Eurooppa ei hyödy hylkiöstä

On saavutus, että Venäjän jäsenyys jatkuu Euroopan neuvostossa.

Näkökulma 31.05.2019 06:00
Hanna Ojanen

© OUTI KAINIEMI

Suomen puheenjohtajuus Euroopan neuvostossa päättyi yhdessä suhteessa hyvin: Venäjä ei ainakaan vielä eronnut eikä sitä erotettu järjestöstä. Venäjän jäsenyyden jatkuminen on Suomen ja usean muun maan näkemyksen mukaan tarpeellista.

On samalla harmi, että kysymys Venäjästä saattoi viedä pääosan järjestön Suomessa saamasta huomiosta.

Harmi myös olisi, jos Suomen kiinnostus ja tarmo edistää järjestön asioita nyt vähenisi, kun se voi huoahtaa pelkkänä rivijäsenenä – ja kun seuraava puheenjohtajuuskin on jo ovella, nyt Euroopan unionissa.

Euroopan neuvostoa ei kannattaisi Suomessa unohtaa. Pikemminkin tarvittaisiin entistä suurempaa valppautta ja toimintavalmiutta.

Tarve demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion puolustamiselle Euroopassa on nyt suuri – niin kuin 1940-luvun lopulla, kun järjestö perustettiin.

Suomella on järjestössä omalaatuinen pitkän ulkopuolisuuden perintö.

Maamme liittyi Euroopan neuvostoon vasta, kun järjestöllä ei enää ollut poliittista merkitystä ja kun kylmän sodan jakolinja oli häviämässä.

 

Onko ihmisoikeusajattelu Suomessa tämän takia jotenkin ohuempaa, satunnaisempaa tai ajasta riippuvampaa kuin vaikkapa perustajamaissa?

Näin ei toki tarvitse olla. Toisinaan ihmisoikeuksia tunnutaan kuitenkin pidettävän jonkinlaisena ylellisyytenä, johon aina ei ole varaa, pikemminkin kuin kaiken perustana.

Suomen liittyminen neuvostoon vuonna 1989 tuntui perustuvan enemmän paineeseen olla erottumatta lännestä tai erottua idästä kuin esimerkiksi ihmisoikeus- tai oikeusvaltiokysymyksiin.

Ihmisoikeustilanteen katsottiin varmaan olevan hyvä ihan omasta takaa, jos sitä edes osattiin niin ajatella.

Euroopan neuvosto on Suomen kansainvälisen roolin ja osallistumisen kannalta kiinnostava järjestö.

Yya-sopimuksen solminut Suomi ei voinut siihen 1940-luvulla liittyä – näytti vieläpä haluavan pysyä siitä kaukana.

Suomi pitäytyi suurvaltakiistojen ulkopuolella, mutta pyrki myös välttämään sellaisia järjestöjä, joilla oli poliittista valtaa jäsenmaihinsa, siis jonkinasteista ylikansallisuutta.

 

Richard Brander kirjoittaa äskettäin Helsingin yliopistossa hyväksytyssä väitöskirjassaan Suomen varhaisesta länsi-integraatiosta vuosina 1948–1954 ja erityisesti poliitikko ja diplomaatti Hjalmar J. Procopén roolista siinä.

Väitöskirja tuo esiin, että Suomi oli Euroopan neuvoston kannalta valkoinen läiskä kartalla. Se ei kuulunut läntiseen Eurooppaan muttei myöskään siihen itäiseen Eurooppaan, jonka kanssa neuvosto pyrki pitämään yhteyttä.

Kun lopulta Sveitsikin liittyi neuvostoon vuonna 1963, virisi hieman keskustelua siitä, pitäisikö Suomen tehdä jotain, mutta asemaa ulkopuolisena läiskänä pidettiin edelleen sopivana.

 

Kun Venäjän jäsenyydestä Helsingin ministerikokouksessa keskusteltiin, olivat monet maat sitä mieltä, että kansainvälisen oikeuden vastaisesti toimivan ja jäsenyysehdoista laistavan Venäjän pitäminen mukana rapauttaa järjestön uskottavuuden.

Sanoipa Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves Tallinnan Lennart Meri -konferenssissa, että muiden maiden olisi syytä vastalauseena lähteä järjestöstä.

Ulkopuoliseksi ei kannata heittäytyä. Nykymaailmassa on helppoa ja houkuttavaa vetää rajoja näkemysten perusteella ja moittia toisten arvoja tai arvottomuutta.

Näin Venäjäkin tekee.

Euroopan neuvosto tarjoaa sille kuitenkin mahdollisuuden olla jollain lailla eurooppalainen ja tunnustaa, että on jotain yhteistä.

 

Euroopan neuvosto ei hyödy ulkopuolisista. Vahvistuakseen se tarvitsee sisäpuolisia.

Järjestö voisi tavoitella sellaista vahvuutta, joka ei näytä murskaavan jäsenvaltioita, mutta pitää kuitenkin niitä oikeassa suunnassa.

Tästä näkökulmasta järjestön päätökset vahvistaa ihmisoikeuksien puolustajien suojelua ovat hyviä. Samoin sen varmistaminen, että kansalaisjärjestöt voivat mielekkäällä tavalla osallistua Euroopan neuvoston toimintaan.

Myös ministerineuvoston ja parlamentaarisen yleiskokouksen keskinäisten suhteiden selventäminen ja uudistaminen voi ajan mittaan osoittautua tärkeäksi.

Hanna Ojanen

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan dosentti, jonka erityisalaa on eurooppalainen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.

On houkuttelevaa vetää rajoja ja moittia toisten arvoja tai arvottomuutta. Niin Venäjäkin tekee.

Sisältö