Työtäkin on tehty. Himanen toteaa kahdesti, että työkuukausia on kertynyt lähes sata.

Toisto onkin Himasen ilmaisussa oleellista, hän sanoo asiat mieluiten monta kertaa. Usein toisto on suorastaan intensiivistä: ”Puolet antaa ja puolet saada – tai puolet saada ja puolet antaa”, ”kehitykseen sisältyvä kehitys”.

Himanen on huolestunut suomalaisten mielenterveydestä, mutta lukiessani Sinistä kirjaa huolestun hänestä: ”Tulevaisuus-hankkeen toisena osana on syvennettävä tuottavaan hyvinvoinnin ohjelmaa ilmaisun jälkimmäisen sanan osalta”, ”Tähän saakka ulottuen asiaa on ratkaistava”, ”Henkilö valitsee luopua osasta elintasoa”, ”Mielen sairauksien on päästetty kasvamaan”, ”Työllisyysaste saadaan 1990-laman 70 %:iin romahdusta edeltäneelle normaalitilanteen vähintään 75 %:iin tasolle”.

Tämän sekamelskan seassa tervehdin jopa suopeasti Himasen tapaa tehdä asioista isoja, jolloin syntyy syväongelma, avainkehitys, suurhaaste ja jättiläisaskel sekä tietenkin Suuri Taantuma. Iloa tuottaa myös kirjoittajan tapa kannustaa itseään: ”Nyt tätä on lähestyttävä laajemmin”, ”Tämä on kriittisen tärkeää”. Kieli rikastuu päiväkotilasten ilmaisuilla: ”ohjelma tarvitsee aloittaa”, ”kaikkein pahiten”. Osa uudissanoista on raikkaita, kuten epätavallinen ”elämäntavallinen”.

Mitä filosofi yrittää sanoa? Ei mitään. Siksi hän sotkee kielen käsittämättömäksi. Himanen on huolestunut siitä, mistä kaikki muutkin ovat jo pitkään olleet: ympäristön tilasta, ihmisten hyvinvoinnista ja kestävästä taloudesta. Hän ei itse ole käynyt töissä, mutta joku on kertonut hänelle, että työpaikoilla on huonoja esimiehiä ja IT-järjestelmiä.

Tauluiksi kutsumiinsa luetteloihin hän kerää suurajatuksensa jättiläisytimen: on luotava hyvin toimivia järjestelmiä ja organisaatioita. Näin syntyy 2 miljardia tuolta ja 2 miljardia täältä ja ihmisten hyvinvointi lisääntyy informationalismin avulla.

Tekniikka on sama kuin Himasen edellisessä löysän ajattelun pamfletissa Kukoistuksen käsikirjoitus: tartutaan suomalaisten arvostamaan asiaan ja kuvataan se amerikkalaisten ekonomistien näkökulmasta. Ensin kohteena oli kulttuuri, nyt hyvinvointi. Vaikka Himanen kirjoittaa, että ”kaikkein konkreettisimmalla tasolla asian voi ilmaista näin konkreettisesti”, ei mikään konkretisoidu.

Filosofina Himanen on kuin Voltaire, hänellä ei ole yhtään omaa ajatusta. Kun Voltaire paljasti satiirilla muiden ajattelun tyhjyyden, Himasen keino on oopperasta lainattu tahaton komiikka. Sininen kirja on hyvin humoristinen, suorastaan burleski.