Filosofi koronasta: Vanhusten viimeisiä elinvuosia ei saa pyyhkiä pois, jotta muille maksimoitaisiin ”laatupainotteista” elämää

Puheenvuoro: Koronatoimien hinta ei ole sama asia kuin koronakriisin hinta.
Mielipide 23.4.2020 20:30
Antti Kauppinen
Suomen Kuvalehti - avatar

KORONAKRIISI iskee kovaa Suomen talouteen. Siksi on ymmärrettävää, että monet vaativat erilaisten rajoitusten poistamista.

Mutta paljonko ne oikeastaan maksavat – ja paljonko meidän on oikein maksaa siitä, että vältämme taudin aiheuttamia kuolemia?

Ensimmäisen kysymyksen kannalta on olennaista, että erotamme selvästi koronatoimien hinnan koronakriisin hinnasta, toisin kuin moni on tehnyt. Esimerkiksi Osmo Soininvaara arvioi blogissaan koronapolitiikan hinnaksi 22 miljardia euroa vuodessa.

Voi olla, että kriisin seurauksena kansantuote todella laskee näin paljon.

Mutta vain pieni osa näistä kustannuksista johtuu hallituksen koronatoimista.

Niiden hintaa arvioidaksemme meidän pitää käyttää vertailukohtana sitä, kuinka asiat olisivat, jos viruksen annettaisiin levitä ilman mitään toimia. Silloin kuolleisuus olisi paljon suurempi ja ihmiset välttelisivät joka tapauksessa massatapahtumia ja ravintoloita. Viennin ongelmat olisivat samoja kuin nyt.

 

REALISTISEMPI vertailukohta onkin taloudesta huolestuneiden mallimaa Ruotsi.

Joka päivä julkisuudessa väitetään, että Ruotsin taloudella sujuu hyvin.

Näin ei ole – Ruotsin valtiovarainministeriö arvioi kansantuotteen laskevan 4 prosenttia, kun valtiovarainministeriön arvio meillä on 5,5 prosenttia.

Ei ole ihme, ettei tässä ei ole suurta eroa, koska erot koronatoimissa ovat lopulta varsin pieniä ja liittyvät lähinnä kouluihin, ravintola-alaan ja Suomen aikaisempaan aloitukseen. Ja toki Ruotsin talous on muutenkin vahvempi.

On siis kysyttävä, mitä vaikutusta sillä on, että yökerhot ovat kiinni, ravintoloista myydään ruokaa vain ulos ja että joidenkin vanhempien työteho on normaalia alhaisempi – ottaen huomioon, että Ruotsin mallissakin ihmiset kuluttaisivat näitä palveluja selvästi vähemmän ja monet tekisivät töitä kotona.

Realistisesti arvioiden tämän nykymallin ja Ruotsin mallin välisen eron mittaluokka on ehkä satoja miljoonia euroja kuukaudessa huonoimmassakin tapauksessa.

Tällä hinnalla Suomi on toistaiseksi ostanut Ruotsiin verrattuna yhdeksän kertaa vähemmän koronakuolemia väkilukuun nähden. Eikä pitkällä tähtäimellä ole mahdotonta sekään, että käy niin kuin vuoden 1918 pandemiassa, jolloin tiukempia rajoitustoimia tehneet alueet selvisivät lopulta pienemmillä taloudellisilla vahingoilla.

On toki todennäköistä, että tartuntapiikki täällä tulee nykytoimilla myöhemmin.

Siitäkin kannattaa kuitenkin maksaa, koska lääkkeitä ja muita hoitoja tautiin kehitetään parhaillaan kuumeisesti koko maailmassa.

Koronan sairastaminen kolmen kuukauden kuluttua on todennäköisesti paljon pienempi paha kuin sen sairastaminen nyt. Koronarajoitusten todelliset hyödyt ovat siis monien olettamaa suuremmat samalla kuin niiden todelliset taloudelliset haitat ovat väitettyä merkittävästi pienemmät.

Jos pidämme nämä seikat mielessä, voimme keskustella järkevämmin niiden asteittaisesta purkamisesta.

 

SEKÄ Soininvaara että Helsingin Sanomien haastattelema osastonylilääkäri Tomi Mikkola ovat huomanneet, että terveydenhuollon toimien kustannustehokkuutta arvioidaan niiden tuottamien laatupainotteisten elinvuosien avulla.

Mikkolan mukaan tässä kontekstissa lisäelinvuoden tuottamisesta ollaan valmiita maksamaan 40 000–50 000 euroa.

Vaikka jättäisimme syrjään ne monet ongelmat, joita tähän lähestymistapaan liittyy terveydenhuollon voimavarojen jakokriteerinä, on virhe ajatella, että tässä meillä olisi hintalappu, jonka mukaan voimme ikään kuin rationaalisesti arvioida, mitä terveydestä kannattaa maksaa.

Miksi?

On yksi kysymys, kuinka paljon olemme valmiita maksamaan siitä, että jo sairaiden elämää jatketaan terveydenhuollon keinoin.

On aivan eri kysymys, mitä meidän pitää uhrata, jotta muuten ainakin suhteellisen terveet ihmiset eivät sairastuisi kuolemanvaaralliseen tautiin, joka aiheuttaa merkittävää kärsimystä niillekin, jotka siitä selviävät.

Silläkin on moraalista väliä, että me perusterveet emme ole vain taudin leviämisen sivustakatsojia, vaan potentiaalisia tartuttajia – eli itse haitan aiheuttajia toisille.

Riskiryhmiin kuuluvat eivät suinkaan ole käsi ojossa pyytämässä meiltä satojatuhansia euroja, jotta pelastaisimme heidät taudilta, joka vaan tulee jostain tuulen mukana.

He vain vaativat, että emme itse levitä tautia, vaikka joutuisimme sen takia itse tekemään uhrauksia, jotka ovat toistaiseksi suhteellisen pieniä verrattuna heille koituvaan riskiin.

Meidän ei tarvitse antaa heille mitään, vaan ainoastaan olla ottamatta sitä elämää, joka heillä on jäljellä, tai ainakin olla laskematta sen laatua.

Kaikkien kansalaisten tasapuolinen kohtelu edellyttää, että valtiovalta ottaa nämä vaatimukset vakavasti, kuten se on toistaiseksi tehnytkin, eikä vain kuittaa vanhusten viimeisten elinvuosien pyyhkimistä pyöristysvirheenä laatupainotteisen elämän maksimoinnissa.

Samalla tietysti kaikkia koskevat rajoitukset pienentävät perusterveiden itsensäkin ja heidän läheistensä riskiä.

Siitä, että kunnioitamme toisten loukkaamattomuutta ja suojelemme itseämme, on rationaalista maksaa paljon enemmän säästynyttä henkeä kohti kuin sairaanhoidosta yksinään – eikä hintalappu ole sitä mittaluokkaa, kuin usein harhaanjohtavasti väitetään.

 

Kirjoittaja Antti Kauppinen on käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistossa.